Muistoja ja mietteitä metropoliitta Johanneksesta

02/07/2014

Artikkeli

Nikean metropoliitta ja arkkimandriitta Arseni Valamon luostarin kirkossa Pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisten juhlassa 2004. Photo: Aristarkos Sirviö)

Nikean metropoliitta Johannes ja arkkimandriitta Arseni Valamon luostarin kirkossa Pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisten juhlassa 2004.
(Photo: Aristarkos Sirviö)

Alkaessani kirjoittaa näitä muutamia rivejä pohdin, millä arvonimellä kutsuisin vuonna 1969 piispaksi vihittyä Johannesta. Tavatessani hänet ensimmäistä kertaa, esipaimen oli Helsingin metropoliitta. Ollessani hänen alaisensa, Johannes oli Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa. Myöhemmin tultuani hänen kollegakseen arvonimi oli muuttunut Nikean ja koko Bitynian metropoliitaksi. Tämä eläketitteli oli itse asiassa Konstantinopolin patriarkaatissa korkeammalla kuin kumpikaan edellisistä hänen arvoistaan. Nikean metropoliitta on patriarkaatin hierarkiassa heti patriarkan jälkeen. Autonomisten kirkkojen päämiehet ja metropoliitat ovat kaukana siitä. Ja sen turhaa vaatimattomuutta karttanut Johannes toi sopivissa yhteyksissä esiin. Tämän johdosta kutsun häntä tässä artikkelissa metropoliitaksi.

Jo edellä mainitusta paljastuu, että Johanneksella oli itsetunto kohdallaan. Hyvän koulutuksen ja jatkuvan itseopiskelun johdosta hän hallitsi asiansa ja rohkeni sanoa, jos ei tiennyt jotain. Sellaisessa harvinaisessa tapauksessa metropoliitta lupasi etsiä tiedon ja palata asiaan. Sen hän myös poikkeuksetta teki. Johanneksen lausahdus: ”Olkoot muut mitä mieltä tahansa, tämä on totuus” kuulosti vieraan korvissa huvittavalta ja turhan itsetietoiselta. Hänen kohdallaan se kuitenkin useimmissa tapauksissa piti paikkansa. Niin hyvin hän paneutui työhönsä.

Itselläni on muistoja metropoliitta Johanneksesta 1970-luvun lopulta saakka. Aina piispaksi valinnasta lähtien hänen persoonansa jakoi ihmiset kannattajiin ja vastustajiin. Näin on ollut, ei ainoastaan hänen, vaan kaikkien suurmiesten ja vallastaan tietoisten johtajien kohdalla. Kaikille ei voi olla mieliksi, eivätkä kaikki myöskään miellytä johtajaa. Esimiehenä Johannes oli oikeudenmukainen, häneltä saattoi saada sekä kiitos- että moitekirjeen. Hän piti myös hiippakuntansa papiston puolta, mikäli siihen ilmeni tarvetta ja aihetta. Kerran käsiteltyyn asiaan Johannes ei koskaan palannut. Hän ymmärsi keskustelua tehokkaammaksi teräväsanaisen kirjeen, sillä siitä jäi hänelle tulevan varalle diarioitu dokumentti. Omien kokemustensa suhteen Johannes ei toki ollut lyhytmuistinen. Jotkut epämiellyttävät asiat vuosien takaa hiersivät häntä kuin kivi kengässä ja luotettujen läsnä ollessa hän saattoi palata niihin.

Piispan työtään Johannes hoiti samalla tavalla kuin ennen kirkollista uraansa Kittilän yhteislyseon rehtorin tehtäviä. Hän saneli ja opetti ja muiden piti kuunnella. Distanssin alaisiinsa metropoliitta piti teitittelemällä ja suosionsa hän osoitti puolestaan tekemällä sinunkaupat. Johannes oli monella tavalla ”aikansa ja viitekehyksensä lapsi”. Liityttyään 1960-luvun puolivälissä ortodoksiseen kirkkoon hän ei turkulaisena ja protestanttisen teologisen koulutuksen saaneena kyennyt samastumaan pakolaisina paikkakunnalle tulleisiin karjalaisiin saatikka venäläisiin, joita hän ilmeisesti kotikasvatuksensa vuoksi vierasti. Niinpä hän omaksui tietyn määrän kreikkalaista perinnettä opiskellessaan Thessalonikissa. Se edusti historiaa huonosti tunteville suomalaisille ikiaikaista ja muuntumatonta ortodoksisuutta ja siksi arvostettavaa. Johannekselle opiskeluaikaiset kreikkalaiset teologit, jotka olivat pääosin saaneet ulkomaiset oppinsa Saksan protestanttien parissa, olivat hengeltään tuttuja.

Opiskeluvuosiaan Thessalonikissa metropoliitta muisteli mielellään. Usein hän kehuskeli kuinka hänelle oli osoitettu oma erillinen asunto kaupungilta ja sillä osoitettu hänen arvonsa. Viime vuosinaan Johannes erehtyi joskus kertomaan minulle totuuden, eli että asunto oli viheliäisellä paikalla aivan taksiaseman kyljessä ja siis rauhaton ympäri vuorokauden. Johannes oli filellines – kreikkalaisten ystävä – sanan varsinaisessa mielessä. Varsin pitkään hän oli kirkon työntekijöistä ainoa, joka osasi kreikankieltä, mitä hän myös käytti kirkon sisäpolitiikassa taitavasti hyväkseen. Patriarkka Bartolomeos mainitsi minulle kerran, että Johanneksen lähettämissä kirjeissä ei ole kielioppivirheitä, mutta sanavalinnat ja ilmaisut kavaltavat hänet ulkomaalaiseksi.

Seuramiehenä Johannes oli hauska ja laajan yleissivistyksen vuoksi hän kykeni keskustelemaan monenlaisten ihmisten kanssa. Metropoliitta otti mielellään tilanteen hallintaansa ja saattoi pitää pitkiä monologeja, jotka hän höysti kaskuilla. Niitä hän ei kerrannut juuri koskaan, vaikka saattoi myös sanoa, että ”lienenkö jo kertonut tämän teille”. Ei voinut kuin ihmetellä, mistä hauskojen sattumusten ja vitsien varasto hänelle kertyi. Se, että hän muisti ne, ei sen sijaan ollut yllätys, sillä Johannes muisti myös ihmisten nimet, merkittävät asiat ja tapahtumat sekä vuosiluvut. Muistiaan metropoliitta kertoi harjoittavansa täyttämällä sanaristikoita.

Johannes oli hyvin auttavainen ja antoi minulle useita hyviä ohjeita piispan tehtävien hoitoon. Kun olin menossa toimittamaan ensimmäistä seurakunnan tarkastustani, soitin hänelle ja kysyin, mikä siinä voisi olla vaikeaa. Hän sanoi, että tarkastuksen päätteeksi liturgian jälkeen tapahtuva seurakunnan kokous voi olla joskus hankala. Joku saattaa käyttää tilaisuudessa puheenvuoron, joka ei ole rakentava. Johannes totesi, että jos sellainen on mahdollisesti odotettavissa, on kaksi mahdollisuutta toimia. Ensimmäinen keino on pitää väsyttävän pitkä puhe, joka saa purnaajan vaikenemaan. Toinen mahdollisuus on vain kuunnella ja sitten suunnata katse sihteeriin ja sanoa, että merkitkää pöytäkirjaan.

Johannesta voi luonnehtia konservatiiviksi, sillä ei hän juurikaan suosinut uudistuksia. Järjestystä ja ahkeruutta hän sen sijaan arvosti ja oli niistä itse hyvänä esimerkkinä. Saamani tiedon mukaan työpäivän alkaessa oli metropoliitalla antaa sihteerille useita edellisen illan hiljaisina tunteina kirjoitettuja kirjeitä postitettavaksi. Kaikki opetuspuheensa ja artikkelinsa hän laati itse ja piti mielellään hyvin valmisteltuja luentoja. Eräs hänen painotuksistaan oli perinne. Tosin Johanneksen hautajaiset jättivät siinä mielessä tahran hänen muistolleen.

Metropoliitta Johannes rakensi koko toimikautensa ajan määrätietoisesti suhteita suomalaiseen yhteiskuntaan. Lisäksi hän osallistui kansainväliseen kirkolliseen toimintaan suuremmassa määrin kuin kirkkomme jäsenmäärä ehkä edellyttäisi. Kielitaitoisena ja kirkolliseen lainsäädäntöön perehtyneenä hän antoi merkittävän panoksen kansainvälisiin kokouksiin. Johannekseen päättyi kirkon autoritääristen johtajien aika ja hänen poismenonsa jätti suuren aukon tiettyjen kirkon osa-alueitten hallintaan. Häntä jäi ikävä.

                                                                                                                                   Piispa Arseni

, , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: