Ei vuosi rakettien paukkeella vaihdu, ei samppanjapullojen
poksahduksella, kun kesä on loppumassa
kesän vihreä kadonnut, linnut
– ja kypsä sato odottaa poimijaansa.
Vielä hiljaista huminaa, vielä puissa lehdet, niiden havina
pysähtyy, kun
kuuluu hiljaista huminaa, ja vuosi vaihtuu uuteen,
rukous kuin suitsutussavu: Suo Herra…
Ei elämä pääty kuolemaan, ei
lohduttomaan itkuun ikävään, sillä Herran on
Herran on maa ja maanpiiri ja kaikki, mitä siinä on –
niin tämä pieni lapsi, ihmisen alku, ilon tuoja, lahja,
joka on annettu ja Herran kasvojen eteen tuotu,
temppeliin kuin itse Herramme ihmisen
muodossa, niin kuin kirjoitettu on.
Niin vuosi vaihtuu, ei rakettien paukkeella, ei
samppanjapullojen poksahduksella, ei ilolla
kuin varjo vaan.
Uusi alku kuin tämän pienen ihmisen, vuosi vuodelta,
niin vuosi vuodelta varttuu, vanhenee ja
lopussa Paraske, vaimoparka… Jospa
niin vanhenisitkin.
Mutta tuuli puhaltaa missä tahtoo