”Seurakuntaelämään tasa-arvoa – ei matematiikkaa”

09/05/2014

Haastattelu

Pieni hento nainen suuressa, kokonaan seinämaalauksin koristetussa Kristuksen kirkastumisen kirkossa Kajaanissa – lyhyin kuorolaulajien joukossa, mutta kun hän vuorollaan toimii lukijana hänen äänensä on hauraudessaankin luja, vaimeudessaankin selkeä ja kantava. Kun hän toimii lukijana, kirkkokansa on hiirenhiljaa.

Liisa Kärnä

Tuula Kärnä laulaa seurakunnan kuorossa. Tuula kuvassa keskellä. (Photo: Hellevi Matihalti)

Sellaisena minä tapaan Tuula Kärnän ensimmäisen kerran, tämän Kajaanin seurakunnan monitoiminaisen, sillä seurakunnanneuvoston varapuheenjohtajan vaativan ja vastuullisen tehtävän lisäksi hän on aktiivinen kirkkokuorolainen ja antaa muutenkin täyden panoksensa omalle kotiseurakunnalleen. Ensimmäisen kerran keskustelemme lyhyesti kirkossa ennen suuren viikon ehtoolla toimitettavaa liturgiapalvelusta, ehtoollisen asettamisen muistopalvelusta. Myöhemmin, paljon kauemmin seurakuntasalissa, kun Kristuksen ylösnousemusta, juhlien juhlaa on vietetty ja on palattu arkeen.

Vaikka tietysti juhlakausi jatkuu yhä, mutta hänkin on jo palannut arkiseen aherrukseen, tämä työssäänkin monitoiminainen – kotitalousalan ammattilainen, joka tällä hetkellä tekee vapaaehtoistyötä Variskankaan Martoissa,  ja kuljettaa muun muassa hyötykasvien ilosanomaa Kajaanista Paltamoon, Suomussalmelta Kuhmoon.

Seurakunta on hoidettava viisaasti

Seurakunnan luottamustoimissa hän on ollut toistakymmentä vuotta – vaikka kuorolaulusta se alkoi – neuvoston varapuheenjohtajanakin jo toista tai kolmatta kautta.

”Aika kuluu niin nopeasti. Mutta opiskelun paikka tämä on ihmiselle, neuvostossa työskenteleminen. Se on aivan arkista työtä, jota tehdään kuin missä liikelaitoksessa tahansa. Samat lainalaisuudet kirkossa pätevät – seurakunta on hoidettava viisaasti, että kaikki toimii. On suuret kiinteistökulut eivätkä henkilöstökulutkaan ole vähäiset. Talouspuoli on iso asia ja se on hoidettava kunnolla, jotta voidaan keskittyä kirkon tärkeimpään tehtävään, sielujen pelastamiseen.

”Yksinkertaisesti. fyysiset olosuhteet on luotava sellaisiksi, että tätä työtä voidaan tehdä. Että saadaan pappi, että saadaan kanttori ja että nämä ihmiset viihtyvät työssään. Seurakunnan työntekijöiden hyvinvointi edelleen tulee meidän kaikkien hyvinvoinniksi.

”Kajaanissahan meillä on kaikki hyvin. Meillä on rakastettu pappi, isä Andreas, meillä on kannustava kanttori Kaisa Mönttinen, diakoni isä Reijo Marjomaa, joka hoksaa ja hoitaa paljon asioita, ja kirkon isännöitsijä Markku Mustonen joka myös toimii lukijana ja avustaa muutenkin jumalanpalveluksissa. Mutta tietenkään meillä Kajaanissakaan ei kaikkina viikonloppuina ja juhlapäivinä voida toimittaa vigiliaa ja liturgiaa, koska meillä on yksi pappi täällä. Toinen, aikaisemmin matkapappina toiminut isä Kauko Ivanoff, on nykyään pappina Kuhmossa.

Meitä ortodokseja on viime laskujen mukaan Kajaanissa 1728, ja osa meitä on siellä Kuhmossa ja osa Sotkamossa, ja koko Ylä-Kainuu kuuluu Kajaanin seurakuntaan.”

Ei ne etelässä ymmärrä näitä välimatkoja

“Kun on ikänsä täällä asunut, niin totisesti huomaa, ettei etelän ihmisillä ole aavistustakaan näistä välimatkoista. Kerronpa sinulle, että huomasin sen ihan arkityössänikin. Helsingissä päättäjät eivät tajua lainkaan, että ensin täällä ajetaan sataviisikymmentä kilometriä yhteen paikkaan, sieltä seuraavaan samat sataviisikymmentä ja vielä siihen kolmanteen… Ja lopuksi on ajettava kotimatka. Siellä ne Helsingissä ajattelevat vain, että kolme tilaisuutta päivässä on aivan helppo nakki… ja rahoitukset on tietysti mitoitettu ruuhka -Suomen mukaan.

“Matkat ovat samaa luokkaa myös seurakunnassa. Ja sitten kun pappi tulee tilaisuuteen, siellä saattaa olla kolme ihmistä, ne ainoat kolme, mutta se on heille hirveän tärkeä asia. Ja samoin seuraavassa paikassa, ja eipä ole useampia siinä sen päivän viimeisessäkään paikassa. Ruuhkasuomalaiset puistelevat tietysti päitään, että kannattaako tuo – mutta se nyt vain on niin, että ihan yhtä tärkeitä ovat ne kolme ihmistä siellä Puolangalla tai Kuhmossa, Suomussalmella tai Sotkamossa, ja haluaisivat säännölliset palvelukset, mutta ei se nyt vain mitenkään näillä resursseilla toimi. Ei se pappi, ei kaksikaan, kykene olemaan samaan aikaan viidessä kuudessa kirkossa tai tsasounassa palvelusta toimittamassa.

“Sitten kun katsotaan tilastoja, että mitä haaskausta: pappi on käynyt ja käynyt ja käynyt – mitä se nyt sitten on tavoittanut? Yhteensä ehkä nelisenkymmentä ihmistä. Että eiköhän se pappi ihan suotta siellä ajele ja kustannuksia aiheuta. Että ei se tämmöinen peli kannata. Niinhän se menee yksinkertaisella matematiikalla. Mutta ihan yhtä tärkeitä ovat ne kolme ihmistä kuin kolmekymmentä.

“Eikä se taida olla pelkkää matematiikkaa tämä seurakuntaelämä eikä kirkon opetuksessa sellaisista puhuta, ja taisi se Kristus sanoa niinkin, että missä kaksi tahi kolme minun nimessäni kokoontuu…

“Tämä on todellista epätasa-arvoa, vaikka siellä etelässä ne tasa-arvokysymykset taitavat liikkua ihan toisissa sfääreissä.”

Ajatus, aika radikaali tosin

Liisa Kärnä

Tuula Kärnä.
(Photo: Hellevi Matihalti)

“Aika kummallista on, jos Helsingin hiippakunta valitsee meille piispan – ja jos meiltä ei kysytä, niin se demokratia taitaa siinä kohdin tykkänään unohtua. Näinhän sitä maailmassakin toimitaan, keskitetään ja saneerataan, ja ylin johto näkee, mikä on hyväksi. Siellähän se on Helsingissä voima ja valta, kaiketi viisauskin, että osataan meidän porohiippakunnankin asioista päättää. Jos nyt ei päätetä peräti niin, että täällä mitään hiippakuntaa tarvitaankaan, piispa saattaa kerran vuodessa sitten käväistä – niillä paikkakunnilla, minne on lentoyhteys Helsingistä. Toivotaan, että tämä ennustus jää toteutumattomien joukkoon…

Viisasten kiveä minulla ei ole – mutta tuo, mitä sanoit pyhäkkökeskeisyydestä, on tässä kohdin kiinnostava juttu, sitä pitää pohtia. Että jäisi siis seurakuntataso kirkkoherroineen pois, että hiippakunnat hoitaisivat alueensa talouspuolen ja sen semmoisen, ja jokaisella pyhäköllä olisi oma pappi ja sillä papilla tukenaan sitten se lähipiiri siinä… sepä kuule onkin ajatus, aika radikaali tosin, mutta tosissaan se pitää panna hautumaan ihan Konstan Pylkkerön tapaan. Mutta mitäpä ne kirkkoherrat sitten siihen sanoisivat…

Se on tämä vallan halu meissä ihmisissä niin vahva ja niin syvällä ja luopuminen on äärettömän vaikeaa…

Vaan onhan tässä sellaisiakin tulevaisuudennäkymiä, että kirkko menettää verotusoikeutensa tai kirkko ja valtio erotetaan kokonaan toisistaan. En tiedä, miten näihin kysymyksiin on varauduttu, koska niin pitäisi tietysti tehdä – mutta eipähän tuollaisesta tällä meidän seurakuntatasolla ole mitään tietoa saatu…

Meillä on kuitenkin monia kirkkorakennuksia kallisarvoisine aarteineen, ja mahdotontahan olisi, että valtiosta erotettu kirkko omalla rahoituksellaan ne pystyisi ylläpitämään. Ilmastomme huomioon ottaen jo lämmityskulut ovat huikeat – eikä tämä Suomen ortodoksinen kirkko edes Kajaaniin pääty. Sevettiin on tästä vielä hirmuinen matka, ja yleensäkin matkat Lapin seurakunnassa on takuulla totaalisen käsittämättömiä etelän päättäjille.”

Oppimista koko elämä

Pitkän tien tämä keijukaisen hento mutta sisimmässään sitkeä nainen on kulkenut tähän hetkeen. Ei hän suinkaan imenyt ortodoksisuutta äidinmaidossa – perhe oli täysin luterilainen ja isä, sodan käynyt mies, tiesi tasan tarkkaan, mikä on ryssän kirkko ja mikä suomalainen kirkko.

Jostakin käsittämättömästä syystä Tuulaa jo lapsena kiehtoi syvästi radion ortodoksinen liturgiajumalanpalvelus – sitä hän halusi kuulla. Mutta siinä vaiheessa akkuradion akkuja piti säästää, sanoi isä, ja Tuula pohdiskeli lapsen mielessään, lieneekö hänellä milloinkaan niin paljon rahaa, että saa oman radion ja voi kuunnella tuon palveluksen alusta loppuun – siinä kun oli kummallisella tavalla joten kovin tuttua.

”Opiskeluiden tohinassa asia painui mielen pohjalle, ei tosin unohtunut, koska aikuisiällä rupesin peräämään, että mikäs se juttu oikein olikaan. Aloitin ikonimaalauksen parissa ja siitä olen hivotellut vähin erin kohti ortodoksista kirkkoa. Kuoroon tulin likennä kaksikymmentä vuotta sitten, tarkkaan ottaen kai seitsemäntoista vuotta siitä on, ja ihan hyvinhän se sujui luterilaiseltakin.

”Vaan ei se niin mennyt. Ei ollutkaan enää vaihtoehtoja. Tuli tarve vaihtaa seurakuntaa – tärkein seikka oli tietysti tämä ehtoollisyhteys. Kun sitä ei kirkkojen välillä ole… Oli sitten sellainen tapaus, että poikani parhaillaan opiskeli filosofiaa, teki graduaan tästä 300 –luvulla eläneestä Nyssalaisesta, ja hänen ohjaajanaan oli silloinen Oulun metropoliitta Ambrosius. Siinäpä minulla oli oiva tilaisuus kysellä ja kysellä… Koska niin se on, että kun aikuisella iällä vaihtaa kirkkoa, ei se niin käy, että tämä on kiva juttu, taidan tulla mukaan. Minä ainakin pengoin kaikki mahdolliset kirjat, kyselin ja opiskelin – ja sanovathan ne nyt, nämä ´syntyperäiset ortodoksit´, että miten kauhean paljon sinä tiedät ihan kaikesta. Ettei heitä ole tuommoiset asiat kiinnostaneet… No, en minä toki lähellekään kaikkea tiedä, niin että oppimista se on koko tämä elämä ollut – ja on edelleen.”

Tuulan vaikein asia päätöksen jälkeen oli, miten kertoa asiasta puolisolle. Vaan tuo lienee jo arvannut, missä mennään – perheen sisäisestä kriisistä ei ollut tietoakaan. Ja nyttemmin myös puoliso laulaa ortodoksisen kirkon kuorossa. Varmaan se sujuu hyvin luterilaiseltakin, mutta mielessäni en voi olla ajattelematta, monien kokemusten perusteella, että jonakin päivän ehkä puolisot voivat nauttia ehtoollisen yhdessä. Mutta se nyt on minun aavisteluani…

Piispa – helposti lähestyttävä lähimmäinen

Tämä piispakysymys – se pulpahtaa keskustelussa esiin useasti.

”Se piispa – kyllä sen pitäisi semmoinen olla, että voisin sanoa: meidän piispa kävi! Olipa se hyvä asia. Että se todella olisi MEIDÄN piispa.

Adjektiivejahan siihen ihmiseen voi latoa vaikka kuinka – tämmöisiä positiivisia tietysti. Että olisi ihmisläheinen, luotettava, ystävällinen mutta jämäkkä – mutta minusta kaiken ilmaisee se, että minä ilolla voin kertoa: Meidän piispa kävi!

 

Tuula Kärnä

Tuula Kärnä Kajaanin kirkossa.
(Photo: Hellevi Matihalti)

“Piispalla täytyy ehdottomasti olla karismaa. Kun piispa astuu ovesta kirkkoon, kun hänet puetaan ja hänellä on oma asemansa, nämä ovat tietysti niitä ulkoista piispan ”merkkejä”. Mutta piispan pitäisi olla sellainen, että häntä pystyy arvostamaan ihmisenä. Mutta myös tämä, että seurakuntalaisena voin soittaa piispalle ja sanoa, että kuule, esipaimen, mitä minä nyt teen, kun tilanne on tämmöinen… Että saan häneltä ihan konkreettisen neuvon. Että siis uskallan ottaa yhteyttä siihen ihmiseen. Jos piispa on hyvin virallinen, ihan instituutio, ja minä olen korkeintaan sen elävänä etäältä nähnyt, mutta enimmäkseen ´tavannut´ televisiossa ja lehdistössä, niin mitenkäs minä sille muka soitan tai viitanliepeestä nykäisen kirkossa, että kerkiätkö kuunnella. Useimmitenhan aikaa ei ole, kun piispan ohjelma on aina tiivis…

Yliluonnollisia taipumuksia piispalta kai vaaditaan, että sama ihminen pystyy olemaan virallinen piispa ja lämmin hengellinen johtaja sekä helposti lähestyttävä lähimmäinen Ainakaan piispa ei pelottava saa olla!

Kirkon opetuksesta piispan on kyllä oltava selvillä ihan kirkkaasti. Pikemminkin sen taloushallinnon voi jättää muille – piispa vain siunaa tehtävän. Hänellä voi olla luotettava henkilökohtainen avustaja, ihan niin kuin hänellä on teologinen sihteerikin. Ja pedagogiset taidot ovat tärkeät piispalle, että ei hajota vaan yhdistää. Kun papit ja monet muut työntekijät ovat hänen alaisuudessaan, tämä opastus ja ohjeistus on tehtävä niin, että se on johdonmukaista ja tasapuolista – rakkaudella annettua opetusta.”

Takaisin 40 -luvulle

Seurakuntasalin kello kajauttaa tasatunnit, ja huomaan, että aikaa on kulunut aiottua enemmänkin.

Mutta vielä me katsomme tulevaisuuteen vähäisen tovin.

”On mielenkiintoista mutta vaikeaa yrittää nähdä jonnekin kymmenen vuoden päähän – mitä Kajaanissakin sitten on. Aivan yllättävää tapahtuu – ja me vain hyväksymme, että ai jaa, noin se sitten olikin.

Kun miettii ihmisen hyvinvointiin liittyviä asioita kaikkine sote –uudistuksineen, niin ihmistähän viedään kuin pässiä narussa. Kajaanilaista vanhusta jouduttaan kuljettamaan ambulanssilla Suomussalmelle, mutta kas, siellä ei ollutkaan paikkaa, ja niin mentiin Kuhmoon. Kuhmossa käväistiin, mutta tilaa ei ollut – ja niin tultiin takaisin tänne. Joku vanhus saattaa vaeltaa pitkät matkat tässä Kainuun yössä.

Ihan samalla tavalla meillä voisi käydä kirkossakin.

Jonakin päivänä seisotaan lapaset suorina, että ei ole totta: kesäkuussako vain yksi palvelus? Ja Vaasasta tulee isä Markku toimittamaan. Ai, ei tulekaan – on kipeä. No kukas tulee? Pohjoisesta tulee joku isä Juuso – jos tulee. Ehkä joku tulee…

Kohta ollaan, katsopa, samassa tilanteessa kuin joskus 1940 –luvulla. Kun pappi tulee, kastetaan vuoden aikana syntyneet muksut. Kun ei ole sitä seurakuntaelämää, ja ihminen kasvaa lapseksi ja nuoreksi ja perustaa perheen, traditio on katkennut jo moneen kertaan. Ei enää tiedetä, miksi lapsi pitää kastaa? miksi pitää mennä naimisiin ortodoksikirkossa? miksi se meidän mummo pitää siunata hautaan siellä?

Mutta tässä tilanteessahan monet seurakunnat jo ovat…”

 

Hellevi Matihalti

, ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Trackbacks/Pingbacks

  1. Kajaanin seurakunnanneuvoston varapuheenjohtaja: ”Kohta ollaan samassa tilanteessa kuin joskus 1940 –luvulla.” | Simeon ja Hanna - 16/07/2014

    […] Lue haastattelu tästä (Napsauta tekstiä) […]

%d bloggers like this: