4. helluntainjälkeinen sunnuntai

05/07/2014

Saarnavuorossa

Mat 8: 5 – 13

Tänä aikana ihmisten ongelmana on yksinäisyys, pelko jäädä yksin tai pelko siitä ettei häntä huomata. Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski sanoi eräässä haastattelussa: ”Nykyajan nuoret ovat niin äänekkäitä siksi, koska he pelkäävät, ettei heitä kuunnella.”  Pelätään yksinäisyyttä, pelätään hiljaisuutta – pelätään kohdata oma itsensä. Siksi meidän ympärillämme on niin paljon kaikenlaista taustamusiikkia – aina pitää soida jonkin äänilähteen.

Hiljaisuutta ihmetellään ja kummeksutaan – se on jotenkin epänormaalia. Ystäväni isä Robert de Caluwé kertoi toimittajasta, joka oli tekemässä hänen 95-vuotispäivän haastattelua, joka ihmetteli: ”miten te voitte asua täällä Espoon Kunnarlassa, täällähän on niin hiljaista?” Isä Robert vastasi toimittajalle: ” Hiljaisuudessa Jumala puhuu ihmiselle!”

Ihmiskunnan kehitys, ihmisen tieto itsestään ja toisistaan kaikkine myönteisine ilmiöineenkin on vieroittanut ihmiset toinen toisistaan. Halu kohdata toinen ihminen ja tuon kohtaamisen ratkaisu tapahtuu niiden käyttäytymismallien mukaan joita yksilö on oppinut kotonaan ja myöhemmin koulussa. Monien ihmisten ongelma on juuri tämän yhteyden löytäminen ja kun tämä ei onnistu, niin valitaan teitä ja keinoja joiden kautta sen uskotaan onnistuvan. Joskus valitettavan väärillä tavoilla. Nuoren rikoksentekijän väärä teko on usein raju huuto: ”Huomatkaa minut!”

Yksinäisyys, ihmissuhteiden rikkoutuminen tai kokonaan puuttuminen johtaa valitettavan usein päihteiden ja huumeiden tuomaan näennäiseen turvallisuuteen tai mielenterveyden järkkymiseen.

Kristinuskon antama kuva ihmiskuva on aina kuva kokonaisesta ihmisestä, ihmisestä, joka on lihaa ja verta ja jolla on biologisen rakenteensa lisäksi ja siihen yhtyen psykologinen toiminta. Ihmisen erottaa kaikista luoduista se ainutlaatuinen seikka, että Jumala loi hänet, ihmisen, omaksi kuvakseen. Jokainen ihminen on Jumalan ikoni. Tätä me emme saa koskaan unohtaa. Luodessaan ihmisen, Jumala loi hänet toteuttamaan luomisen koko mysteeriä, kehittymään ja kasvamaan alkukuvansa kaltaiseksi – tulemaan täydesti ihmiseksi ja täydellisesti Jumalan kuvaksi.

Kohdatessamme elämän murjoman ihmisen, päihteiden käyttäjän, mielisairaan, rikollisen; hänen vaikeuksiensa pohjimmaisena syynä on ihmisyhteisön rakkaudettomuus. Me kohtaamme aina kuitenkin ihmisen, Jumalan kuvaksi luodun, veljemme ja lähimmäisemme, jota Jumala kehottaa meidän rakastamaan samankaltaisella rakkaudella kuin Hän rakastaa meitä.

Päivän evankeliumi kertoo meille roomalaisesta sadanpäälliköstä – sotilaasta, jolla oli hätä lähimmäisestään. Hän tulee Jeesuksen luo ja pyytää Herraa parantamaan halvaantunen palvelijan. Tässä kohtaamisessa on jotain syvästi inhimillistä: Jeesus ei epäröi, ei viivyttele, ei aseta ehtoja. Toisen ihmisen hätä palvelijansa puolesta on suuri. Sadanpäämiehen usko vahva: ”Sano vain sana, ja palvelijani paranee.” Herra vastaa: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Usko saa vastauksen, palvelija paranee.

Jos me olisimme sadanpäällikön kaltaisia, uskon, että monien särkyneiden ihmissuhteiden kohdalla tapahtuisi paranemista. Meitä kutsutaan korjaamaan se, mikä on korjattavissa. Olemme yhdessä rukoilemassa, koko ihmiskunnan puolesta, sairaiden puolesta, sorrettujen puolesta, yksinäisten puolesta. Tänään, tässä ja nyt Herra sanoo: ”Minä tulen ja parannan.”

Tätä pyhää palvelusta nimitämme Jumalalliseksi liturgiaksi, mitä se on? Nimi ilmaisee sen: Jumalallinen yhteinen palvelus – yhdessä suoritettu työ. Jumalan kansa – Laoksen – yhdessä suorittama työ. Olemme kokoontuneet kiittämään Jumalaa Hänen meille antamista lahjoista. Tänään, tässä ja nyt, Hän antaa meille itsensä Pyhässä Ehtoollisessa ja lähettää meidät jälleen täältä ulos maailmaan: koteihimme, perheisiimme, työpaikoille, vapaa-aikaamme – lähimmäistemme luo, niittenkin luo joita emme tahdo tavata. Jokainen, jonka kohtaamme, Jumala lähettää hänet meille ihmisyytemme koetinkiveksi – uskomme mitaksi.

Olemmeko niitä, jotka rientävät Jeesuksen luo hätä lähimmäisestään? Olemmeko niitä, joista sanotaan: ”hän vei hänet Jeesuksen luo.”

Olemmeko niitä, jotka pelkäämme kohdata lähimmäisiämme, heidän hätäänsä ja ahdistustansa. Olemmeko niitä, jotka pelkäämme omaa itseämme? Silloin pelkäämme kohdata Herra Jeesus Kristus. Tänään tässä Herra lähestyy meitä ja sanoo: ”Ottakaa ja syökää – ottakaa ja juokaa – tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni – Sinun edestäsi vuodatettu ja koko maailman edestä vuodatettu.” Osallistumalla Pyhään ehtoolliseen tästä palveluksesta tulee todella ja vasta silloin yhteinen palvelus: Pyhä Pääsiäinen.

Kirkko on uskomme kasvun ja voiman lähde, Jumala toteuttaa työnsä Kirkossa, jolle Hän on uskonut Totuuden hoitamisen. Yksinäisille, ahdistuneille ja sosiaalisesti vammautuneille Kirkko on parannuslaitos. Me emme voi koskaan mitata toisen ihmisveljen tai sisaren uskon syvyyttä ja kasvamisen mittaa. Jumala ei erottele ihmisiä. Isä on ikuisesti rakastanut kaikkia. Kaikki on pelastettu.

Tänään meidän on kysyttävä onko meidän seurakuntaelämämme sellaista, että yksinäiset ja ahdistuneet voisivat kokea ihmisyhteisön iloa – Pääsiäisen iloa. Tito Colliander kirjoittaa kirjassaan Lähellä (s 263) liittymisestään ortodoksiseen kirkkoon: ”Meidät toivotettiin tervetulleiksi ilon yhteyteen, paljon kestävämpään ja syvempään kuin silloin aavistimmekaan.”

Tässä meillä on varmaan oppimista ja itsetutkiskelun aihetta.

 

Isä Johannes 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: