Vastarannankiiski suoritti oppivelvollisuutensa ja kävi lukionsa maaseudulla kaukana kasvukeskuksista. Siellä vallitsi vielä voimakas luterilaishenkinen yhtenäiskulttuuri ja oli selvää, että koulun aamuhartauksien henki oli avoimen kristillinen.

Suurehkossa maaseutuoppikoulussa käytännössä kaikki oppilaat olivat luterilaisia. Ortodokseja oli korkeintaan prosentti tai kaksi evakkoaikojen muistona, siviilirekisteriläisiä muutama hassu yksittäistapaus ja nämäkin joko seitsemännen päivän adventisteja tai tiukimpia helluntailaisia. Julkijumalankieltäjiä oli tiukentuvista poliittisista rintamalinjoista huolimatta hyvin harvassa.

Erikoisuutena oppikoulussa oli ylemmällä luokalla yksi juutalaistyttö, joka edusti ainakin Vastarannankiiskelle salaperäistä, toisenlaista maailmaa, joka oli jossain kaukana niin historiallisesti kuin maantieteellisestikin. Oli kiehtovaa ajatella, että typy oli ihan oikeasti samaa kansaa Mooseksen, Joosefin ja tämän veljien, Neitsyt Marian, Herran Edelläkävijän ja Jeesuksen kanssa, vaikka tanssikin konventeissa, piti Jameksia ynnä vielä haastoi muiden mukana paikallista murretta.

Oli selvää, että kaikki suuntautumisestaan riippumatta osallistuivat kristillisiin aamuhartauksiin. Kellään tuskin kävi mielessäkään kieltäytyä lukukauden alussa ja lopussa pidetystä luterilaisesta koululaisjumalanpalveluksesta muka vakaumuksen vuoksi.

Erityisellä lämmöllä Vastarannankiiski muistaa ensimmäistä kansakoulunopettajaansa, ennenaikaisesti vanhentuneen oloista kilttiä neiti-ihmistä, jonka kaikessa toiminnassa näkyi voimakas kristillinen vakaumus. Paitsi että koulu alkoi joka päivä yhteisellä aamuhartaudella, musiikkitunneilla veisattiin usein luterilaista virsikirjaa ja opettaja päätti jokaisen koulupäivän luokassa lyhyeen hartauteen sekä vapaamuotoiseen rukoukseen ja iltavirteen ”Oi Herra, luoksein jää…”. Kumma kyllä tuosta ei jäänyt sieluun minkäänlaista vammaa eikä kukaan noussut menettelyä vastustamaan.

Vastarannankiiski tietää, että opettajan rukoukset ovat saatelleet meidän kaikkien hänen oppilaittensa elämää aikuisiälle saakka. Säilyköön hän iankaikkisessa muistossa, vaikka olisikin tänään lainrikkoja. Hänhän osoitti meille työllään ja vakaumuksellaan Tien alkupään!

Opettajan suuri salaisuus paljastui vasta pienestä halvasta kuolinilmoituksesta syrjäseudun vaatimattomassa paikallislehdessä: syntymäpaikka Pietari, luultavasti oma koulukin käyty siellä, mahdollisesti venäjä ainakin lapsena hallussa. Sitten vallankumouksen jaloista kiireesti pakoon leskiäidin kanssa rajan tälle puolelle. Puoli vuosisataa sitten ei ollut järkevää paljastaa kaikkia kortteja, ettei vaan leimautuisi. Salaisuuden verhoa oli syytä pitää yllä koko loppuelämän ajan aina kuolemaan saakka.

Sen jälkeen sillä ei enää ollut mitään väliä.

Opettajallamme ei ehkä koko aikuisiällään ollut ketään luotettua ystävää, jonka kanssa muistella kaunista Vasilinsaarta, upeita katuja, kirkkoja, luistinratoja, vossikoita, keisarillista loistoa – ja toisaalta kerjäläisiä, kurjuutta, köyhyyttä ja vaikeita aikoja: kokonaan toisenlaista maailmaa, ’världen, som icke längre är’.

Miten on nyt? Päivän uutinen on, että oppilailla on perustuslaillinen oikeus olla osallistumatta koulussa mahdollisesti järjestettäviin uskonnollissävyisiin tilaisuuksiin. Ei riitä, että tällaisen propagandan ajaksi osoitetaan tila, jossa voi odotella aivopesun loppumista. Tilalla täytyy olla laadukasta korvaavaa ohjelmaa, jotta mitään kuviteltua syrjimistä ei pääsisi tapahtumaan, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä.

Olisivatko? Tiedotusvälineet jauhavat koko ajan siitä, kuinka tärkeää uskonto on muslimeille ja Profeettaan kohdistuva huumorikin on kiellettyä. Samanaikaisesti Kristusta ja meille kristityille pyhiä asioita saadaan rienata ja häpäistä ”vapauden” ja ”taiteen” nimissä kaksin käsin – häpäisijät ovat ihailtuja sankareita.

Mikä on meidän kantamme ortodokseina vallitsevaan ajanhenkeen? Kirkko on aina ollut radikaali liike, asettunut puoltamaan Totuutta valhetta vastaan ja noussut rohkeasti vallanpitäjiä vastaan silloin, kun pitää kuunnella enemmän Jumalaa kuin ihmistä. Olisiko meidän nyt aika nousta ja antaa äänemme kuulua? Kuinka teemme sen viisaasti?

Jos olemme koko ajan hiljaa, kivien on kohta huutaminen!

Vastarannankiiski