Luova uskollisuus – muistikuvia Nikean metropoliitta Johanneksesta

04/07/2014

Artikkeli

Ensimmäiset muistikuvani metropoliitta Johanneksesta jäsentyvät hänen käynteihinsä arkkipiispa Paavalin sairauslomasijaisena Joensuun ortodoksisessa seurakunnassa 1970-luvun puolenvälin paikkeilla. Muistan hänet ylittämässä katua isä Erkki Piiroisen seurassa, liturgian jälkeen, päällysviitassa, enkolpion kaulassaan, huntupäähine päässään matkalla lähellä sijainneeseen seurakuntakotiin.

Hänen olemuksensa oli, jos nyt ei säteilevä, niin ainakin arvokas, tekisi mieli sanoa piispallinen. Ei alakoululaisellekaan jäänyt epäselväksi kuka tässä on ykkönen ja johtaja. Se oli nähdäkseni luontaista arvovaltaa. Jostain syystä muistan kuitenkin tuohon aikaan ajoittuneen kuiskuttelun siitä, että Johannes oli ”kääntynyt ortodoksisuuteen päästäkseen piispaksi”. En tuolloin ymmärtänyt näitä puheita, enkä myöhemminkään ole tullut niitä ymmärtämään.

Nikean metropoliitta Johannes ja arkkimandriitta Andreas toimittavat kodinpyhitystä Vantaalla 29.2.2008. (Photo:Aristarkos Sirviö)

Nikean metropoliitta Johannes ja arkkimandriitta Andreas toimittavat kodinpyhitystä Vantaalla 29.2.2008.
(Photo:Aristarkos Sirviö)

Seuraavat muistikuvani liittyvät metropoliitan saapumiseen Mikkelin arkkienkeli Mikaelin kirkkoon liturgian edellä vuonna 1983. Luultavasti kyseessä oli Ortodoksinen Veljestö ry:n vuosikokous tuon vuoden tammikuussa. Sama arvokas mutta samalla ystävällinen olemus. Sitä en enää muista, oliko hän arkkipiispa Paavalin kanssapalvelijana liturgiassa vai rukoilijana. Liturgian jälkeen oli ohjelmallinen yleisötilaisuus seurakuntasalissa. Paavali puhui Jeesuksen rukouksesta. Johanneksesta jäi yläkoululaisen mieleen ystävällisyys, huumorintaju, pyknikkotyypin habitus, ajattelin silloin.

Pyrkiessäni opiskelijaksi Suomen ortodoksiseen pappisseminaariin kesällä 1987 pääsykokeeseen sisältyivät johtokunnan jäsenten tekemät kokelaiden yksittäishaastattelut. Metropoliitta oli tuolloin arkkipiispan sijaisen ominaisuudessa seminaarin johtokunnan puheenjohtajuutta hoitamassa. Tervehdittyämme hän ensi töikseen kysyi: ”Emmekö ole aiemminkin tavanneet?”. Vastasin myöntävästi ja siitä olikin luontevaa lähetä keskustelemaan kirkollisesta kutsumuksestani, joka Mikkelin seurakunnassa lukiovuosieni mittaan oli alkanut selkiintyä.

Johanneksen tultua valituksi arkkipiispaksi me seminaarilaiset saimme olla avustamassa hänen muuttoaan Kuopion päässä. Ainakin lahjakkaasti sotkimme arkkipiispan huolellisesti pakatun kirjaston kirjoja hyllyihin latoessamme. Tästä joskus myöhempinä vuosina pahoitellen mainitsin, mihin hän vastasi: ”Ei, teistä oli suuri apu. Ei siitä muuten olisi mitään tullut”.

Seminaarivuotemme aikana me opiskelijat saimme palvella aputehtävissä arkkipiispan virkaanasettajaisissa tammikuussa 1988, palvella hänen apunaan Kuopion katedraalissa sekä vierailla useissa Karjalan hiippakunnan seurakunnissa ipodiakonin tehtävissä. Aina hän oli ystävällinen, rohkaiseva, kannustava ja ihmisistä myönteisesti kiinnostunut. Sama kokemus toistui Joensuun opiskeluvuosina.

Arkkipiispa Johannes avasi minulle yhteydet Kreikan kirkkoon sekä opiskelun kannalta että luostarielämän kannalta, myöhemmin myös Ekumeeniseen patriarkaattiin. Hänen vihkimänään tulin papiksi Mikkelin seurakuntaan marraskuussa 1991, ensin kirkkoherran vuosilomasijaiseksi, sitten vt. kirkkoherraksi, 1992 kirkkoherran koevuosille ja kahta vuotta myöhemmin sain silloisten säädösten mukaisen valtakirjan kirkkoherran virkaan.

Esimiehenä Johannes antoi tarvittaessa konkreettisia, käytännön läheisiä neuvoja. Mutta oikeastaan vain kysyttäessä tai keskustelun yhteydessä. Seurakuntatyön toteuttamiseen hän ei puuttunut. Erityisesti tuolta ajalta on jäänyt mieleen tärkeä neuvo: ”Muista aina, että seurakunnanneuvosto ei missään mielessä ole sinun esimiehesi”. Hän hyvin ymmärsi myös toiveeni siirtyä ’liian nuoren kirkkoherran’ tehtävistä pääkaupunkiseudulle uskonnonopetustehtäviin ja papiston apulaiseksi, niin kuin silloin sanottiin.

Lukuvuoden 1998-1999 opiskelin Kreikan ulkoministeriön stipendiaattina Ateenan yliopiston filosofisessa tiedekunnassa, pienessä määrin myös teologisessa tiedekunnassa. Suoritettuani kreikan kielen kielikokeen (vevéosi ellinomátheias) arkkipiispa siunasi minut arkkimandriitan arvoon aikomuksenani Mikkelistä käsin hoitaa kreikkalaisia jatko-opintojani eteenpäin. Kun tälle hankkeelle ilmaantui esteitä, Johannes osoitti minulle hoidettavaksi kaksi kirkkoherran sijaisuutta, ensin Nurmeksessa, sitten Pielavedellä.

Arkkipiispa Johannes siirtyi eläkkeelle syksyllä 2001 ollessani Oulun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran sijaisena. Ennen joulua käytiin Oulussa luterilaisen ja ortodoksisen kirkon oppikeskustelut. Noiden päivien aikana havainnoin uudenlaisen Johanneksen: vapautuneen ja entistäkin valppaamman, aina älykkään kaskujen kertojan, joka osasi hymyillä myös itselleen. Arkkipiispa emeritus muun muassa ilmoittautui liberaalien uudistajien joukkoon, kun yhteiskunnan rakennemuutosta ja talouden integraatiota sivuttiin.

Äitikirkko nimitti eläkkeelle siirtyneen Johanneksen Nikean metropoliitaksi. Käsitykseni mukaan patriarkka oli toivonut Johanneksen vielä jatkavan arkkipiispana, mutta ymmärsi vetäytymistä koskevan toiveen ja hyväksyi sen. Tuohon aikaan Nikean metropoliitta oli ekumeenisen patriarkaatin syntagmationin mukaisesti patriarkasta arvojärjestyksessä seuraava, koska muita ’seniorimetropoliitan’ tehtävänimikkeitä (Efesos, Herakleia, Nikomedeia) ei sillä hetkellä ollut käytössä.

Eläkkeellä ollessaan Johannes teki kanssani sinunkaupat. Tämä tapahtui Eteläsataman kahviossa Tallinnan laivaan pääsyä odottaessamme eräänä syksyn päivänä 2002. Hän sanoi: ”Minä kuulun niihin, joilla sinunkauppojen teko jää myöhäiseen vaiheeseen, jos niitä ei ole aikanaan tullut tehdyksi. Siksi ehdotan, niin kuin vanhat papit sanovat, että olemme sinuja keskenämme, jos sinulle sopii. Ja toivon, että sinä myös sinuttelet minua”. Alkuun tuo sinuttelu ei tuntunut ollenkaan luontevalta, sen verran distanssia hän oli aina pitänyt, mutta vähitellen siihen totuin, kokonaan en ehkä koskaan.

Metropoliitta Johannes kävi eläkevuosinaan usein Helsingissä ja monesti sain auttaa häntä autokuljetuksin ja laukunkantajana. Keskustelut olivat aina hyviä ja kannustavia. Hän osasi antaa oikealla tavalla kiitoksen ja moitteen, aina sen mukaan mihin aihetta oli. On todettava, että hänen kanssaan kerran käsiteltyyn asiaan, hankalaankaan, ei koskaan tarvinnut enää palata. Luulen, että monet ovat tämän kokeneet esipaimen Johanneksen kanssa asioidessaan.

Usein Nikean metropoliitta kutsui vierailulle kotiinsa Turkuun. Osa vierailuista liittyi tehtävieni hoitoon Turun seurakunnan kirkkoherran sijaisena, osa selvästi vapaa- tai loma-aikaan. Aina hän tarjosi ateriavieraanvaraisuutta kotonaan tai ravintolalaiva Svarte Rudolfissa. Tapaamiset olivat minulle tärkeitä traditionsiirtohetkiä. Hän kertoi elämän varrella eri yhteyksissä ja eri maissa kohtaamiaan ja kokemiaan seikkoja ja vaikutelmia ja minä kuuntelin.

Metropoliitta Johanneksen tärkein perintö sisältyy ortodoksisen ajattelun omaksumiseen päämääränä ja tavoitteena tuon ajattelun mukainen toiminta. Pysyvä merkitys on myös näihin seikkoihin liittyvällä kirjallisella tuotannolla: kreikkalaisella väitöskirjalla (1970), artikkeleilla Ortodoksiassa (1971-73), kirjalla Kirkkoisien perintö (1984), myös eläkevuosina kirjoitetuilla elämänläheisillä ja -myönteisillä kirjoilla kuten Lähimmäiset (2003) ja Hiljaisuus (2003).

Yhtenä esimerkkinä tuosta ortodoksisen ajattelun omaksumisesta ja ymmärtämisestä, ja siitä mitä siitä käytännössä seuraa, sallittaneen katkelma artikkelista Katolisuus ja kirkon rakenteet (Ortodoksia 22): ”Itse katolisuuden idea sellaisenaan, synodin isien hengessä ymmärrettynä, edellyttää synodijärjestelmää ja viime kädessä nimenomaan ekumeenisia synodeja katolisuuden välikappaleena ja vaalijana. Tämän järjestelmän tehtävä ja erityinen velvollisuus on huolehtia – Pyhän Hengen avulla – että kelvollisen elämän menettelytavat ja muodot ovat niin aidon katoliset kuin mahdollista tämän maailman jatkuvasti muuttuvissa olosuhteissa. Uskollisuus katolisuutta kohtaan edellyttää, ettei oteta käyttöön mitään pyhien kirjoitusten ja kanonien vastaista ja että positiivisesti sanottuna seurataan sitä perintöä, mikä on annettu pyhien kirjoitusten ja apostolisten traditioiden välityksellä. Tämä on kullekin uudelle synodille samalla aina luovaa kuuliaisuutta edellyttävä tehtävä katolisuuden hengessä. Näillä edellytyksillä voivat toisen ekumeenisen synodin isien sanat uudelleen ja uudelleen toteutua Kristuksen kirkossa: rauha yhteydessä ja oikeassa uskossa.”

Arkkimandriitta Andreas Larikka

Kajaanin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra

, , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: