Pyhän kosketus

06/06/2014

Kolumni

Photo: Aristarkos Sirviö

Photo: Aristarkos Sirviö

Kun nuorena täytin vaatimattomia pyöreitä, lainasin kutsukortin lauseen japanilaiskirjailija Takeshi Kaikolta.

Sitaatin piti kuvastaa hämmennystäni ja pettymystäni kolmenkympin kynnyksellä. ”Ihmiset puhuvat tänä päivänä jatkuvasti identiteettikriisistä. Minä en usko, että minulla mitään identiteettiä onkaan, ainoastaan kriisi.”

Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin tätä kirjoittaessani lause pulpahti mieleeni. Pyhyyden kokeminen pyhyyteen ylennetyssä tilassa on ollut minulle nimittäin aina pienen kriisin paikka. Olen soimannut itseäni levottomuudesta, siitä, etten pysty keskittymään pysähdyttyäni.

Kirkossa ajatus lähtee heti tunnustelemaan siellä sanottua ja harjoitettua – ja useimmiten vastarintaan. Ortodoksisissa kirkonmenoissa tätä ajatuksen harhailua lievittää onneksi se, että kirkossa seistään ja siellä on muutenkin aika ohjelmallista. Pääsen näin parhaiten päästäni lomalle ja joskus voin jopa kokea jotain pyhyydestä muistuttavaa, mutten koskaan niin voimallisesti kuin uimarannalla eräänä kesänä.

Ihana ystäväni ja Tuomasmessuaktivisti oli pyytänyt minua useasti mukaan kanssaan tähän suosittuun messuun, joka kaiken lisäksi pidettiin aivan kotinurkillani sijaitsevassa kirkossa. Kun sitten tuona eräänä sunnuntai-iltana minulla ei ollut edes muistamattomuuden aiheuttamaa estettä, sovimme tapaamisesta kirkolla. Saavuin tapani mukaan myöhässä, enkä löytänyt ystävääni, jonka otaksuin asettuneen eturiviin. Täpötäydestä katedraalista hänen löytämisensä tuntui mahdottomalta ja niin jättäydyin suosiolla takariveihin.

Messu alkoi akustisen kitaran kannattelemalla laululla, kun näköpiirini ulottumattomissa kolme nuorta tai keski-ikäistä, en äänten perusteella osannut päätellä, asteli kohti alttaria ja jatkoi veisuunsa loppuun sen tarjoamalla estradilla. Pappi puhui ensin punkeista ja sitten pian meistä ihmisistä ja näiden kahden välillä oli joku punainen lankakin, mutten muista enää mikä. En muista sitäkään pakeninko kirkosta ennen kuin rakkaat rippileirimuistoni olisivat murskautuneet lopullisesti  – ne sopivat muistissani, ja muistiini, 70-luvulle, mutteivät enää siihen hetkeen. Vai saiko väenpaljoudesta huokuva innostuneisuus minut aistimaan ilmasta fanatismia.

Pakenin läheiselle uimarannalle, jolle olin joka tapauksessa suunnitellut meneväni iltauinnille. Ranta on pieni ihmisen muokkaama poukama hiekkarantoineen ja liian suurine betonilaitureineen, jolta vikkelästi pudottauduin kylmään veteen sen suurempia miettimättä kesäaamuisin. Nyt kuitenkin jäin seisomaan laiturille sillä poukaman viereisillä kallioilla seisoi kolme oletettavasti intialaisnaista sareissaan. He hihkuivat hillitysti uitellessaan varpaitaan vedessä kuin se olisi kutittanut heitä jalkapohjista.

En ajatellut enää Tuomasmessua, vaan hinduja, muslimeja, kastijärjestelmää ja sitä valtavaa uskontojen ja uskomusten sekamelskaa, jonka immateriaalisen mahdin me annoimme riepottaa itseämme. Kaoottisen ajatuksen pysäytti yhtäkkiä toinen, aivan yksinkertainen näky. Meri silmien alla näytti huokaavan alakuloisesti. Sen valtava rinta kohoili hitaasti jotenkin nöyränä ja alistuneena. Mitä kaikkea me sen uumeniin kaadoimmekaan, kuinka monin tavoin sitä sumeilematta käytimmekään hyväksemme.  Myrkkyjemme hautausmaa, erehdyksiemme jälkien peittäjä, hiljainen kärsijä, meidän elämämme elinehtomme lunastaja.

Meri, jota oli niin vaikea hahmottaa siksi oikeaksi ristiinnaulituksi.

 

Susanna Luoto

, ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: