Kolumni: Kun kalat on perattukin

Iltapäivälehdistö on repostellut perusteellisesti, miksi Mitro Repo ei enää saanut kansalta valtakirjaa mepiksi makeaan elämään Brysselissä. Huvittavin oli Ilta-Sanomien loppuhuipennus:

”Maaliskuussa Repo kertoi varmistaneensa itselleen hautapaikan vanhempiensa vierestä jo yhdeksän vuotta sitten. Erityisesti hän kummastutti kertomalla, että hän nikkaroi itselleen hauta-arkkua.”

Ei tarvitse tykätä Mitrosta, kun ortodoksina huomaa, että kaukana sitä ihmiset toisistaan vaeltavat. Minullakin on hautapaikka varmistettuna – ei tosin vanhempieni viereen, koska kuolema heidät erotti ja isäni haudattiin sankarivainajien sankarihautaan. Hauta-arkkua en itselleni nikkaroi, mutta ei se ole outo perinne ortodoksien keskuudessa – tai ei ainakaan pitäisi. Hautaristikurssejakin on järjestetty, niillä monet naisihmisetkin valmistaneet puuristin itseään varten.

Muuten en ota kantaa siihen, mistä syystä Mitro Repo teki vaalien suurimman flopin – kuten iltapäivälehdistö niin ikään on laskeskellut.

Minua kiinnostaa enemmän, mitä seuraa kalastamisen jälkeen.

Lausunnossaan Youtubessa Mitro Repo lähti kalastamaan – annettuaan muutaman ohjeen tuleville mepeille.

Enkä tiedä, onko hän loppujen lopuksi aivan väärässä väittäessään, että media Suomessa ei ole mepeistä ja heidän oikeasta työstään siellä Brysselissä kovin kiinnostunut: kuka tekee, mitä tekee, kenen kanssa, missä, kuinka ja milloin.

En minä ainakaan tiedä.

Juuri siksi ajattelenkin, että meppi kuin meppi – makeaa elämää se siellä viettää. Verovaroilla.

Mutta tuo ei ollut varsinainen asia mietinnässäni vaan se, mitä tapahtuu, kun Mitro Repo on kalastanut kylliksi – perannutkin kalat, joita ei heittänyt takaisin alimittaisina, ja laittanut niistä muutamat hyvät ateriat ystävilleen. Mitä hän sitten tekee?

Ja mitä Suomen ortodoksinen kirkko tekee, kun Mitro Repoa ei enää – ehkä – voikaan pitää poliitikkona?

Minusta tämä on sangen kiehtova kysymys, ja luulenpa, että sitä pohtii tälläkin hetkellä varsin moni ihminen.

Hellevi Matihalti