Kahdenkymmenenviiden vuoden opetus: ”Vain haavoitettu ihminen ymmärtää toista elämän särkemää”

02/06/2014

Haastattelu

Arkkimandriitta Andreas Larikka, pidetty Vantaan pappi, siirtyi vuonna 2011 Helsingin seurakunnasta Kajaanin kirkkoherraksi – seikka, mikä vantaalaisia suuresti suretti, ja pääsiäisen aikana tänä vuonna paikan päällä tekemäni vähäisen gallupin perusteella sain selville, että Kajaanin alueellisesti laajassa seurakunnassa aktiivisten seurakuntalaisten ilo hänen sinne siirtymisestään on ollut vieläkin isompi kuin vantaalaisten suru. Olihan tuo muutto riski, tavallaan: edellinen hyvin pitkäaikainen kirkkoherra Pentti Hakkarainen oli muokannut seurakunnan omanlaisekseen kuten luonnollista yhden ”virkapapin” seurakunnissa on.

Isien visiot poikkesivat ainakin jossakin määrin toisistaan, ja sovittelevasta asenteestaan huolimatta isä Andreaksella, kirkkoherran tehtäviin jo perusteellisesti oppineena sekä vakinaisena että viransijaisena niin Mikkelissä kuin Vaasassa, Oulussa ja Kotkassakin, on selkeä visio työn hoitamisesta kaikkien seurakuntalaisten parhaaksi.

Photo: Hellevi Matihalti

Isä Andreas toimittaa pääsiäisyönpalvelusta Kristuksen  kirkastumisen kirkossa Kajaanissa.     Photo: Hellevi Matihalti

Isä Andreas on lisäksi erinomaisen perehtynyt myös hiippakuntahallintoon toimittuaan Helsingin hiippakunnanpiispan metropoliitta Ambrosiuksen teologisena sihteerinä vuosina 2005 – 2009, ja voisin myös sanoa hänen saaneen epävirallista ”jatkuvaa koulutusta” emeritusarkkipiispa Johannekselta aina rakastetun esipaimenen viimeisiin hetkiin tässä ajassa.

Viime kirkolliskokousvaalissa isä Andreas valittiin myös Oulun hiippakunnan pappisjäseneksi kirkolliskokoukseen, minkä lisäksi hänellä on useita valio- ja toimikuntapaikkojakin, kuten varsin vastuullinen puheenjohtajuus hallinnonkehittämistyöryhmässä.

Sen sijaan meriittinä tuskin voi pitää sitä tosiasiaa, että vuosikymmenet olemme olleet läheiset ystävät, ja keskeisiä aiheita ystävyydessämme ovat kautta aikojen olleet teologiset kysymykset mutta ehkä sitäkin yhdistävämpi tekijä on kirjallisuus.

 ”Kanoneissa määritelty”

Istuimme keittiön pöydän ääressä, aamiaiskattaus korjaamatta, kun aamuespresson jälkeen nautimme vielä vahvaa mustaa teetä. Sanelulaite surisi aavisteisesti, ja minä kysyin kirkkomme, Suomen ortodoksisen kirkon, demokraattisuudesta ja ortodoksisuudesta. Isä Andreas väitti minun olevan fiksoitunut kyseiseen kysymykseen, huomautti kumminkin käsitysten asiasta olevan ristiriitaisia ja muisteli hetken 1970 –lukua:

”Tuolloin, samoihin aikoihinkin, kun Johanneksesta tuli piispa, Ortodoksiassa julkaistiin useita mielestäni tärkeitä artikkeleita. Johannes kirjoitti nimenomaan kanonisuuden periaatteesta sekä niistä ongelmista, mitä kirkkomme lainsäädännössä on kanonisuuden kannalta. Veikko Purmonen kirjoitti Aamun Koittoon otsikolla Kirkko ja auktoriteetti sekä Kirkko ja demokratia. Meidän mallimmehan on järjestetty paljolti toisin kuin kanonisin perustein, siis juuri tällä demokraattisella periaatteella.”

Hän selittää, että kanonit eivät demokratiaa lainkaan tunne – että periaatteessa hiippakunta on hiippakunnan piispan henkilökohtaista omaisuutta.

”Lainausmerkeissä tietysti”, hän naurahtaa.

Mistä meille sitten tulee tämä demokraattinen malli, minä tivaan, ja isä Andreas selittää:

”Mainitsemallani 1970 –luvulla, kun keskustelu oli ehkä tasokkaampaa kuin nykyään, isä Toivo Palviainen reagoi eräisiin kirjoituksiin, Aamun Koitossa muistaakseni. Hän kirjoitti, että demokratiasta on tullut jonkinlainen kompleksi kirkossamme. Hänen mielestään Purmosenkin sinänsä hyvin asiallinen artikkeli joutuu outoon valoon yleisen keskustelun tiimellyksessä. Kun siis Johanneksesta oli tullut piispa, jotkut kokivat, että hän korostaa piispan asemaa opetuksessaan ja toiminnassaan eri tavalla kuin aikaisemmat piispat olivat tehneet. Johannekseltahan kysyttiinkin, onko piispan valta lisääntynyt Suomen ortodoksisessa kirkossa, ja hän vastasi, ettei ole eikä se voikaan lisääntyä, koska on olemassa vain ortodoksisuutta, siis yhtä ortodoksisuutta, ja kanoneissa on ilmaistu, mitä se on. Hänen mukaansa piispan valtaa ei voida lisätä mutta ei myöskään vähentää siitä, miten se on kanoneissa määritelty.”

Photo: Hellevi Matihalti

Photo: Hellevi Matihalti

 Demokratian lähteet

Ja minä vain jatkan, että mistä kirkkomme muuttuminen demokraattiseksi sitten johtuu.

”Siinä on useitakin lähteitä. Kun ne toimimme pohjoismaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa, se on jättänyt jälkensä. Se asettaa myös tiettyjä vaatimuksiakin, koska kirkon rahoitus muodostuu pääosin jäsenistöltä perittävästä kirkollisverosta, sitä on hallinnoitava demokraattisesti ja läpinäkyvästi. Maksajien täytyy tietää, mihin rahat käytetään. Toisena on tietenkin ev.lut.kirkon ja kunnalliselämän demokraattinen malli, joka on juurtunut Suomeen hyvin syvään läntisen kulttuurin kautta. Ja lopulta kolmas seikka, jota jotkut pitävät jopa tärkeimpänä; Venäjän kirkon uudistusliike 1900 –luvun alussa perustui Homjakovin sobornost –ajatteluun – että siis kirkkokansa o yksi ja siten pitää kirkkokansan edustajilla olla kuten papistonkin edustajilla osuutensa. Siellä koetettiin tehdä jopa synodin jäseniä näistä, siis maallikoistakin. Venäjän kirkkohan 1906 päätti, että lähdetään tähän suuntaan kehittämään kirkon hallintoa. Mutta sitten tuli vallankumous ja neuvostovalta.”

 ”Suomessakin tuli hiippakuntakokouksesta silloin kirkolliskokous, ja tavallaan Suomen ortodoksinen kirkko on ainoa, jossa tämä Venäjän kirkon uudistusliike jäi elämään. Tietysti myös Virossa, jossa edelleen on pääpiirteissään samanlainen kirkolliskokous kuin meillä – myös papit ja maallikot osallistuvat päätöksentekoon.”

Viron kirkon historiassa on myös mielenkiintoinen aika, jolloin synodissa, kirkollishallitustamme vastaavassa elimessä, ei ollut piispaa lainkaan.

”Kirkon johtajalla, metropoliitalla, oli kuitenkin veto –oikeus kaikkiin synodin päätöksiin. Se oli kummallinen järjestelmä, ja kun Stefanos tuli Viroon, tämä oli ensimmäisiä asioita, joita hän siellä muutti. Totta kai piispan täytyy olla kirkollishallituksen jäsen.”

Kyproksen malli

Näen asian kuitenkin niin, ettei kirkkomme noudattama demokratia ole todellista demokratiaa: seurakunnan jäsenet osallistua äänestämällä vain silloin, kun seurakuntaan valitaan uusi valtuusto tai kirkkoherra. Muuten kirkon demokratia muuttuu yhä välillisemmäksi – kirkolliskokousjäsenten vaalissa jopa huvittavaksi, kun demokraattisesti valittu valtuusto voi valita vain edustajien valitsijat. Kaukana todellisesta demokratiasta on myös piispan valinta eri hiippakuntiin. Arvelen tällaisen vähentävän kirkossamme suuresti kiinnostusta niihin harvoihin vaaleihin, joihin jäsenet voivat osallistua.

”Ainakin piispanvaalista nykyinen menettely tekee ongelmallisen. Oulun hiippakunnassa, jossa työskentelen, on tällä hetkellä väliaikainen piispa. Kirkolliskokousedustajia hiippakunnasta on viisi. Kun kirkolliskokousedustajia on yhteensä 35, muualta tulee 30 ääntä. On vaikea ymmärtää, että jossakin mielessä toisten hiippakuntien edustajat voivat ratkaista Oulun hiippakunnan piispan vaalin.”

”Olen paljon miettinyt Kyproksen mallia, ajatellut joskus, eikö se jalostettuna meillekin sopisi. Kirkkokansa äänestäisi valitsijat, jotka puolestaan valitsevat piispan hiippakunnan sisällä. Toisaalta – voisiko se olla suora kansanvaali? Sehän olisi todellista demokratiaa. Mutta valitsijat pitäisi valita tietenkin siten, että papistoa olisi yhtä paljon kuin maallikoitakin.”

Isä Andreaksen mukaan Kyproksen mallissa ainakin arkkipiispan kohdalla menetellään siten, että viran puolesta äänioikeutetut, papisto, ja maallikoiden valitsijamiehet äänestävät erikseen. Jos kummastakin uurnasta äänestyksen jälkeen tulee sama tulos, vaali on selvä. Mutta ellei näin käy, seuraa kompromissiin pyrkivä prosessi.

”Esimerkiksi nykyinen arkkipiispa Chrysostomos sai vain kolmanneksi eniten ääniä. Hänet kuitenkin valittiin kompromissiehdokkaana.”

 Piispojen tehtävä

Jos ajatellaan vastakohtana järjestystä, jossa piispalla olisi kaikki valta omassa hiippakunnassaan, miten se käytännössä toimisi? Haluan tietää kirkkomme keskusrahaston kaltaisen instanssin olemassaolosta tai olemattomuudesta. Arkkimandriitta Andreas selvittää asiaa:

”Piispakeskeisen johtamismallin kirkoissa toki on synodin yhteinen rahasto. Mutta kyseessä on nimenomaan piispain synodi, joka hallinnoi tätä rahastoa apunaan virasto, pyhän synodin sihteeristö, kuten sitä kutsutaan. Eihän meilläkään kirkollishallituksen pidä johtaa kirkon toimintaa eivätkä nykyiset säädöksetkään anna kirkon yleisjohtamisen tehtävää kirkollishallitukselle – kylläkin talouden pidossa suurten linjojen luomisen. Kirkollishallituksen tehtävä on toimia enemmänkin asiantuntijaorganisaationa ja palveluiden tuottajana. Minusta on väärin, jos kirkollishallitus tai sen kollegio yrittää alkaa johtaa tätä kirkkoa. Se on piispojen tehtävä – jokaisen piispan omassa hiippakunnassaan ja piispojen yhdessä koko paikalliskirkkomme tasolla.”

Jos tässä kirkkomme noudattamassa demokratiassa on eräänä puutteena se, että jokaisen hiippakunnan piispan valitsevat eittämättä suurimman hiippakunnan edustajat, niin piispakeskeisessä järjestelmässä saattaisi hyvinkin syntyä tietynlaisia klikkejä, jotka pyrkisivät vaikuttamaan valintaan ja kenties vielä radikaalimmin siihen, että piispaksi ruvettaisiin eräällä tapaa ”valmistautumaan” jo pappisvihkimyksestä alkaen. Isä Andreas myöntää erilaisten kampanjointien vaarat, ja sanoo, että tällainen lieveilmiö Kyproksella todella on olemassa, televisiomainonta mukaan lukien.

Ehdokkaat ovat siis tiedossa?

”Näissä perinnekirkoissa on aina olemassa piispaehdokkaitten lista, jonka synodi päivittää vuosittain. Siihen sisältyvät ne kleerikot, jotka ovat kelvollisia tulemaan valituiksi.”

Suuren viikon palvelus Kristuksen kirkastumisen kirkossa. Photo: Hellevi Matihalti

Suuren viikon palvelus Kristuksen kirkastumisen kirkossa.
Photo: Hellevi Matihalti

”Kirkkokansan pitää olla valistunutta”

Mietin kuulemiani ajatuksia, että ei ole niinkään tavallisen kirkkokansan asia mietiskellä piispakysymyksiä – valinnat tehdään kirkkolain mukaan ja näin on hyvä. Tärkeintä on, että tavalliset seurakuntalaiset käyvät säännöllisesti palveluksista ja osallistuvat pyhistä mysteereistä.

Isä Andreas melkein kiivastuu:

’’Ettäkö kirkkokansaa kohdellaan kuin karjaa? Että Jumalan lammaslaumaa kaitsetaan kuin lampaita ja pässejä konsanaan. Arkkipiispa Paavali puhui varsinkin 1970 –luvun loppupuolella Jumalan kansasta – miten juuri Jumalan kansa on tärkeää kirkossa – se on kirkontäyteys. Kansa, joka on mirhallavoideltu – he ovat täysivaltaisia kirkon jäseniä. Eri syistä historian mittaan nämä Jumalan kansan vaikutusmahdollisuudet on joissakin kirkoissa hylätty. Mutta on vaikea kuvitella, että sellainen olisi mahdollista niin valistuneessa maassa kuin Suomi.”

Ja hän jatkaa pohdiskellen asiaa:

”Kirkkokansan pitää olla valistunutta. Kirkkokansaa pitää opettaa niiden, jotka on opettajiksi asetettu. Niin se on, että hyvä ortodoksi on myös valistunut ortodoksi.”

Huomautan, että käsittääkseni opettaminen mielletään vain hengellisten asioiden opettamiseksi.

Isä Andreas sanoo, että myös kirkon elämästä on opetettava, ja tämähän on juuri sitä, mistä Johannes niin arkkipiispana kuin Nikean metropoliittanakin aina puhui: ensin pitää olla ortodoksinen ajattelu, ja vasta sen pohjalta syntyy ortodoksinen toiminta.

Onko meidän kirkkomme oikeasti ortodoksinen?

Isä Andreas vastaa heti:

”Onhan meidän kirkollamme ortodoksinen usko. Mutta en ole varma, onko meidän toimintakulttuurimme aina kovin ortodoksista.”

”Ei ortodoksisuus ole vain jotakin mystistä hämyä, vaan – kuten hartauden ekteniassa sanotaan; Lausukaamme kaikki täydestä sydämestä ja täydellä ymmärryksellä lausukaamme. Krysostomoksen liturgiassa toistuu termi järjellinen palvelus, joka meillä usein käännetään sanalliseksi palvelukseksi. Minun mielestäni se sisältää ulottuvuuden, että ymmärrämme, mitä olemme tekemässä.”

”Koska tässä tullaan siihen tärkeään asiaan, että kristinusko on myös historiallinen usko. Jumalan poika on syntynyt tiettynä historian aikana tietyssä paikassa tietyn kansan keskuuteen, ja siitä alkoi kirkon elämä. Basileios Suuren liturgian rukouksessa tämä kaikki on kuvattu hyvin luomisesta lankeemukseen, laki ja profeetat: ´…ajat olivat täyttyneet, sinä puhuit itse Pojassasi Kristuksessa… hän saattoi meidät sinun, todellisen Jumalan tuntemiseen.´ Ja Krysostomoksella: ´…etkä ole luopunut tätä kaikkea tekemästä, ennen kuin olet saattanut meidät taivaaseen´.”

Kärsimyksen mieli ja merkitys

Kaadan kannusta kuppeihimme lopun teen – runsaat puolikupilliset saamme kumpikin. Aamu on kääntymässä päiväksi, aurinko pilkahtaa tummien pilven lomasta. Ulkona ei sada enää. Ajattelen, että myös tämä hetki on sidottu aikaan – tiettyyn toukokuiseen aamupäivään, paikkaan – minun keittiööni, että tämä kohtaaminen on myös tietty hetki historiassa. Ja yhä kirkon todellinen tehtävä on johdattaa meidät todellisen Jumalan tuntemiseen ja saattaa meidät taivaaseen.

Se tuntuu vähän aikaa oudolta, kun ajattelee kaikkea, mistä olemme puhuneet aamupäivän kuluessa. Valtaa, joka kaikilla tasoilla liittyy myös kirkon rakenteisiin maailmassa.

Sitten muistan yhtäkkiä isä Andreaksen joskus siteeraaman lauseen: ”Vain sellainen kirkko voi olla vapaa, joka on heikkojen puolella.” Kysyn, mitä tämä kaunis lause konkreettisesti tarkoittaa. Isä Andreas vaikenee pitkään, maistelee jäähtynyttä teetä, alkaa puhua hitaasti:

”Ajattelen usein sitä, että elämään sisältyy kovin paljon kärsimystä, ja tämä kärsimykseen liittyvä kysymys painaa minua. Miksi ihmisen elämässä, maailmassa, koko luomakunnassa on niin paljon kärsimystä? Onko sillä jokin mieli tai tarkoitus? Jotenkin myös se mielestäni liittyy inkarnaatioon, Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisen ihmeeseen ja lahjaan – että hän ei pitänyt saaliinaan olla Isän Jumalan vertainen, vaan omaksui tämän meidän ruumiimme alennustilan korottaakseen sen jälleen alkuperäiseen kunniaan ja kirkkauteen. Että eikö Kirkon pitäisi tehdä samoin – tyhjentää itsensä ja tulla maailmalle, ihmisille leiväksi, jota syödä.”

Minä vaadin konkreettisuutta.

”Konkreettisesti? Kyllä se on esimerkiksi sitä, että kirkon varoja pitäisi suunnata enemmän auttamistyöhön – diakoniaan.”

Mutta tosiasia on se, että missä tahansa diakoniaan varoja myönnetään, se on aina pienin osuus budjetissa… Isä Andreas myöntää niin olevan.

”Mutta on se myös rinnalla kulkemista, sitä, että olisi korvaa kuunnella… Mutta henkilökohtaisestikin tämä kaikki liittyy myös omaan elämääni, henkilökohtaiseen kärsimykseeni, kun menetin hyvän ystäväni traagisen kuoleman kautta. Hän itse joutui kantamaan kärsimystä elämässään, sairautta ja yksinäisyyttä – ja lopulta en kuitenkaan, en pappina enkä ystävänä voinut auttaa häntä. Kuinka me siis oppisimme kulkemaan sellaisen ihmisen rinnalla, joka on elämän särkemä? Kuinka osaisimme pitää yllä toivoa – enkä tarkoita toivolla katteettomia lupauksia – vaan oikealla tavalla läsnäoloa toisen ihmisen kärsimyksissä – kaikkien kärsivien kärsimyksessä…”

Useasti aikaisemminkin olemme puhuneet kärsimyksen teemasta erityisesti Juhani Rekolan kirjojen äärellä.

Ehdotan, että läsnäolo voisi olla kuuntelemista, se voisi olla vain hiljaisuutta – aikaa. Ja isä Andreas toteaa, että kaikki nuo ovat käsitteitä, joita nykyaikana ei juuri ole. Aina on kiire johonkin tärkeämpään, aina on paljon puhetta…

”Tässä mekin puhumme, mutta emme tee mitään näiden asioiden hyväksi. Konkreettisesti”, hän sanoo, on tovin hiljaa, jatkaa:

”Vasta vanhana Johanneskin kirjoitti hiljaisuuden merkityksestä. Ehkä ihmisen on elettävä sellainen elämä, että hän oppii itse, mikä on tärkeää ja mikä ei. Että hän kohtaa henkilökohtaisesti kärsimyksen, sanoisinko kasvoista kasvoihin, mikä sen mieli tai merkitys sitten onkin. Ehkä se on siinä, että vasta haavoitettu ihminen ymmärtää toista elämän särkemää?”

Isä Andreas Larikka vihittiin diakoniksi 27.4.1989, joten tänä vuonna hän ollut kleeruksessa 25 vuotta. Papiksi hänet vihittiin 1991, ja hän suoritti TM-tutkinnon 1994 Joensuun yliopistossa.Hänet vihittiin Dousikon pyhän Vissarionin luostarin jäseneksi 20.7.1992. Arkkimandriitan arvon hän sai 1999. Photo: Hellevi Matihalti

Isä Andreas Larikka vihittiin diakoniksi 27.4.1989, joten tänä vuonna hän ollut kleeruksessa 25 vuotta.
Papiksi hänet vihittiin 1991, ja hän suoritti TM-tutkinnon 1994 Joensuun yliopistossa.Hänet vihittiin Dousikon pyhän Vissarionin luostarin jäseneksi 20.7.1992. Arkkimandriitan arvon hän sai 1999.
Photo: Hellevi Matihalti

 

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: