Johannes – ystävä ja ohjaaja

03/07/2014

Haastattelu

Voisi hiukkasen liioitellen sanoa, että Suomen ev.lut. kirkko sai aikaan silloisen Helsingin metropoliitan Johanneksen ja nykyään eläkkeellä olevan Helsingin Sanomain toimituspäällikön Pekka Kukkosen vuosikymmeniä jatkuneen läheisen ystävyyden.

Aurinkoisena kesäkuun päivänä vähän ennen juhannusta istumme Kukkosen kiehtovan studioasunnon olohuoneessa, ja hän kertoilee minulle ensi tutustumisestaan Johannekseen:

”Luterilaisen kirkon taholta oli vähän painostettu Helsingin Sanomien johtoa siitä, että lehti ei käsittele kirkollisia kysymyksiä, ja ilmeisesti sieltä oli esitetty myös, että jospa Helsingin Sanomat lähettäisi jonkun toimittajan raportoiminaan Kirkkojen Maailmanneuvoston kokouksesta Nairobista.  Minut valittiin lähtemään sinne, ja vuosi oli 1975.”

Hän toimi tuolloin lehden apulaisuutispäällikkönä ja myös Newsweekin Suomen kirjeenvaihtajana päätyönsä ohessa. Hän oli hiljattain palannut Yhdysvalloista, oli opiskellut Kansasin yliopistossa ja suorittanut siellä B.Sc. –tutkinnon.

”Olin tietenkin haastatellut niin Johanneksen kuin matkaan myös lähtevän piispa Samuel Lehtosen tätä kokousta taustoittavaan ennakkojuttuun. Ja niin sitten lähdettiin matkaan. Johannes lensi samalla lennolla kuin me muutkin suomalaiset. Perillä meidät majoitettiin aivan viidakon reunassa sijaitsevaan ravintolaopiston hotelliin, josta Johannes tosin jossain vaiheessa muutti patriarkaatin edustajien hotelliin.”

”Ravintolaopiston aamiainen oli oikein hyvä, ja usein nautin sen Johanneksen seurassa. Keskustelimme jo tuolloin aika paljon kaikenlaisista asioista, samoin monilla yhteisillä lounailla. Kokouksen osanottajille tarjottu lounas oli nimittäin sekä Johanneksen että minunkin mielestäni jokseenkin luokatonta, ja meille tuli tavaksi aika usein mennä yhdessä syömään johonkin ravintolaan kaupungilla.”

”Tulin siinä kertoneeksi hänelle myös äidinpuoleisesta ortodoksitaustastani vilkkaan ja rönsyilevänkin keskustelun lomassa.”

Tuttavista ystäviksi

”Tästä Nairobin kokouksesta alkoi ensin tuttavuutemme, joka sitten vähitellen syveni ystävyydeksi ja tiiviiksi yhteydenpidoksi.”

Nikean metropoliitta Johannes ja toimituspäällikkö Pekka Kukkonen syventyneinä keskusteluun pääsiäiskauden vastaanotolla Hämeentien kodissamme Helsingissä 23.4.2005. Photo: Aristarkos Sirviö

Nikean metropoliitta Johannes ja toimituspäällikkö Pekka Kukkonen syventyneinä keskusteluun pääsiäiskauden vastaanotolla Hämeentien kodissamme Helsingissä 23.4.2005.
Photo: Aristarkos Sirviö

”Johannes alkoi kutsua minua kotiinsa syömään – hänhän asui tuolloin Helsingissä, Unioninkadulla metropoliitan virka-asunnossa. Tarjoilemassa oli useimmiten rouva Piiroinen. Johannes tosin oli hankkinut enimmäkseen valmisruokia, jonkinlaisia makkaroita, joita itse paisteli. Rouva Piiroinen tarjoili sen jälkeen pannukahvit, jotka yleensä joimme metropoliitan olohuoneen perukoilla olevan pöydän ääressä.”

”Noihin aikoihin aloin aika usein ottaa uudestaan puheeksi nämä ortodoksiset juureni, ja itseksenikin pohdiskelin asiaa paljon. Lopulta kerroin Johannekselle haluavani vaihtaa kirkkokuntaa, liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Ei hän siitä oikopäätä ehdottanut liittämistäni, se ei lainkaan ollut hänen tapansa, vaan hän antoi minulle runsaasti luettavaa.”

”En enää tarkkaan muista kaikkia noita kirjoja, pääasiassa kuitenkin suomenkielisiä, vaikka joukossa oli jokunen englanninkielinenkin. Ja minä kävin sitten ikään kuin tenttimässä hänelle ortodoksisuudesta oppimaani. Hänen tärkeiksi katsomistaan aiheista keskusteltiin perusteellisesti.”

”Meillä oli yleensä tapana käyttää suomenkieltä keskusteluissamme, mutta minullahan on mummon kautta ruotsinkieleen yhteys, ja joskus Johannes itse ruotsinkielisenä käänsikin keskustelun sille kielelle.”

Kirkkoon liittäminen

”Sitten tultiin siihen hetkeen, että Johannes katsoi minun olevan valmis liitettäväksi ortodoksiseen kirkkoon.”

”Olin ottanut puhelimitse yhteyttä luterilaiseen seurakuntaan ja kertonut päätöksestäni. Myöhemmin virastosta soitti kanslisti ja sanoi, että kirkkoherra haluaisi keskustella kanssani.  Niinpä menin Johanneksen kirkkoon tapaamaan häntä ja kerroin, että olisin vaihtamassa kirkkokuntaa. Hän kysyi, mihin kirkkoon aioin, ja minä vastasin, että ortodoksiseen. Silloin tapahtui niin, että tämä kirkkoherra ilahtui, oikein hypähti ylös ja riensi halaamaan minua, toivotti Jumalan siunausta minulle ja sanoi vielä, että asia on sitten selvä, te voitte nyt jättää luterilaisen kirkon.”

”Ortodoksiseen kirkkoon liittämiseni tapahtui Johanneksen virka-asunnossa. Kummikseni olin pyytänyt hyvän ystäväni Pekka Tuovisen. Häneltä sain kummilahjaksi nahasta valmistetun kaularistin – sen sijaan en lainkaan muista, mitä Johannes tuolloin antoi minulle!”

”Edelleen Johannes kutsui minua luokseen, yhteisten aterioiden ohessa toisinaan kahville tai teelle. Ja me keskustelimme ja keskustelimme – huomasimme, että meillä oli monia yhteisiä kiinnostuksen kohteita, ja sillä tavalla meidän ystävyytemme vähin erin syveni.”

”Mutta Nairobin kokouksessa tämän yhteyden voi sanoa alkaneen. Ja se kesti Johanneksen kuolemaan saakka, kolmekymmentäviisi vuotta.”

”Näinä vuosikymmeninä kävimme lukemattomia hyvinkin syvällisiä keskusteluita monista elämän kysymyksistä, ja kaipaan häntä todella paljon. Koin, että hän oli minun ohjaajavanhukseni.”

Matkoja yhdessä ja erikseen

Johannes lähetti mielellään Pekka Kukkosen varsin usein kansainvälisiin kokouksiin Suomen ortodoksisen kirkon edustajana.

”Hän tiesi, että kielitaitoni riittää – vaikka kreikankielen taito minulta tietenkin puuttuu, mutta kokouskielihän olikin englanti näissä kokouksissa. Joissakin kokouksissa keskustelin ranskalaisten katolisten edustajien kanssa ranskaksi, ja koska puhun aika sujuvasti italiaa, käytin sitä italialaisten kanssa, ja riikinruotsalaisten kanssa tietenkin ruotsia. Joskus osallistuimme näihin kokouksiin myös yhdessä, ja silloin huomasin Johanneksen hiukan närkästyvän, kun ranskalaiset halusivat puhua vain ranskaa. Hänellä itselläänhän oli loistava englanti, koska hän oli aikoinaan opiskellut Britanniassa.”

”Myös Istanbuliin, ekumeeniseen patriarkaattiin hän lähetti minut useamman kerran. Kerran edustin Suomen ortodoksista kirkkoa Halkilla pidetyssä kokouksessa. Siellä oli muuten Viron kirkon edustajana Jüri Ilves, johon olin jo aikaisemmin ehtinyt tutustua.”

”Niistä kokouksistakin minulle kertyi kyllä melkoinen yleisnäkemys kirkkojen toiminnasta. Samoin sain perehtyä erittäin hyvin Suomen ja Viron kirkkojen tilanteeseen…”

”Toki teimme lomamatkojakin ulkomaille yhdessä – kerran muun muassa Marokkoon, jossa lähdimme matkatoimiston järjestämälle bussiretkelle Marrakeshiin. Kaupungissa tehtiin basaareihin ja muualle kävelykierros, jolle minä en viitsinyt lähetä – jäin katselemaan torielämää. Johannes sen sijaan jaksoi kiertää kaikki basaarit ja muut esitellyt paikat.”

Kuopion ja Turun ajat

Yhteydenpito ei tokikaan päättynyt siihen, että Johannes valittiin vuonna 1988 Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi ja muutti Kuopioon.

”Kävin Kuopiossa aika usein hänen luonaan. Kun liikuin omalla autolla, meillä oli mahdollisuus tehdä yhdessä automatkoja sieltä käsin. Olimme myös Valamon luostarissa samoin kuin Lintulan luostarissa, joka hänelle oli erityisen rakas.”

”Myös hänen Turun –kodissaan Hämeenkadulla vierailin monia kertoja. Meillä oli viimeisinä vuosina myös tapana soittaa joka ilta toinen toisellemme. Se alkoi siten, että Johannes ensin soitteli iltaisin silloin tällöin, ja se muuttui vähitellen molemminpuoliseksi päivittäiseksi yhteydenpidoksi.”

”Vain tässä viimeisessä kodissa, Turun Vähäheikkiläntiellä sijaitsevassa senioritalossa, en koskaan tullut käyneeksi monista kutsuista huolimatta. Hän jopa kertoi, että talossa saisin vierashuoneenkin yöpymistä varten, mutta matka vain jäi ja jäi. Niin tapasin hänet viimeisen kerran hänen kuolinvuoteellaan. Häntä katsomassa oli tuolloin myös hänen pitkäaikainen hyvä ystävänsä Tore Ahlbäck, ja olimme molemmat täysin järkyttyneitä tajutessamme, että oltiin aivan loppusuoralla. Kun menin hänen vuoteensa viereen ja pyysin siunausta, ei hän enää reagoinut siihen.”

”Totta kai me tiesimme hänen ikänsä ja hänen heikentymisensä. Kun hän viimeisinä vuosinaan kävi täällä minun luonani, huomasin, miten vaikea hänen oli liikkua, ja minulla olikin aina tapana tilata taksi kotini pääovelle ja saattaa sitten hänet sinne.”

”Mutta silti tämä viimeinen sairaus tuli niin yllättäen ja vei hänet niin nopeasti.”

Toimituspäällikkö ja Suomenkielen lautakunnan varapuheenjohtaja taitaa eläkeläisenäkin toimitustyön ja kielenhuollon. Itseoppinut toimittaja kuuntelee kommentteja varsin vakavana. Opetuksen aiheena väliotsikot. Äitienpäivänä 2014. Photo: Teresa Matihalti

Toimituspäällikkö ja Suomenkielen lautakunnan varapuheenjohtaja taitaa eläkeläisenäkin toimitustyön ja kielenhuollon. Itseoppinut toimittaja kuuntelee kommentteja varsin vakavana. Opetuksen aiheena väliotsikot. Äitienpäivänä 2014.
Photo: Teresa Matihalti

Hautaus Turussa

Kun emeritus –arkkipiispan hautajaiset sitten järjestettiin Turussa, hautajaisjärjestelyt olivat kaikille yllätys ja monille pettymys. Kutsuttavat vieraat oli lueteltu, ja pitkäaikainen ystävä Pekka Kukkonen oli yksi harvoista kutsun saaneista.

”Hänhän oli määrännyt itse kaikki nämä järjestelyt. Metropoliitta Ambrosius toimitti hautauspalveluksen ja piti mielestäni hyvin kauniin ja rehellisen puheen. Kirkossa olin yhdessä Tore Ahlbäckin kanssa jättäytynyt seisomaan aika sivulle. Tore kysyi minulta, miten nyt käyttäydytään, ja neuvoin häntä seuraamaan minua.”

”Muistelen, että Ambrosius hyvästeli ensimmäisenä Johanneksen, ja hän jälkeensä jäähyväiset jätti metropoliitta Stefanos ja sitten Lintulan nunnat igumenia Marinan johdolla. Sukulaisten jälkeen menin arkulle, otin ikonin Johanneksen rinnalta, suutelin sitä ja tein ristinmerkin. Tore toimi samalla tavoin.”

”Tunsin kokeneeni äärettömän suuren menetyksen. Ja yhä ajattelen, että Johanneksen kuolema oli myös valtava menetys koko kirkollemme.”

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: