”…mutta minulta puuttuisi rakkaus…”

24/07/2014

Taide ja kulttuuri

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. 2014. WSOY.

On varsin vaikea kirjoittaa kirjasta, joka on kaikissa kritiikeissä kiitetty niin kuin vain harva romaani ja vielä harvempi esikoisteos. ”On ilo repäistä mekkonsa, kun löytää loistavan kirjan”, kirjoitti Antti Majander HS:n kolumnissaan, ja varsinaisessa arvostelussaan arveli, että Neljäntienristeyksen kaltaisia esikoisia ilmestyy yksi kymmenessä vuodessa. Viimemainitusta seikasta Majander taatusti on paremmin perillä kuin minä enkä muutenkaan sitä kävisi kiistämään; ja vaikkakaan en konkreettisesti mekkoani repäissyt kirjaa lukiessani olisin sen hyvinkin voinut tehdä, jos olisin ennättänyt sellaista ajatella. Mutta olin liian keskittynyt Kinnusen intensiiviseen kerrontaan.

(Photo/Kuva: Kristian Tervo)

(Photo/Kuva: Kristian Tervo)

Karkeasti voisi sanoa Neljäntienristeyksen olevan kohtauksittain etenevä kolmen sukupolven tarina, joka sijoittuu kuusamolaiseen maisemaan ja vielä tarkemmin keskustan korkeimpaan puutaloon. Ensimmäinen näkökulma on Marian, pitäjään tulleen nuoren kätilön, johon suhtautuminen on ennakkoluuloista ja jonka toiminta herättää runsaasti epäilyjä. Täysin lestadiolaisella seudulla hän on lähes synnin ilmentymä, aviottoman lapsen äiti, joka ei kadu syntiään eikä alistu uskomassa olevien painostukseen.

Toisena kerrontaa vie eteenpäin Marian tytär Lahja, äpärälapsi, joka itsekin saa aviottoman lapsen. Toisin kuin äiti Lahja kuitenkin haluaa myös miehen ja löytää Onnin, joka on onnellinen valmiista lapsesta, ottaa tämän omakseen – mutta Lahjan halusta perheeseen syntyy vielä kaksi yhteistä lasta. Vaikka Lahja on tiettyyn määrään itsenäinen nainen, hän ei kuitenkaan uskalla tai halua niin suurta ja yksinäistä itsenäisyyttä kuin äitinsä. Lahja haluaa toisen ihmisen kosketusta ja lohdutusta – Lahja myöntää jossakin syvällä sisimmässään olevan heikkouden, joka kaipaa tukea vahvemmalta.

Kaarina, kolmannen sukupolven nainen, Lahjan ja Onnin nuorimmaisen, Johanneksen, vaimo tulee lakeudelta kuin raikas tuulahdus – mutta siihen mennessä heikkoutensa ja rakkaudennälkänsä kovettanut Lahja ei raikkaita tuulahduksia siedä ja tuo sen myös selkeästi ilmi. Kaarina ja Johannes asuvat Lahjan talon nurkissa kuin armosta, kasvattavat neljättä sukupolvea, omia lapsiaan toisin kuin Lahja tahtoisi – ja elävät muutenkin toisin, hankkivat jopa television.

Eihän Lahjakaan alistu sisimmässään seurakunnan kuriin ja järjestykseen, joutuu jopa hoitokokoukseen, ja pakkohan sitä on näennäisesti olla alistuvinaan, että uskomassa olevatkin käyttäisivät valokuvaamon palveluita: elanto on pitkälti siitä kiinni. Tärkeää on se, mitä ihmiset näkevät – vaikka kyllä sekin näkyy, mitä Lahja pohjimmiltaan on.

Viimeiseksi Kinnunen kuljettaa lukijan Onnin mielen sisälle, antaa Onnin tarkastella tapahtunutta. Onni rakastaa lapsia ja tulee heidän kanssaan toimeen toisin kuin Lahja, Onni on ystävällinen ja Onnin seurassa viihdytään. Kunnes tulee sota, ja Onni palaa sodasta sankarina, mitalein palkittuna, mutta ei kestä enää valheellista elämää. Onnikin tahtoisi rakkautta osakseen, mutta eletään aikaa, jolloin hänen kaltaistensa rakkaus on rikollista.

Kinnunen ei korosta vaan kuvaa, mutta kuvaa sangen taitavasti myös lestadiolaisuuden ahdistavan ja alistavan vaikutuksen – alkaen siitä, kun Maria sanoo suorat sanat miehille, joiden vaimot synnyttävät lapsia kuin se olisi heidän ainoa elämäntehtävänsä, päätyen siihen, miten Lahjaa uskonsisaret ja –veljet kohtelevat.

Silti tämä romaani ei ole mikään sukuromaani. Niin traagisia kuin ihmisten kohtalot ovatkin, kirjan syvin merkitys on minulle siinä, miten Kinnunen tapahtumien kautta kuvaa ihmisen kaipausta, pelkoa ja ahdistusta, läheistenkin kyvyttömyyttä tavoittaa toinen toisensa. Eniten minua koskettaa Onnin osa ja kohtalo – se, miten tavat, tottumukset ja ennen kaikkea tietämättömyys tuhoavat elämää. Niin ikään uskonnon käyttäminen vallan välineenä on kauhistuttavaa. Minulle kirja on kärsimysnäytelmä, joka kulkee vääjäämättä eteenpäin. Ei kukaan henkilöistä tietenkään halua pahaa, mutta siinä ajassa, niissä olosuhteissa, kukaan ei kykene liioin murtamaan patoutuneita tunteita, puhumattomuutta, ei kykene ymmärtämään erilaisuutta.

Tommi Kinnunen on kirjoittanut kirjansa karhealla hellyydellä, ja luulen, että sen vahvuus ja voima on juuri siinä.

Hellevi Matihalti

, , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: