Kostjan uni

15/07/2014

Taide ja kulttuuri

Ruusuja

Photo: Teresa Matihalti

Hietaniemen ortodoksisella hautausmaalla, lähellä kiviaitaa, nukkuu levoton ystäväni Konstantin. Loputon autojen virta kohisee aidan toisella puolella. Tänne helsinkiläiselle hautausmaalle joutui siis lopulta moskovalainen Tulilintu, joka ei saanut elää ja rakastaa kotimaassaan. Hän oli Osip Mandelstamin ja Boris Pasternakin runojen kiihkeä tulkki, esiintymistä rakastava drag-hahmo Kostja-Diva, lähimmäisiään raskaassa työssään ja vapaa-ajallaan auttava hoitaja.

Tutustuin Kostjaan kevättalvella 1997 hänen sielunveljensä Miska Aaltosen kautta. Se tapaaminen johti vuosien rakastavaan ystävyyteen ja myös yhteisen elokuvan tekemiseen Kostjan elämästä vuonna 2003.  Hänen kokemuksensa kotikaupungissaan Moskovassa 1980-luvun loppupuolella ja 1990-luvun alussa järkyttivät minua ja muita ystäviä, kun vähitellen kielivaikeudet ylitettyämme aloimme ymmärtää, miksi nuoren, lahjakkaan homoseksuaalin oli ollut paettava synnyinmaastaan Suomeen.

Kostja Gontsarov

Kostja ensimmäisessä Suomen –kodissaan Helsingissä. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Kostja oli saanut kokea jo Neuvostoliiton aikana lapsuudessaan torjuntaa ja syrjintää herkkyytensä ja erilaisuutensa takia, ja myöhemmin hän kohtasi neuvostovallan pimeimmät puolet, ajojahdit ja hyväksikäytön. Musiikillisesti lahjakas nuori joutui jättämään haaveensa ja hän opiskeli välskäriksi. Elämä oli kiihkeiden juhlien, pelon ja turhautumisen aikaa.

Kun valta vihdoin romahti ja uusi Venäjä syntyi kaaoksesta, olisi luullut, että Kostjakin olisi saanut alkaa elää vapaasti ja rauhassa. Suhtautuminen seksuaaliseen tasa-arvoon ei kohentunut kuitenkaan uudessakaan järjestelmässä, elämä jatkui yhtä vaarallisena ja ahdistavana.  Vuonna 1992  Kostjalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä pakoon. Hän pakkasi pienen matkalaukkunsa ja osti lipun Moskova-Helsinki-junaan. Seurasi pitkä, uuvuttava taistelu turvapaikkaoikeuden ja maahanmuuttoluvan saamiseksi.

Kostja 008EDIT

Ystävien luona joulun vietossa Kostja tapasi petroskoilaisen isä Vladimir Kadykovin, joka arvosti suuresti Kostjan vapaaehtoistyötä AIDS –potilaiden parissa. ( Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

 

Helsingissä Kostja ryhtyi heti saavuttuaan työskentelemään AIDS-tukikeskuksessa vapaaehtoisena, tutustui ja ystävystyi vähitellen suomalaisiin ja maanmiehiinsä, erityisesti Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa. Uskonto oli Moskovassa merkinnyt hänelle suvaitsemattomuutta ja epäluuloa, mitään tukea ja toivoa hän ei ollut kirkolta saanut eikä osannut sitä Suomessakaan odottaa. Seurakunnan tuki ja apu Helsingissä olivat hänelle yllätys. Kun olimme kuvaamassa Kostjan kodinsiunausta tai pääsiäisjumalanpalvelusta Pyhän Kolminaisuuden kirkossa Helsingissä elokuvaamme, ymmärsin, miten iloinen ja rakas asia hänelle oli saada olla oma itsensä oman kulttuurinsa hengellisessä yhteydessä.

Kostja Gontsarov

Kostja tulkitsee erästä lempirunoilijaansa – Boris Pasternakia. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Vähitellen Kostjan elämä järjestyi, hän sai työtä Kustaankartanon vanhainkodissa lähihoitajana psykogeriatrisella osastolla, alkoi tulla toimeen suomenkielelläkin ja eli kiihkeää elämäänsä iltaisin, vapaana ja rakkautta kaivaten. Mennyt elämä Venäjällä oli jättänyt häneen syvät haavat, eikä vieraassa maassa eläminen ollut aina helppoa. Mutta kaikesta siitä huolimatta hänellä oli ainutlaatuinen kyky kylvää iloa ja naurua ympäristössään, niin vaikeasti sairaiden potilaiden kuin uusien ystäviensäkin keskuuteen. Hän sai matkustaa rakastamiinsa maihin ja elokuvan valmistumisen jälkeen hän innostui ja rohkaistui tekemään musiikkia ja esiintymään yhä enemmän. Ennen kaikkea hän sai olla oma itsensä.

Nyt kun Kostjan kuolemasta on kohta kaksi vuotta, ajattelen yhä useammin, mikä olisi voinut olla hänen kohtalonsa, jos hän olisi jäänyt Moskovaan aikoinaan. Suomessa hän sai elää homoseksuaalina ilman suoraa uhkaa ja pelkoa, sai tukea sekä ystäviltään että seurakunnaltaan ja sen jäseniltä, oli työpaikallaan pidetty ja arvostettu. Mitä hän nyt sanoisi siitä kehityksestä, joka juuri viimeisen kahden vuoden aikana on nähty Venäjällä? Hänessä oli koko ajan elänyt kuitenkin toivo suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta synnyinmaassaan. Valtiojohdon ja kirkon yhteisten ihmisoikeuksia polkevan politiikan räikeys ja kovuus hämmästyttävät ja pelottavat meitä suomalaisiakin. Seksuaalisten vähemmistöjen vaino on jos mahdollista julmempaa kuin neuvostoaikana, taiteilijoiden työn sensuroiminen aivan viime aikoina kavahduttaa kaikkia demokraattisia voimia. Elämä on muuttunut yhä useammille painajaismaiseksi ja monet ovat jo lähteneet maasta, aivan kuten Kostjakin aikoinaan. Venäläisen taiteen, runouden ja musiikin kasvattina, juuriltaan monikansallisena ja sivistyneenä ihmisenä hän tuntisi varmasti menettäneensä loputkin uskostaan maansa valoisampaan tulevaisuuteen.

Konstantin Gontsarov

Kostja helmikuussa 2006. (Photo/Kuva: Teresa Matihalti )

Lukiessani äskettäin Ljudmila Ulitskajan uusinta romaania Vihreä teltta, tunnistin moskovalaisessa Miha-pojassa, juutalaisessa, punatukkaisessa runoja kirjoittavassa, kiihkeässä hahmossa sen Kostjan, josta hän elokuvassammekin kertoo: ulkopuolisen, oikeudentuntoisen ja herkän lapsen, jonka tulevaisuus olisi auttamattomasti oleva muiden käsissä. Minun, niin kuin niin monen muun Kostjan ystävän onni oli, että hän riistäytyi tästä kohtalosta ja eli meidän ilonamme ja lohtunamme edes ne parisenkymmentä vuotta, jotka hänelle oli Suomessa suotu.

 

Kanerva Cederström

Kustavissa 14.7.2014

 

Kanerva Cederström on suomalainen elokuvaohjaaja, joka on saanut mm elokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2001 ja Aho & Soldan elämäntyöpalkinnon vuonna 2014. Hänen elokuvansa Lost and found on matka Kostjan maailmaan ja elämään.

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: