1.7.2014

01/07/2014

pääkirjoitus

Johannes jakoi ihmiset voimakkaasti: häntä joko rakastettiin tai häntä ei voitu sietää. Näin oli erityisesti hänen arkkipiispavuosinaan, mutta suhtautuminen ei juurikaan muuttunut hänen eläkkeelle jäätyään. Meillä on myös se käsitys, että Suomessa tuskin osattiin arvostaa sitä, että patriarkka Bartholomeos myönsi hänelle eläkeajan alkaessa Nikean metropoliitan ja Bithynian eksarkin tittelin – tuolloin hän siis oli patriarkaatin arvojärjestyksessä patriarkasta seuraava. Ja jos asianlaita käsitettiinkin, sitä ei millään tavalla haluttu tuoda esiin – pikemminkin päinvastoin. Vähän pääsi julkisuuteen tietoa siitäkään, että metropoliitta Johannes oli tuohon aikaan myös Ekumeenisen patriarkaatin Pyhän Synodin jäsen – ensimmäisenä suomalaisena piispana.

Hän itse mainitsi useasti käsitteen ”keskivertojen kapina”, mikä ei suinkaan ollut hänen keksintönsä vaan vuosisatainen ilmaisu sille, että ryhmän enemmistö hyvin helposti suhtautui jotenkin negatiivisesti ryhmänsä älykkäimpiin yksilöihin. Joskus hän sanoi ironisesti, että niillä, jotka saavat olla rauhassa, ei ole mitään annettavaa muille.

Varsinkin arkkipiispavuosinaan hänet nähtiin ensisijaisesti vallanhaluisena kirkkoruhtinaana, joka nautti suuresti hyvästä ruoasta ja juomasta. Kuviteltiin, että hän halusi seurustella vain korkea-arvoisten ja merkittävien henkilöiden kanssa. Viron –kriisin aikaan häneen katsottiin kulminoituvan Suomen ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen välille syntynyt eripura. Vihjailtiin, että vallanhalussaan hän halusi myös Tallinnan metropoliitan tittelin.

Emme kiistä sitä, etteikö hän todella nauttinut hyvästä ruoasta ja juomasta – mutta täysin aiheeton oli väite vähemmän korkeassa asemassa olevien arrogantista ohittamisesta. Hän nautti silmin nähden jokaisesta vierailukutsusta eikä niistä kieltäytynyt vähäarvoisempienkaan juhliin tai vaatimattomillekaan aterioille. Kirkkoruhtinaan häivähdyksen toki näimme hänessä – mutta näimme myös sen, miten maalliset asiat muuttuivat yhä vähämerkityksisemmiksi hänen vanhetessaan, kun varsinaiset arkkipiispalliset edustukset eivät enää täyttäneet päivän agendaa.

Se, mikä hänessä ehkä on kaikkein yllättävintä, oli hänen haavoittuvuutensa. Jo arkkipiispavuosinaan hän koki monia tahallisia loukkauksia, jotka jättivät syvät jälkensä häneen. Myöhemmällä iällään häntä sekä loukkasi että haavoitti erään teoksen yksipuolinen ja vääristeltykin kuva itsestään. Kuulimme sanottavan, että hän ei koskaan antanut kirjoittajalle anteeksi. Me muotoilisimme asian pikemminkin niin, että haava, jonka hän tuosta kohtuuttomasta kritiikistä sai, ei hänen muutamana elinvuotenaan ennättänyt umpeutua.

Emme todellakaan pyri tekemään Johanneksesta pyhää, mutta toivomme muistettavan, että hän oli kokonainen ihminen piispanroolinsa takana heikkouksineen ja vahvuuksineen, ja silti ylivertainen vertaistensa joukossa.

Heinäkuun 1. päivänä tulee kuluneeksi neljä vuotta metropoliitta Johanneksen kuolemasta.  Siksi julkaisemme alkavan viikon aikana muutamia muistikuvia hänet tunteneilta ihmisiltä. Olisimme voineet kääntyä monien, monien muidenkin puoleen – mutta ajatuksemme on, että viisivuotismuistopäivänä ensi vuonna tarjoamme hyvinkin laajan kattauksen.

 

Hellevi Matihalti                                  Aristarkos Sirviö

,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: