Mitä teit, kun vielä olit työelämässä?

28/07/2014

Taide ja kulttuuri

Tämän kirjoitukseni innoittajina ovat olleet Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa (2011) ja Ehtoolehdon pakolaiset (2013). Niiden kustantaja on Teos, tuo ainoalaatuinen kustantamo, jonka päämäärä ei ole voiton maksimointi vaan korkeatasoisen kirjallisuuden julkaiseminen.

Elina Kahla Pietarissa Dom Knigissä syyskuussa 2012. Elina Kahla on kääntänyt mm. paremmin runoilijana tunnetun Marina Tsvetajevan proosaa Piru ja muita kertomuksia sekä Ljudmila Ulitskajan roimaanin Iloiset hautajaiset. Kuva/Photo: Hellevi Matihalti

Elina Kahla Pietarissa Dom Knigissä syyskuussa 2012. Elina Kahla on kääntänyt mm. paremmin runoilijana tunnetun Marina Tsvetajevan proosaa Piru ja muita kertomuksia sekä Ljudmila Ulitskajan roimaanin Iloiset hautajaiset.
Kuva/Photo: Hellevi Matihalti

Berlusconilla menee mukavasti: hän kaskuilee seurustelusalongissa, ja kaikilla ympäröivillä hopeahapsilla näyttää olevan yhtä hauskaa. Parasta yhteiskuntapolitiikkaa. Miksei meilläkin? Jos Italian ex-pääministeri-lurjus voi kuitata kakkuaan avustamalla muistisairaita – ja kaikesta päätellen vielä nauttia siitä – voisiko asiasta tehdä laajempia johtopäätöksiä?  Voisiko Suomenkin vanhusasenteen tavoitteena olla ilo, rento nauru, kiitollisuus, jäljellä olevien yhteisten hetkien ylistäminen, jännittävien seikkailujen ja muistojen jakaminen ja riemu kaikesta mitä juuri tämä päivä suo?

Tunnustan ajattelevani siloposki-Silviota aina välillä kylvettäessäni äitiä. Jos iloitsen siitä, että pääsen auttamaan äitiä, kun aika isän ja äidin luona tiivistyy pyöreäksi, iät ja roolit menettävät rajansa, maailman kohina väistyy, äidin silmät loistavat ja tapittavat.

Ihmeempiä suunnittelematta alan älytä mistä hän pitää. Vien mansikoita ja mekon. Sukat. Pehmustematon. ”Minulla ei ole muita vaatteita kun mitä sinä tuot.” Ilta-auringossa koivun alla nurmikolla venyttelemme fysioterapeutin ohjeiden mukaan. Ostamme kaupasta kaikkea mitä huvittaa. ”Laittakaa ruokaan kermaa, suolaa, sokeria – kaikkea mikä vain maittaa.” (Lääkäri). Äidin syntymäpäiville osallistuivat hänen uskollisimmat ystävänsä. Kerrottiin juttuja sotalapsiajoilta, sodanjälkeisistä isoista luokista, kaikesta mitä muistinsa menettänyt yhä osaa omaisen seurassa ilman muistia: hypätä tutulta laiturilta pää edellä veteen, soutaa, laskea verkot.

”Vapaaehtoisulkoiluttaja kysyi, mitä Olli teki silloin kun vielä oli työelämässä. – En kyllä millään muista, mutta hauskaa se oli.” Meitä kaikkia naurattaa, päätän painaa kuulemani mieleen.

*   *   *

Omia ystäviä tavatessa vaihdamme säännöllisesti ajatuksia vanhempiemme voinnista. Asia on yhteisesti ajankohtainen. Minna Lindgrenin vähän vanhempien tyttöjen kirjat ovat suunnatut juuri meille. Ne ovat kuin jatkoa Viisikoille ja Tiina-kirjoille. Lindgrenin vanhusten elämässä on seikkailua, rikoksia ja jännitystä, illuusiota.

Voimaannuttaa on tätimäinen sana. Ehtoolehdon suola on miellyttävä realismin rajapinta, tavoitettavissa kenties jos vain itse haluaa. Tärkeintä kirjan maailmassa ovat ystävyys ja yhteispeli. Ne kannattelevat Anna-Liisaa ja hänen palvelutalossa kohtaamaansa uutta ja arvoituksellista aviomiestään, kohtalotovereita Siiriä, Irmaa ja Margitia eli kirjan keskushenkilöitä. Palvelutalon virallinen hoito ei kuvauksessa mairittele. Asukkaat joutuvat itse etsiytymään evakkoon putkiremontin alta Munkkiniemen porvari-idyllistä pitkän sillan toiselle puolelle. Joku ensimmäistä kertaa elämässään, hui!

Hakaniemen Arenan talo on joukon uusi väliaikainen kimppakämppä. Sisustusratkaisut viittaavat edellisten haltijoiden rahanpesubordelliin, jonka suurelliselle kylpyosastolle vanhuksetkin antavat arvoa. He syövät edelleen, kuten ensimmäisessäkin osassa, vain vähän pilaantunutta maksalaatikkoa ja juovat palan painikkeeksi törppöpunaviiniä, mutta nyt korkeilla baarijakkaroilla keikkuen. Miljöö on korostetun helsinkiläinen. On etu, että kirjailija tuntee sen, mistä kirjoittaa. Lindgrenin tarkka korva on parhaimmillaan dialogeissa, joista osuvimmat käydään raitiovaunussa. Sinkkua ja seksiä ovat puolestaan vanhoja svetisismejä, jotka vieläkin huvittavat.

Perimmäisiä kysymyksiä käsitellään, kun Margit yrittää myrkyttää puolisonsa. Stereotypioita koetellaan siinäkin, että suomalaiset lähihoitajatytöt ovat järjestään kiireestä nykiviä, avuttomia ja avustustyöhönsä kyvyttömiä. Muhis ja Metukka, paikallisiin oloihin hyvin sopeutuneet afrikkalaiset maahanmuuttajat, sen sijaan osaavat siivota kelvollisesti ja edullisesti, ovat taitavia laittamaan ruokaa ja heidän paljaita selkiään on kiva katsella.

Pietarilaisessa kirjallisuuspiirissä Ehtoolehdon kuvaukseen suhtauduttiin varauksellisesti. Naapurissa vanhustentalo on miltei tabu. Voimakkaan äitikultin maassa ei turvauduta vieraan apuun. On tuttu näky, kun vanhukset istuvat tiiviissä rivissä kerrostalonsa edessä penkillä kuin rintamana. Buranovon babuskat pistivät kokoon bändin ja osallistuivat euroviisuihin. Jos omat lapset eivät jouda itse hoitamaan vanhuksiaan, heidän velvollisuutensa on järjestää näille henkilökohtainen hoitaja ja kantaa järjestelystä vastuu.

Äitien ja mummojen asema yhteiskunnassa on niin vahva, ettei edes satiiri ole kiellettyä. Olisi kiva, jos loistavan venäläiskirjailijan Ljudmila Ulitskajan räävitön Vilpittömästi teidän, Šurik, suomennettaisiin. Suomessa hupi tai kekseliäisyys hyvinvointipolitiikassa on kovin vaikeaa, Berlusconin ja Putinin valtakunnissa ymmärretään oman ja vieraan ero ilman että selityksiä kaivataan.

Elina Kahla

Kirjoittaja on tunnettu helsinkiläinen kulttuurintutkija, joka tällä hetkellä toimii Suomen Pietarin –instituutin johtajana.

, , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: