Avioliitto ja kristillinen avioliitto

29/06/2014

Kolumni

Niin siinä sitten kävi, että lakivaliokunta äänesti kumoon kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tämä tietysti oli odotettavissakin, koska poliitikot ajattelevat ensisijaisesti äänestäjiään: jos Keskustapuolueen kansanedustajat olisivat äänestäneet lain puolesta, voi olla sata varma, että ainakin Etelä-Pohjanmaalla vaihtuvuus olisi ollut varsin suurta tulevissa eduskuntavaaleissa. Demarit puolestaan osoittivat huikeaa välinpitämättömyyttä, kun eivät vaivautuneet äänestyksen alkamisajankohdaksi paikalle. Eipä se paljon tainnut lohduttaa, että eräskin ilmoitti jälkeenpäin oman mokansa suorastaan v********n. Tulos oli mikä oli siitä huolimatta, että kansalaisaloitteella oli varsin hurja määrä allekirjoittajia.

Tosin mikään mahti maailmassa ei saa minua uskomaan, että enemmistö Suomen kansalaisista halusi tasa-arvoisen avioliittolain. Olisipa ollut mainiota, kun asiasta olisi järjestetty suora kansanvaali – mutta tuollainen ajatus voi tietenkin syntyä vain minun hupsuissani aivoissani.

Sillä, mitä nyt kirjoitan, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten henkilökohtaisesti suhtaudun homoseksuaalisuuteen – muun muassa TT Hannu Pöyhönen ystävineen on pitänyt huolen siitä, että asia on tiedossa niin omaa patriarkaattiamme kuin Moskovankin patriarkaattia myöten – jos ketä nyt varsin kiinnostaa lukea laaja tutkielma meistä harhautuneista ties kuinka monilla kielillä hyvänsä, niin netistäpä senkin löytää.

 * * *

Ensisijaisesti näen tämän kirkon kielteisen suhtautumisen joihinkin lakiehdotuksiin, tässä tapauksessa siis tasa-arvoiseen avioliittolakiin, johtuvan aivan ensisijaisesti siitä, että kirkko samastuu aivan liiaksi valtioon, itse asiassa palvelee kahta herraa.

Valtion säätämä laki, joka tässä tapauksessa olisi ollut tasa-arvoinen avioliittolaki, ei millään tavoin sido kumpaakaan kansankirkkoamme. Kirkot, ainakin ortodoksinen kirkko on täysin vapaa päättämään, vihkiikö se samaa sukupuolta olevat ihmiset avioliittoon. Jos ja kun kirkko puhuu kristillisestä avioliitosta, se ei tätä sakramenttia voi toimittaa samaa sukupuolta oleville. Luterilaisen kirkon käytäntöön en osaa ottaa kantaa, koska se mitä ilmeisimmin vaihtelee piispasta piispaan, papista toiseen puhumattakaan sitten kirkkorahvaan suhtautumisesta. Eikähän tämä ole ainoa asia, missä kaikki kukat ev-lut. kirkossa kukkivat ja niin piispat kuin papitkin esittävät monista asioista täysin eriäviä kannanottoja. Mutta sekin on tässä yhteydessä asiaankuulumatonta.

Ja itse asiassa tarkoitukseni on tarkastella asiaa ortodoksisesta näkökulmasta.

* * *

Jos kirkko eroaisi valtiosta, se ehkä aiheuttaisi hämmennystä hyväpalkkaisen papiston keskuudessa enkä osaa uskoa, että piispatkaan saisivat pitää residenssinsä ja korkeat palkkansa. Mutta jotakin hyvin tärkeää saataisiin tilalle: kirkon uskottavuus ja kirkon mahdollisuus pitää kiinni oikeasta ortodoksisesta tulkinnasta.

Ystäväni, joka on elänyt suuren osan elämästään ranskalaisen kulttuurin piirissä, ei ole havainnut mitään ongelmia siinä, että Ranskassa kirkko erotettiin valtiosta vallankumouksen jälkeen eikä yhteyttä ole sittemmin missään vaiheessa palautettu. Itse olen huomannut saman asian Yhdysvalloissa – siellä tosin on näitä ikäviä lieveilmiöitä hurmahenkisaarnaajineen ja rahankeruuastioineen omaisuuksia keräävien ihmeidentekijöiden muodossa ja last but not least aivan käsittämättömiä kulttilahkoja, joiden yhteisö yhtenä päivänä viimeistä henkeä myöten johtajan käskystä surmaa itsensä. Mutta näitä lahkoja en todellakaan pelkää – ne tuskin saisivat jalansijaa maassamme.

Kärjistetysti voi sanoa, että ongelmat ortodoksisessa kirkossa alkoivat jo muinaisessa Bysantissa, alkoivat siitä, kun kristinuskosta tuli valtion uskonto. Kun keisari oli Jumalasta seuraava ja nimitteli patriarkkoja mielensä mukaan, joustonvaraa oli pakko löytyä myös kirkosta. Esimerkiksi keisarien toiset ja kolmannet avioliitot kirkko riemumielin siunasi, ja elleivät kaikki kirkon edustajat osallistuneekaan riemukkaisiin keisarillisiin juhliin, niin riittävän moni teki senkin. Näinpä siis epävirallisesti aloitettiin poikkeaminen kirkon opetuksesta – toisin sanoen kirkko kumarsi keisaria, maallista valtaa. Varmasti siitä oli monenlaista hyötyä kirkolle.

Hyötyä kirkolle on tänäkin päivänä siitä, että se mukautuu maailman menoon. Mutta tämä hyöty on tietenkin laadultaan maallista. En tiedä, mitä se taivaallisesta horisontista katsoen on.

* * *

Koska kirkko hyötyy ja saa valtaa olemalla kytköksissä valtioon, en usko näkeväni sitä päivää, jolloin kirkko itsenäistyy ja alkaa noudattaa omaa kirkollista visiotaan. Kirkon edustajat saattavat puuttua mitättömiin asioihin kuten sellaiseen, että noustaan vastustamaan luterilaisen virsikirjan tietyn virren profanoimista kulttuuriperimää edustavaksi kevätlauluksi. Kirkon edustajat – piispat – käsittelevät tipi tarkkaan, miten on: voiko pappismies sekoilla näkyvästi politiikassa, jopa hyvällä menestyksellä, mutta kun käsitellään pappien avioeroja ja uudelleen avioitumisia, jokainen piispa omassa hiippakunnassaan tekee oman päätöksensä – ja päätökset saattavat poiketa melkoisesti toisistaan. Varsin kiintoisaa olisi edes kuulla perustelut, miksi tapaus A meni noin ja tapaus B ihan päinvastoin – ja tapaukselta C suljetaan silmät tykkänään. Vielä tärkeämpää olisi, että kaikissa hiippakunnissa olisi yhtenäinen käytäntö – olkoon sitten minkälainen tahansa jyrkimmästä vaihtoehdosta silmien ummistamiseen saakka.

Mutta näin se nyt vain on, ja me, tavallinen kirkkorahvas, vain hämmästelemme ja hämmennymme.

Tosin olen kuullut sanottavan, että kleerus ei saisi kirkkokansan mielissä herättää hämmennystä…

* * *

Tämä ei ole neuvo eikä opetus. Tämä on silkka oma mielipiteeni. Ja se on tämä: ollakseen uskollinen itselleen kirkon – ja tässä tapauksessa Suomen ortodoksisen kirkon – pitäisi selkeästi näyttää puoltonsa tasa-arvoiselle avioliittolaille ja pitää huolta siitä, että kristillinen avioliitto on se, minkä kirkko siunaa. Se, että kristitty avioon aikova heteropari joutuu läpikäymään siviilivihkimisen, minkä jälkeen järjestetään varsinainen hääjuhla kirkkovihkimisineen, ei ole mitään uutta auringon alla. Niin tapahtuu koko ajan esimerkiksi Keski-Euroopassa, enkä näe siellä vallitsevan niinkään suurta luopumusta kuin omassa maassamme.

Tuntuu, että ihmisten seksuaalisuus on kirkon kipein kysymys. Se talloo kirkkaasti jalkoihinsa sellaisenkin mitättömän asian kuin diakonian.

Kirkon pitäisi käsittää, mikä ero on avioliitolla ja kristillisellä avioliitolla, ja pitää tämä selkeästi esillä opetuksessaan.

Hellevi Matihalti

, , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: