Oikea ihminen oikeassa paikassa oikeaan aikaan – keskustelua kuoleman kohtaamisesta

07/07/2014

Artikkeli

Photo: Hellevi Matihalti

Photo: Hellevi Matihalti

Okko Balagurin, TM, on katsonut kuolemaa kasvoista kasvoihin, kädestä käteen parin vuosikymmenen ajan työskennellessään saattohoidon parissa Terhokodissa kaksikymmentä vuotta – ensin kymmenen vuotta vapaaehtoisena, sitten toiset kymmenen vuotta palkattuna vapaaehtoistyön koordinaattorina. Mutta hän on kokenut myös henkilökohtaisesti kaksi kertaa vakavan sairauden, jolloin on häilynyt itse elämän ja kuoleman rajalla.

Niin sitä ajattelisi helposti, että kuolema on tuttu asia hänelle, että sen kohtaaminen tapahtuu jo lähes rutiinilla. Niin sitä kuvittelisi.

”Yksin jokainen menee kuolemaan, yksin hän astuu sen viimeisen askelen. Ympärillä saattaa olla omaisia ja läheisiä, mutta kukaan ei voi seurata siitä portista mukana. Näitä tämän maailman läheisiä ilman on kuljettava“, hän sanoo, mutta jatkaa:

”Tietysti Herra on meidän kanssamme joka hetki.“

Ihmisen yksinäisimmät hetket

okko Balagurin

Okko Balagurin
(Photo: Hellevi Matihalti)

Istumme Mellunmäessä Aleksanteri Syväriläisen kappelin salin puolella. Okko Balagurin hoitaa kappelin isännöitsijän tehtäviä ja toimii myös lukijana palveluksissa.

Ulkona aurinkoinen kesäkuun päivä, syreenit ja pihlajat tuoksuvat vahvasti. Tuntuu, kuin mitään ääniä ulkopuolelta ei kuuluisi – tulee hilaisuus, kun puhutaan kuolemasta.

Okko Balagurin on pidellyt kädestä hyvin monia kuolevia, ja hän kokee sen harvinaislaatuiseksi etuoikeudeksi:

”Kun sellainen hetki tulee kohdalle, se on minusta suuri kunnianosoitus. Voiko olla mitään suurempaa – olla läsnä.“

Koska ajassamme perheet ovat useinkin hajonneet, monesti omaiset ja sukulaiset asuvat etäällä, eivät ehdi kuolevan likelle, ja liekö aina tietoakaan siitä, kuinka joku vanhus voi, kuinka pitkään on sairastellut vakavammin, ylipäätään vanhuksillahan on aina vaivansa – eivät ne omaiset ehkä tiedä, että sairas ei enää „pode pelkkää vanhuutta“, että on jo viimeisen portin edessä.

Mutta vierellä istuu joku, joka kuuntelee, jos kuoleva jaksaa jonkun sanan, mutta ennen kaikkea on lähellä. On läsnä.

”Se on hyvin juhlallinen tapahtuma“, Okko Balagurin miettii. „Se on aivan yhtä juhlallinen tapahtuma kuin syntyminen. Ja oletko ajatellut: niin kuolemassa kuin syntymässä ihminen on aivan yksin. Kun lapsi tulee konkreettisesti kylmään ja kovaan maailmaan, jonka täyttävät suuren hiljaisuuden jälkeen räikeät äänet, sen täytyy olla mieletön sokki lapselle.“

”Onneksi me emme muista syntymämme järkyttävää kokemusta. Kuolemasta taas emme voi tietää, mitä se on. Se on meille tuntematon. Mutta nämä – maallisen elämämme alku ja loppu, ne ovat ihmisen yksinäisimmät hetket.“

Hyvä kuolema – mitä se on?

Aina joskus kuulee puhuttavan hyvästä kuolemasta. Olen itse usein miettinyt, mitä se tarkoittaa – toivon itse saavani kokea hyvän kuoleman, mutta mietin myös, onko se, mitä minä omalla kohdallani toivon, rukoilenkin, hyvä kuolema kaikille?

Okko Balagurin vahvistaa hyvän kuoleman olevan erilainen jokaiselle kuolevalle.

”Jollekulle hyvä kuolema on sitä, ettei tarvitse kuolla yksin. Jollekin se merkitsee sitä, ettei ole kipuja eikä muita rankkoja fyysisiä oireita kuten esimerkiksi tukehtumisen tunnetta. Joku kokee hyvään kuolemaan ehdottomasti kuuluvan sen, että saa aina ajoissa kipuihin ja muihin tuskallisiin oireisiin helpotusta.“

”Omalla kohdallani ajattelen juuri sitä, että pystyy hengittämään normaalisti eikä ole sietämättömiä kipuja. Ja vaikka kaikkein rakkaimmat ja läheisimmät eivät olisikaan fyysisesti läsnä, että minulla olisi yhteys heihin. Etten siis kuolisi yksin. Kaikkein kauheinta varmaan olisi se, että kuolisi vaikkapa jossakin maantien ojassa aivan yksin – kukaan ei tulisi…“

”Parasta olisi, kun saisi loppuun saakka elää mahdollisimman tavallista elämää omassa ympäristössään – siihenhän kuuluu niin paljon: siihen kuuluvat läheiset ihmiset, läheiset eläimet ja tuttu koti. Sellainen olisi minusta upeaa. Mutta joku toinen toivoo aivan muuta…“

”Tietysti sitten on tästä tutusta ympäristössä pakko luopua, kun se tulee vaaralliseksi – kun jokainen vessassa käyntikin on seikkailu.“

 

”Kissa nukkui jalkopäässä”

”Kun tilanne muuttuu sellaiseksi, silloin on parasta olla sairaalassa tai mieluiten saattokodissa“, Okko Balagurin toteaa realistisesti.

Huokaan hiljaa murheeni siitä, että saattokotiin tulija ei enää voi pitää lähellään rakasta lemmikkiään, johon vuosikaudet on tottunut. Kenties hän on saanut tuolta koiralta tai kissalta osakseen lohdutustakin kuten itse olen kokenut valkoisilta pikkukoiriltani saaneeni ja yhä saavani. Mutta Okko Balagurin tyrmää pelkoni oitis:

”Kyllä lemmikkieläimet voivat tulla mukana! Terhokodissa oli usein eläimiä – niin kissoja kuin koiria. Seurasin yhden puolitutun kuolemaa, ja oli niin mukavaa, kun hänellä oli kissa, ja kissa nukkui jalkopäässä silloinkin kun hän kuoli.“

”Pyrimme myös hoitamaan koiria sillä tavoin, että järjestetään pissatusvuorot ja muut tarpeelliset seikat – että otetaan huomioon myös se eläin. Jälkeenpäin on meidän vastuullamme, mitä tuolle eläimelle tapahtuu. Jos esimerkiksi poisnukkunut on yksinäinen ihminen, vailla läheisiä, jotka voisivat lemmikin ottaa hoitoonsa, me olemme omistajan toiveita noudattaen etsineet uuden kodin, minne eläin on voitu sijoittaa. Ihmisen hyvinvoinnille on erittäin tärkeää, että rakas lemmikki on lähellä.“

 (Photo: Hellevi Matihalti )


(Photo: Hellevi Matihalti )

Kivut ja painajaiset

Kun keskustelimme hyvästä kuolemasta – niin erilainen kuin se eri ihmisten mielessä saattaa ollakin – yhdistävä tekijä on aina, ettei tarvitsi kokea sietämättömiä kipuja, vaikeaa pahoinvointia, kaiken kaikkiaan hirvittäviä kärsimyksiä ennen siirtymistä pois tästä ajasta.

”Kaikkea kipua ja tuskaa ei valitettavasti voida poistaa“, Okko Balagurin selittää. „Kipulääkettä pystytään nostamaan uskomattomiin määriin, kun annoksen suurentaminen tapahtuu pikku hiljaa. Mutta kaiken tyyppistä kipua ei hallita, ei vielä ole keksitty lääkettä. Eri lääkkeethän auttavat esimerkiksi hermokipuun, toiset lääkkeet muun tyyppisiin kipuihin, mutta esimerkiksi luustossa oleva kipu on vaikeimmin helpotettavissa. Tosin nykyään on tämä sedaation mahdollisuus tietyissä syöpätapauksissakin, ja se antaa suunnattoman helpotuksen niin potilaalle itselleen kuin ympärillä oleville.“

Kipulääkityksestä mieleeni tulee oma vähäinen kokemukseni opiaateista – erityisesti niiden aiheuttamista kauheista hallusinaatioista. Okko Balagurin myöntää, että tällaista esiintyy monilla potilailla.

Hän kertoo potilaiden painajaisista ja hallusinaatioista, joissa aina järjestelmällisesti oli potilaaseen kohdistuvaa uhkaa. Niin oli minunkin hallusinaatioissani ollut. Näiden uhkaavien olentojen Okko Balagurin arvelee olevan itse asiassa kuolema, joka yrittää käydä potilaaseen käsiksi.

”Yleensä morfiinilääkitys sopii, mutta ei kaikille, vaan täytyy vaihtaa kokonaan erityyppiseen kipulääkitykseen. On erinomaisen hyvä asia, jos potilaat puhuvat näistä painajaisistaan tai hallusinaatioistaan – ja vapaaehtoisille he puhuvatkin useimmiten. Tätä kautta tieto tulee henkilökunnalle, ja kun sopiva lääkitys löydetään, ihmisten elämä paranee huomattavasti. Joskus kävi niinkin, että kun löydettiin oikea kipulääkitys, ja oikea annostus pahoinvointilääkitykseen, potilas nousi vuoteesta ja saattoipa vielä palata kotiin jatkamaan elämäänsä. Näin voidaan huomattavasti parantaa ihmisen elämänlaatua.“

Hän valittaa sitä, että tavallisissa sairaaloissa ei ole kipulääkityksestä sellaista tietotaitoa, mikä nimenomaan saattokodeissa on.

”Juuri siksi niissä annetut kipulääkeannokset ovat niin pieniä. Juuri siksi tarvittaisiin enemmän palliatiivisen hoidon osaamista ja saattohoitokoteja. Onneksi Suomessa sentään on jo palliatiivisen hoidon oppituoli, ja opetusta annetaan lääkäriksi opiskeleville jo opiskeluaikana, samoin sairaanhoitajille. Minulla oli se onni, että pääsin seuraamaan hyvin läheltä lääketieteen kehitystä tällä alalla kuuluessani Terhokodin henkilökuntaan, ja tilanne on todellakin parantunut huomattavasti kahdessakymmenessä vuodessa.“

Hengellinen tuki – mistä sitä saa?

Okko toimii usein lukijana Mellunmäen kappelissa . (Photo: Aristarkos Sirviö)

Okko Balagurin toimii usein lukijana Mellunmäen kappelissa .
(Photo: Aristarkos Sirviö)

Mutta viimeisen matkaosuuden aikana, kuoleman odotuksessa, ihmisellä on muitakin tarpeita kuin fyysisiä – voisi ehkä sanoa, että on muitakin kipupisteitä kuin ne, jotka voidaan hoitaa morfiinilla.

”Terhokodissa kannettiin huolta siitä, että potilas sai yhteyden omaan seurakuntaansa, esimerkiksi rippi-isäänsä – että hän sai hengellistä tukea, kuuluipa hän sitten mihin uskontoon tahansa. Meillä oli potilaita kaikista uskontokunnista, ei vain kaikista kirkkokunnista. Meillä oli buddhalaisia, hinduja – aivan kaikista mahdollisista uskontokunnista“, Okko Balagurin kertoo.

”On utopistista ajatella Terhokotiin tulevan potilaan itse jaksavan ottaa yhteyttä esimerkiksi seurakuntaansa. Omaiset saattavat olla täysin tietämättömiä potilaan hengellisistä tarpeista ja siitä, miten hän toiminut – on oltu niin vähän yhteydessä vuosien mittaan.“

”Luterilaisella kirkollahan on sairaalapappinsa, jotka yleensä käyvät säännöllisesti sairaaloissa. Tietenkin yhden ihmisen mahdollisuudet ovat rajalliset, ja siksi usein vapaaehtoiset osallistuvat tähän hengelliseen tukemiseen. Sehän periaatteessa kirjaimellisesti kuuluu palliatiivisen hoitoon. Tosin sen toteutumisesta tulin vähän skeptiseksi, eikä tämä ole ongelma vain Suomessa. Olin mukana patriarkaatin järjestämässä konferenssissa Rodoksella, ja ympäri maailmaa olevat papit puhuivat siellä tästä, etteivät he oikein saavuta näitä potilaita – eivät saa tietoa, missä heitä on. Omassa seurakunnassa olen yrittänyt jakaa tietoa eri tilanteissa ihmisille, että ottaisivat heti yhteyttä vaikkapa diakoniaan tai mihin tahansa seurakunnassa, jos on tällaista tarvetta – muuten he häviävät meiltä.“

Okko Balagurin korostaa, että hengellisistä tarpeista huolehtiminen ei tarkoita eikä saa tarkoittaa minkäänlaista tietyn uskonnon pakkosyöttöä.

”Tämä päivä voi olla elämäni viimeinen”

Sitä saattaa ajatella, että uskova ihminen kohtaa kuoleman tyynempänä kuin ateisti, mutta Okko Balagurin ei yhdy tällaiseen uskomukseen:

Okko Balagurin on Mellunmäen kappelin isännöitsijä. (Photo: Aristarkos Sirviö)

Okko Balagurin on Mellunmäen kappelin isännöitsijä.
(Photo: Aristarkos Sirviö)

”Monet ihmiset sanoivat tullessaan, että kaikki asiat on selvitetty niin ihmisten kuin Jumalankin kanssa ja he ovat valmiita kuolemaan. Mutta kun kuolema todella alkoi lähestyä, tällaisenkin ihmisen valtasi suunnaton kauhu. Mietimme koulutustilaisuuksissa, mistä tällainen äkillinen kauhu saattaa johtua, ja päädyimme ajatukseen, että kyseessä on semmoinen usko, jota ei ole koskaan koeteltu. Se on ollut uskoa, jota on ollut helppo noudattaa ja elää sen mukaan, ”sunnuntaiuskoa” – sitä ei ole koeteltu todella rankoissa tilanteissa. Se ei silloin kanna. Mutta jos usko on ollut osa elämää pitkään, ikään kuin kattanut koko elämän, niin onhan sen kanssa joutunut kokemaan monenlaisia suruja ja koettelemuksia, on jo silloin kysynyt miksi? miksi Jumala sallii tämän? miksi kävi näin?”

”Ateisti saattaa olla hyvin valmistautunut kuolemaan. Hänen uskonsa siihen, että ei ole Jumalaa eikä ole kuolemanjälkeistä elämää, on ilmeisesti hyvin vakaa. Hän on elänyt siten, että tekee tekemisensä tässä elämässä ja kun se on lopussa, se on sitten siinä.”

”Sillä kuolemaan voi valmistautua. Tietysti aina pitäisi elää niin, että tämä päivä voi olla elämäni viimeinen. Jokaisen elämässä jää luonnollisesti asioita kesken, mutta suhteet lähimmäisiin voi pitää kunnossa ja Jumala –suhteen selkeänä. Silti kuolema on jotakin, mikä kohdataan ensimmäisen kerran, se on kokemus, jota ei kenelläkään ole ollut aikaisemmin, joten eipä siinä äärimmäisen seesteinen voi kukaan olla. Minusta on kohtuutonta vaatia sellaista uskovaltakaan ihmiseltä.”

”Pesevätkö kuolleet hampaita?”

Ihmisen korkea ikäkään ei välttämättä tarkoita sitä, että on valmis kuolemaan. Okko Balagurin sanoo itse asiassa toisinaan olleen aivan päinvastoin. Sen sijaan hän on joutunut hämmästelemään nuorten ihmisten asennetta:

”Nuoret potilaat, alle kaksikymmenvuotiaat, kulkivat kuolemaa kohti aivan reippaasti. Mietin usein, mahtoiko se johtua siitä, että heille ei oikeasti ole kuoleman todellisuus ja lopullisuus ennättänyt valjeta, vai kenties siitä, ettei heillä ole vielä elämänkokemusta niin, että he tietäisivät, mistä kaikesta jäävät paitsi. Heidän urhoollisuuttaan olen usein ihmetellyt.”

”Ja lapset ovat aivan oma lukunsa. Riippuu tietenkin siitä, missä kehitysvaiheessa he ovat, mutta Terhokodissa kerrotaan aina rehellisesti lapsille, mistä on kysymys, asiat käsitellään heidän kanssaan. Heille kerrotaan, jos isä tai äiti kuolee, ja omaisia myös rohkaistaan siihen, että lapset saisivat olla kuoleman hetkellä läsnä tai ainakin tulla hyvästelemään vainajan”, hän kertoo.

Ajattelen, että se on hieno tapa pyrkiä murtamaan yhtä aikamme vahvaa tabua – kuoleman siirtämistä jonnekin pois elämästä olemalla vaiti siitä.

”Kuitenkin lapset ottavat asiat jotenkin hyvin luonnollisesti”, Okko Balagurin vastaa. ”Tietenkin he esittävät erilaisia kysymyksiä, mutta sehän on osa heidän prosessointiaan. He saattavat esimerkiksi kysyä, pesevätkö kuolleet hampaita, he saattavat leikkiä hautajaisia viikkokausia ja kuukausia tapahtuman jälkeen. Enemmänkin se osoittaa aikuisten omaa pelkoa, jos vältetään kuolemasta puhumista lapsille.”

Kuolema – yksityisasia?

Olemme puhuneet iltapäivän täyteen sanoja kuolemasta – siihen valmistautumisesta, sen odottamisesta, sen kohtaamisesta, sen ainutkertaisuudesta. Olen kuunnellut Okko Balagurinin kertovan vapaaehtoistyöntekijöistä, jotka kulkevat rinnalla – ovat läsnä silloin, kun maailma erkanee. Sillä sellaisena Okko Balagurin on itse kokenut kuoleman lähestymisen ollessaan hyvin vakavasti sairas – ei lainkaan niin, että hän itse on erkanemassa, vaan nimenomaan hitaasti hitaasti ympäröivä maailma erkanee hänestä.

”Yhden asian kuolemasta vielä haluaisin sanoa”, Okko Balagurin rikkoo hiljaisuuden. ”Usein sanotaan, että kuolema on yksityisasia – näin sanotaan varsinkin sairaalapiireissä, kun kyse on omaisten oikeuksista ja potilaan tahdon noudattamisesta. Mutta ei se ole mikään yksityisasia – se on nimenomaan yhteisöllinen asia. Kuolema on hyvin yksinäinen tapahtuma, mutta ei yksityinen. Yhden ihmisen kuolema koskettaa lukemattomia muita – isoa joukkoa ihmisiä, eikä sitä siinä mielessä voi mitenkään sanoa yksityisasiaksi.”

Tovin kuluttua hän jatkaa:

”Tästä eivät kaikki tietenkään ole samaa mieltä kuin minä. Tai ehkä he eivät ole tulleet ajatelleeksi asiaa perin pohjin…”

 

Hellevi Matihalti 

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Trackbacks/Pingbacks

  1. Kuoleman kohtaamisesta | Simeon ja Hanna - 16/07/2014

    […] Lue haastattelu tästä (Napsauta tekstiä) […]

%d bloggers like this: