Muistojani metropoliitta Johanneksesta

04/07/2014

Artikkeli

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vieraili Virossa vuonna 2000. Kuva Tallinnassa Kristuksen kirkastumisen katedraalin alttarista liturgian yhteydessä. Kuvassa  edessä vasemmalta tuolloinen Helsingin metropoliitta Leo, arkkipiispa Johannes ja patriarkka Bartolomeos. (Photo: Heikki Kaski)

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vieraili Virossa vuonna 2000. Kuva Tallinnassa Kristuksen kirkastumisen katedraalin alttarista liturgian yhteydessä. Kuvassa edessä vasemmalta tuolloinen Helsingin metropoliitta Leo, arkkipiispa Johannes ja patriarkka Bartolomeos. (Photo: Heikki Kaski)

Neljä vuotta sitten Herrassa poisnukkunut Nikean metropoliitta Johannes – ajattelen häntä nytkin arkkipiispa Johanneksena, kuten hänet suuremman osan ajastani tunsin – oli tärkeä sekä minulle itselleni että kirkolleni. Hänen siunauksestaan tulin opiskelemaan Suomeen, hän vihki minut diakoniksi 1992 ja papiksi 1996, hän oli esimiehenäni myös palattuani Viroon vuoteen 1999 saakka, jolloin metropoliitta Stefanoksesta tuli Tallinnan metropoliitta – eli olen hänelle paljon velkaa, ja hän lienee esipaimen, joka on eniten vaikuttanut elämässäni.

Minulla oli tietenkin monia kosketuksia häneen ja montakin seikkaa voisi muistella, mutta haluaisin kosketella vain yhtä: hänen rooliaan Viron autonomisen kirkon jälleenrakentamisessa, oikeastaan elvyttämisessä.

Arkkipiispa Johanneksella oli kosketuksia virolaisiin ortodokseihin jo kauan ennen kuin autonomian palauttaminen toteutui, ja hän toimi aina tärkeimpänä välittäjänä meidän ja Konstantinopolin välillä. Tämä oli yksi, vaikea ja mutkikas, mutta kuitenkin suhteellisen etäinen tehtävä. Kun hän taas otti kannettavakseen Viron metropoliitan viransijaisen tehtävät, se oli jotain ihan muuta, syöksyminen hyvin kiemuraisen tilanteen keskelle. Yksi ja ennustettavissa ollut puoli oli tietenkin Moskovan patriarkaatin ja sen virolaisen hiippakunnan vihamielisyys. Tämänkään laatua ja määrää ei voinut etukäteen arvioida.

Kun 1996 välirikko Konstantinopolin ja Moskovan välillä oli ohi ja Viron ortodoksien keskuudessa toteutettiin niin sanottu kansanäänestys, jossa jokainen pappi ja seurakunta voisi valita puolensa, kaiken olisi pitänyt olla kutakuinkin kunnossa. Mutta – ja siinä mielestäni Johanneksellakin kokeneena kirkonmiehenä oli yllättymistä – Moskova ei mistään sopimuksista, lupauksista eikä laeista piitannut. Heti alkoivat uudet vaatimukset, varsinkin omaisuuskysymyksessä.

Äskettäin juuri lueskelin tuonaikaisia asiankirjoja, ja niissä ilmeni monta kertaa sama teema: Viron moskovalainen arkkipiispa Kornelius tai joku muu siltä taholta nosti esiin Zürichin sopimusten pohjalla omaisuuskysymyksen. Johannes huomautti, että nämä ratkaistaan lain mukaan ja keskinäisillä sopimuksilla, kunhan Moskovan puoli ensin täyttäisi muut patriarkaattien välillä sovitut asiat: julistaisi kirkkoväelleen ja papistolleen selvästi, että riita on loppunut ja autonomisen kirkon papistoon sekä uskovaisiin pitää suhtautua kuten minkä tahansa sisarkirkon ortodokseihin, suostuisi yhteisiin jumalanpalveluksiin ja ratkaisemaan kaikki asiat sopimuksilla Viron lainsäädännön puitteissa. Mitään siitä Moskova ei tehnyt.

Ja, mielenkiintoista kyllä, tilanne on tähän päivään saakka pysynyt ihan samana. Metropoliita Stefanos on monta kertaa korostanut, että ensin pitäisi löytää yhteys hengellisissä asioissa ja olla veljellisesti kanssakäymisessä, sitten ratkaistaan omaisuuteen liittyvät yms. sellaiset kysymykset. Moskova taas toivoo asioiden päinvastaista järjestystä korostaen samalla, että vain sillä on oikea „hengellisyys“ (duhovnost). Mutta nyt meidän asemamme on vahvempi ja olemme jo tällaiseen suhtautumiseen tottuneet, mutta siinä vaiheessa, kun moni asia oli vielä avoin, sen täytyi olla suuri pettymys ja kuorma arkkipiispa Johanneksellekin.

Toiseksi virolaisilla ortodokseilla oli monia keskinäisiä erimielisyyksiä, neuvottomuutta, puhumattakaan taloudellisista ja muista käytännöllisistä vaikeuksista. Silloin kun itse olin asioiden keskellä, tämä tuntui jonain kirouksena tai tiettyjen ihmisten tietoisena pahantahtoisuutena, mutta nyt taaksepäin katsellessani on selvää, että on hyvinkin vaikea aloittaa jonkin kirkkokunnan toimintaa käytännössä tyhjästä. Olihan kirkollamme vain seurakuntansa, koko keskushallinto ja sen resurssit jäivät Moskovan hiippakunnalle.

Uutta aloitettaessa on aina myös erimielisyyksiä – sama ilmeni muun muassa Viron tasavallan palauttamisprosessissa. Arkkipiispalla oli kanssamme todella vaikeaa. Kirkossamme oli käytännön ongelmien lisäksi selvästi kaksi ryhmää, ns. tallinnalaiset, jotka korostivat enemmän hallinnollis-taloudellista puolta kirkon elämässä ja myös toteuttivat tavoitteensa päättävästi ja joskus valtiovaltaan nojaten, kysymättä muiden pappien ja seurakuntien mielipidettä, ja ns. nelikko eli kirkollinen suunta, joka pani pääpainon kirkon hengelliseen puoleen ja halusi mennä eteenpäin varovaisesti ja suuremmalla konsensuksella. Jälkimmäinen suunta vaati kirkolliskokouksen mitä pikaisinta koollekutsumista, paikalla toimivan kirkollishallituksen muodostamista ja myöhemmin, piispa Stefanoksen vierailun jälkeen keväällä 1997, myös häntä Viron metropoliitaksi.

Ihanteellisessa tilanteessa nämä kaksi suuntaa olisivat voineet toisiaan täydentää, mutta tuon hetken kirkollisissa oloissamme nämä useinkin törmäsivät toisiinsa. Ja arkkipiispalla oli koko ajan vaivaa pitääkseen nämä linjaukset ja ryhmät jotenkuten tasapainossa, ottaen huomioon niiden rakentavat esitykset ja ideat ja torjuakseen liioitellut tai liian aikaiset.

Vapaassa maailmassa eläneelle arkkipiispalle oli vierasta Virossa tuolloin vallinnut epäilysten ilmapiiri. Neuvostovallan luhistumisesta oli 1996 kulunut vain viisi vuotta ja kaikenlaiset KGB-epäilyt ja myös totalitarisminajan toimintatapojen (vallanpitäjien lahjominen tai muuten salassa vaikuttaminen, valittaminen, selkään puukkottaminen ym. sellainen) käyttäminen olivat vielä hyvinkin aktiivisessa käytössä. Tiedän vain osittain, miltä hänestä tuntui, kun taas tuli valituskirje yhdeltä tai toiselta henkilöltä tai ryhmältä. (Muistan, että eräs kirje, joka niin sanotun kirkollisen ryhmän vastaan laadittiin, alkoi jollakin Raamatun kohdalla:  ”Te tapatte, ryöstelette..“.) Tai kävi ilmi, että joku oli käynyt arkkipiispan ja laajemman yleisön tietämättä sisäministeriössä yrittäen vaikuttaa johonkin kirkon asiaan. Eräs ihminen yritti myös uhkailla muita, väittäen, että hänellä oli lista papeistamme, jotka toimivat neuvostoaikana turvallisuuspalvelun yhdysmiehinä. Ja vaikka toiset yrittivät vakuuttaa Johannekselle, että tämä on silkkaa kiristystä ja bluffia, hän otti asian hyvin vakavasti.

Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanos ja Nikean metropoliitta Johannes Kristuksen kirkastumisen katedraalissa Tallinnassa vuonna 2006. (Photo: EAÕK )

Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanos ja Nikean metropoliitta Johannes Kristuksen kirkastumisen katedraalissa Tallinnassa vuonna 2006. (Photo: EAÕK )

Vaikka itse kuuluin tuolloin mainittuun „kirkolliseen“ suuntaan enkä silloin useinkaan ymmärtänyt arkkipiispan sovinnaista politiikkaa, täytyy jälkeenpäin tunnustaa, että hänen toimintatapansa olivat lähes ainoat oikeat. Pienen ja vastaitsenäistynen kirkon hajoaminen olisi ollut katastrofaalista, ja kummallakin kirkonsisäisellä suunnalla oli omat hyvät puolensa, joita piti tuoda esiin. Toiseksi, ulkoapäin tultuaan täytyi arkkipiispan nojautua johonkin, ja siinä mielessä ryhmä, jolla oli valtiovaltaan ja Tukholman pakolaiskirkollishallitukseen läheisemmät suhteet, oli välttämätön asioiden hoitamisen kannalta. Tasaisesti tavoitteiden, paikallisen esipaimenen ja kirkollishallituksen valitsemiseen ja muiden rakenteiden luomiseen tähtäävä politiikka oli ainoa, jota hän, jonka hartioilla oli myös Suomen kirkon esikoispiispan tehtävät, voi silloin ajaa. Ja hän teki sen tuloksellisesti. Kolmen vuoden päästä autonomian palauttamisesta meillä oli oma metropoliitta, vaikkakin ulkoapäin tullut, ja pian sen jälkeen myös kirkollishallitus. Tämä aika saattoi tuntua silloin paikan päällä olevalle pitkältä, mutta oli ehkä juuri sopiva kaikkeen valmistustyöhön ja erimielisyyksin tasoittamiseen.

Lopuksi, kaiken tuon lisäksi tämä oli Johannekselle myös vihamielisyyden kestämisen ristiä. Moskovan patriarkaatille hän jäikin persona non grataksi (kuten metropoliitta Stefanos on nykyään), eivätkä Suomessakaan monet ymmärtäneet hänen omistautumistaan Viron kirkon jälleenrakentamiseen. Näitä viimemainittuja kyllä ymmärrän – suhteet esivanhempien maahan, Karjalaan, olivat monelle tärkeämpiä. Mutta kaiken sen hän kantoi arvokkaasti ja teki, mitä Herra oli hänen tehtäväkseen antanut. Ja ilman sitä ei meidän kirkkoamme todennäköisesti olisi olemassakaan.

 

Isä Mattias Palli

rovasti, Viro 

, , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: