Venäläis-ortodoksista kulttuurihistoriaa suomalaisessa romaanitaiteessa

09/05/2014

Taide ja kulttuuri

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 2013. Teos – J.P. Koskinen: Ystäväni Rasputin, 2013. WSOY

 

Riikka Pelon Venäjän kollektiiviseen kauhuhistoriaan (1920- ja 1930-luvuille) sijoittuva, taiteilijaäidin ja –tyttären suhdetta polttopisteessään kuvaava romaani on ollut poikkeuksellinen menestys. Jokapäiväinen elämämme on myynyt, puhuttanut ja se on palkittu. Pelo on työskennellyt tausta-aineiston parissa vuosikausia sinnikkäästi, kerronnan intensiteettiä menettämättä. Teos pitää otteessaan alusta loppuun, sen jälkimaku on musikaalinen, runollinen, intiimiydessään henkilökohtainen ja kauniin kolkko.

Kertonee myös suomalaisen yleisön yleisemmästäkin kutinasta, että vuoden 2013 Finlandia-palkinnon loppusuoralle ylsi kaksi venäläis-ortodoksista kulttuurihistoriaa valottavaa teosta. Toinen, J.P. Koskisen Ystäväni Rasputin on yhtä huolellisesti pohjustettu ja taitavasti rakennettu kuin voitokas Jokapäiväinen elämämme.  Koskisen yritys kuvata viimeisen keisarin hemofiliaa sairastavan pojan, kruununperijä Aleksein hoitamista Rasputin-staretsin karismaattisella auktoriteetilla on sympaattinen. Näkökulma on staretsin nuoremman avustajan, ystävän. Aikajana ulottaa tarinan lähelle omaa aikaamme.  Koskinen myös onnistuu tekemään lahkolaisparantaja-neuvonantajan ja poliittisen juonittelijan nykylukijalle ymmärrettäväksi. Sitä paitsi Venäjällä juuri nyt puhdistetaan Rasputinin mainetta, Gerard Dépardieu esitti hahmoa isänmaallisessa elokuvassa ja kanonisointiakin puuhataan.

On kai selvää, että taiteen autonomia on sitä kyseenalaistamattomampi, mitä vieraammista reaaliteeteista on kyse. Paheksuntaa ei tarvitse pelätä, mikäli sukulaiset tai kriittiset perinnönvartijat asuvat kieli- ja muidenkin muurien tuolla puolen.  Haittaako normilukijaa, jos romaanin maailmassa lapselle ilmaantuu uusi isä tai isälle uusi lapsi, joita historia ei tunne? Pelon tapauksessa runoilija Marina Tsvetajevan poika Georgi Efron on saanut isäkseen Konstantin Rodzevitshin (s.368), Koskisen romaanissa keisariperheellä on vammainen tytär, joka ainoana perheestä välttää teloituksen.

Ortodoksilukija saattaa näiden seikkojen äärellä kuitenkin huomata pohtivansa muistin pyhyyttä. Erikoisella tavalla ortodoksit vaalivat edesmenneidensä muistoa rukoilemalla näiden sielulle pelastusta ja samalla toivovat heiltä vastarukouksia meidän elävien eli taistelevan seurakunnan puolesta. Muistaminen kantaa, se koetaan velvoittavaksi. Muistaminen ei rajoitu uskonnollisiin tapoihin, puhdistettujen ja vainottujen maineen palauttaminen (rehabilitointi) koetaan tärkeäksi kaikkia kansalaisia tai sielunveljiä ja  -sisaria yhdistäväksi asiaksi.

Runoilija Tsvetajevan avantgardismin tavaramerkkinä on pidetty tinkimättömyyttä, taiteen ja elämän säälimätöntä rinnastamista (ns. elämäntaide, zhiznetvortshestvo). Tsvetajaeva pohti runoutensa ja taiteensa lähtökohtia  mm. esseessä Taide omantunnon valossa (ilm. 1932). Siinä hän painottaa runoutensa tinkimättömyyttä ”kuulolle”.  Runoilija on torvi sille äänelle, jonka hän sisältään kuulee ja on pakotettu välittämään omalla äänellään eteenpäin.

”Demoni (luonnonvoima) maksaa uhrilleen. Sinä annat minulle veresi, henkesi, omantuntosi, kunniasi, minä taas sinulle voimantunteen (sillä voima on minulta!), minun puristuksessani sellaisen vapauden, että mikä tahansa muu voima tuntuu sinusta naurettavalta, mikä tahansa muu valta vähäiseltä, mikä tahansa muu vapaus ahtaalta,

  – mikä tahansa muu vankila avaralta.

Taide ei maksa uhreilleen. Se ei edes tunne niitä. Työläiselle maksaa isäntä eikä kone. Kone voi vain tehdä kädettömäksi. Miten monta kädetöntä runoilijaa olenkaan kohdannut. Kätensä johonkin toiseen työhön menettänyttä. ” —  ”Eli kuin ihminen, kuoli kuin runoilija.” —

”Olla ihminen on tärkeämpää koska se on tarpeellisempaa. Lääkäri ja pappi ovat runoilijaa tärkeämpiä, koska he ovat kuolinvuoteella emmekä me. Lääkäri ja pappi ovat inhimillisesti tärkeämpiä, muut yhteiskunnallisesti tärkeämpiä. (Onko tuo yhteiskunnallisuus tärkeää, on toinen kysymys, johon on oikeutettu vastaamaan vain saarella asuva. ) Loisia kaikissa alalajeisssan  lukuunottamatta kaikki ovat meitä tärkeämpiä.
Ja tietäen tuon, täydessä järjessäni ja muistinvoimissani allekirjoitan tämän, enkä yhtään vähemmän järjessäni ja muistinvoimissani vakuutan, etten vaihtaisi ammattiani mihinkään muuhun. Tiedän enemmän, luon vähemmän. Siksi minulle ei ole anteeksiantoa. Vain minun kaltaisiani omantunnon viimeisellä tuomiolla kuulustellaan. Mutta jos on olemassa sanan viimeinen tuomio, sillä olen puhdas.”

Pelon lähtökohta tuntuu olevan arkistaminen: ei elämäntaide, vaan jokapäiväinen elämämme. En silti tiedä, onko mahdollista yrittää ”kuulla” oikein ilman pyrkimystä antaa oikeaa todistusta, uskollisuutta tosiasioille.  Globaali maailma tuntuu avaavan mahdollisuudet eläytyä aina vain vieraampien lähteiden käyttöön, ja vetää mutkat suoriksi. Fiktion ja faktan sekoittaminen on jännittävää, silti oikean ja väärän todistuksen punnitseminen kiehtoo minua vielä enemmän.

Elina Kahla

, , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: