Hiljaisuuden tausta

21/09/2014

Kolumni

Myönnän rehellisesti, että olen täysin laiminlyönyt työtäni Simeonissa ja Hannassa jo jonkin aikaa. Nyt tuntuu, että minun on kerrottava siihen syy – vaikka tämä selvitys saattaa kuulua sarjaan Confessiones, kuten latinalaiset isät sanovat.

Olen sairastanut syöpää yli kaksikymmentä vuotta. Toki välillä on ollut oireettomia jaksoja, mutta oikein hyvin olen ollut tietoinen alusta saakka, vuodesta 1992, että tämä tauti on parantumaton.

Kun se toisen kerran uusiutui keväällä 2009, silloisen vastuullisen lääkärin kommunikointikyvyttömyyden vuoksi venähti lokakuulle 2009 saakka, ennen kuin pääsin luustokartoitukseen syöpäklinikalle – kiitos tuolloinkin kaikessa auttaneen aikamme palkattaparantajan. Luustokartoituksessa löydettiin metastaasi luustosta.

Sen jälkeen paluuta ei ollut: luustoon levinnyt syöpä ei parane. Kuolemantuomiota minulle ei toki julistettu – hoidot ovat sitten vuodesta 1992 kehittyneet huimasti. Mutta fakta on, että lääkitykseni on niin sanottu ylläpitolääkitys. Elän 4 – 6 kuukauden jaksoissa: tietokonetomografiasta ja sitä seuraavasta lääkärin luona käynnistä seuraavaan tietokonetomografiaan ja lääkärin vastaanottoon.

Joskus tapahtuu yllätyksiä tuon elämisennusteen aikana. Niin tapahtui parisen viikkoa sitten. Löysin jälleen ”herneen”.

Nimitän ”herneiksi” niitä pieniä möykkyjä, jollaiset olen kolme kertaa aikaisemmin itse löytänyt ja jotka ovat osoittautuneet syöpäpesäkkeiksi – jos tuo nyt on oikea sana. Ainakin se on kuvaava. Itse tämänkin löydöksen tein.

Vaikka hyvinkin saattaa olla mahdollista, että se on vaaraton talikertymä, on käsittääkseni luonnollista, että ihminen ei kykene moniin muihin asioihin keskittymään ennen kuin tilanne on selvinnyt. On täysin yhdentekevää, mikä lopputulos on – onko kyseessä talimöykky vai pikkuisia syöpäsoluja kasvattava yhteisö. Tässä sairaudessa pahimmaksi olen kokenut epätietoisuuden, odottamisen.

Siksi en ole kyennyt keskittymään tänä odotuksen aikana mihinkään muuhun kuin jokapäiväisen elämän pakollisiin kuvioihin.

Syöpä ei ole minulle sinänsä ongelma. En suinkaan väitä, että ilahduin kuullessani etäpesäkkeestä jossakin vasemmassa lannerangassa, mutta olin saanut selkeän tiedon asiasta, sillä hetkellä sopivan lääkityksen – ja ennen kaikkea minua on hoitanut koko ajan aivan upea lääkäri, niinkin nuoreksi naiseksi ällistyttävän viisas ja ammattinsa osaava. Tällainenhan on nykyaikana äärimmäisen harvinaista.

Tuolloin työstin omat ajatukseni, jotka kieltämättä sisälsivät hippusen alakuloa ja ahdistusta, vesivärityksiin, joihin kuului myös tarina loppuun saakka – panihidan toimittamiseen saakka. Annoin sille kuvasarjalle tekstinpätkineen nimen Punapukuinen nainen ja syöpä. Tuosta itseterapiasta oli sekin hyöty, että kuvasarjani avulla saatoin selvittää tilanteen myös silloin vielä pienille pojanpojilleni, jotka mielestäni ymmärsivät asian hyvin, eivät panikoineet, eivät traumatisoituneet – kyselivät tarkkaan ne asiat, mitä minun selostuksestani eivät ymmärtäneet.

Sillä onhan myös sellainen näkökanta, että lapsia pitäisi ”säästää” tällaisilta asioilta. Minä en ole sitä mieltä. En halua aliarvioida lapsia, koska siihen ei ole mitään syytä.

Mutta toivon – ja rukoilenkin – että vielä muutama 4 – 6 kuukauden jakso on elettäväni, että odotus päättyy onnellisesti – ja että täysipainoisesti voin vielä tehdä työtä Simeonin ja Hannan hyväksi.

Joka tapauksessa: ”Tämä on se päivä, joka Herra teki – iloitkaamme ja riemuitkaamme tänä päivänä.” Käsitykseni mukaan jokainen päivä on.

Hellevi Matihalti

, , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: