Uskon mysteeri, innoituksen lähde

21/09/2014

Artikkeli

Arkkimandriitta Andreas Larikka. (Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö )

Arkkimandriitta Andreas Larikka piti alustuksen otsikolla ” Uskon mysteeri, innoituksen lähde” Oulun ortodoksisilla hiippakuntapäivillä Kajaanissa 20.9.2014. (Kuva/Photo : Aristarkos Sirviö )

Oulun piispa Olavi Rimpiläinen kolmen hiippakunnan papiston paastoseminaarissa Rokualla vuonna 2000 mainitsi siitä, miten perinnekirkkojen pappien on hyvä toimia, hyvä palvella ihmisiä kirkon uskon talletuksen, uskon aarteen, depositum fidein niin kuin latinalaiset isät sanovat, varassa ilman että uskon täytyy alati olla kriisissä tai muuten kyseenalaistettuna tai siten että uskonperintö nähdään enemmän tai vähemmän hahmottumattomana oppijärjestelmänä, eräänlaisena taakkana, joka kahlehtii ihmisen vapautta.

Usko innoituksensa postmodernissa ajassa?

Ortodoksisen kirkon pysyvä tehtävä on säilyttää, toteuttaa ja viedä eteenpäin alkukirkon uskoa, jonka Vapahtaja Jeesus Kristus on apostoliensa kautta antanut ja jonka yleiset kirkolliskokoukset eli ekumeeniset synodit ovat sittemmin opillisesti määritelleet. Näin opetti aikoinaan Nikean metropoliitta Johannes (1923-2010).

Näinä vuosina olemme usein saaneet kuulla, että ortodoksisella kirkolla on hienot ja uudet mahdollisuudet, kun emme ole joutuneet käymään läpi renessanssiajan emmekä reformaation, emme valistusajan emmekä luonnontieteen vallankumouksen haasteita ja uusia kysymyksenasetteluja, vaan voimme suoraan astua postmoderniin ja siinä palvella.

Kyllähän meillä kirkon uskon ydin on kunnossa, mutta miten osaamme sen jakaa, tai kutsua ihmisiä osallistumaan? Millä voimme jakaa uskoa innoituksena arjen elämiseen? Totta on, että nykyihminen on uudella tavalla avoin myös niin sanottuja suuria kertomuksia kohtaan. Miten välitämme ortodoksisen suuren kertomuksen, totuuden inkarnaation, niin että yhä useampi, ei yhä harvempi, ihminen voi siitä tulla osalliseksi, kokea sen omakseen.

”Mitä korkeammalle ihminen astuu kutsumuksen portaita, sitä enemmän hänen on kyettävä hengellistämään itseään ja avartamaan rakkautensa piiriä,” kirjoittaa lännen ja idän suuri mystikko Thomas Merton (1915-1968) kirjassaan Tie sisäiseen todellisuuteen. On siis astuttava tielle, jolla paimen kulkee kansansa kanssa, todistaen yhteisölleen ja ympäröiville ihmisille uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Miten todennamme rakkautemme yhteiskunnassa?

Jotta tähän työhön kykenisimme, on palattava perusasioihin.

Rukous kaiken perustana

Kirkkomme strategiatyöskentelyyn osallistuvana olen viime aikoina saanut usein istua Joensuun Ortodoksisen seminaarin salissa kokouksessa ja katsella seinillä olevia arkkipiispa Paavalin (1914-1988) kuvia, hänestä koottua hienovaraista valokuvanäyttelyä. Ajatuksiini siellä on palautunut se, miten Paavali viimeisinä virkavuosinaan paimenmatkojensa opetuspuheissa käsitteli rukousta, opetti hyvin käytännöllisin termein ihmisiä rukoilemaan.

Viimeinen keskustelu, jonka hänen kanssaan syksyllä 1987 muutamien opiskelutovereitteni kanssa kävin, käsitteli sekin rukousta. Oli tiedossa pappiskoulutuksen siirto ja teologian opiskelun aloitus Joensuun yliopistossa. Arkkipiispa Paavali jäi miettimään, mitä tapahtuisi, jos käännettäisiin omaksuttu kuvio ylösalaisin, jos kirkon pappiskasvatus aloitettaisiin rukouksesta, rukoilemisesta, rukouksessa olemisesta – perusasiasta, johon sitten liittyisi tietopuolinen opiskelu. Asettuisiko kuvio oikein? Olisiko rukouksen opiskelu innostavaa?

Tuossa strategiatyössä olemme alkaneet ajatella, että tulevalla strategiakaudella 2016-2020 aktiivisen jumalanpalveluselämän rinnalle kirkon työn tärkeäksi linjaukseksi ja valinnaksi on otettava, selkokielisesti ja pelkistetyksi rukous, rukoileva kirkko. Jospa kaikki kirkon toiminta ihan oikeasti kasvaisi rukouksesta. Jumalanpalvelus on rukousta, mutta lisäksi on kysymys henkilökohtaisesta rukouselämästä.

Miksi rukous on tärkeää?

Dogmatiikan professori isä Thomas Hopko havaitsi Yhdysvalloissa varmaan jo pian 20 vuotta sitten, että elävänä kirkon jäsenenä pysyy 1) ihminen joka löytää toimivan jumalanpalveluselämän, sen että palveluksia toimitetaan, niitä toimitetaan mielekkäissä paikoissa ja mielekkäinä aikoina, ymmärrettävällä kielellä 2) ihminen joka löytää mielekästä opetusta uskosta, kirkon uskon sisällöstä 3) ihminen joka löytää mielekkään tavan toimia kirkossa ja 4) jonkun toisen ihmisen, joka on elävänä mallina ortodoksisena kristittynä elämisestä.

Ortodoksisen ajattelun ja uskon mukaan ihmisen luonnollinen tila on elää rukouksen kautta yhteydessä Jumalaan, elämän Luojaan ja Lunastajaan.

Nykyään moni ajattelee, että rukous on jotakin poikkeuksellista toimintaa, sellaisena monille outoakin. Mutta on tilanteita, joissa ihminen puhkeaa rukoilemaan. Tulee mieleen edellisen kenttäpiispan Hannu Niskasen toteamus siitä, että putoavassa helikopterissa ei ole yhtään ateistia, vaan siinä kaikki rukoilevat. Siksi puolustusvoimissakin on pappeja, ettei rukouksen opettelu jäisi viime hetkeen.

Löydämmekö rukouksen, löydämmekö yhteisen rukouksen ja löydänkö tieni omaan kammiooni? Teatterineuvos Kalle Holmberg sanoi vuosia sitten tv-ohjelmassa, toimittajan arvelusta poiketen, ettei häntä hänen ortodoksisesta kirkosta kiinnostuessaan ja kirkkoon liittyessään viehättänyt tai vetänyt puoleensa niinkään ”teatteri”, ulkonainen loisto ja näyttävyys, jotka nekin ovat ortodoksisuudelle ominaisia, vaan nimenomaan hiljaisuus, rukous, Jeesuksen rukous.

Ei rukous välttämättä ole vaikeaa. Kuten metropoliitta Kallistos Ware sanoo: Kun huomaan myöhästyneeni bussista en ala harmitella saati sadatella, vaan käyn rukoilemaan, lausun rukouksen: Herra, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä, ja odotan seuraavaa bussia. Tai vakavassa, pysäyttävässä hetkessä, hädän hetkellä, niin kuin metropoliitta Johannes sanoi vuoden 2004 tsunamin jälkeen, aina on rukous: Herra, armahda. Erityisesti unettomuuden hetkinä ja aikoina on tilaisuus rukoilla. Rukoileminen, esimerkiksi Vanhan Testamentin psalmien lukeminen eli psalmien rukoileminen ääneen, voi paljonkin helpottaa unetonta.

Kristus rukoilee puolestamme

Useissa kohdissa Uudessa Testamentissa kerrotaan miten Vapahtaja Jeesus Kristus opetti kansanjoukkoja ja sen jälkeen vetäytyi yksinäisyyteen rukoilemaan. Vapahtaja rukoilee puolestamme. Näyttää jopa hieman erikoiselta, että hän joka tuli tuomaan meille pelastuksen, hän jolla oli valta, hän joka on yhtä Isän kanssa, rukoilee Isää. Ja hän rukoili usein. Kristus on suuri esirukoilija.

Hän on Isänsä edessä nytkin rukoilemassa meidän puolestamme. Tämän jos minkä pitäisi antaa meille rohkeutta ja innoitusta. Vaikeuksien ja kaikkien elämänvaiheidemme aikana hän itse rukoilee meidän puolestamme. Hänen työnään, tehtävänään on rukoilla meidän ja kirkkonsa puolesta. Usein unohdamme tämän: Kristus todella rukoilee puolestamme.

Tästä löydämme lohdutuksen ja voimavaran. Voimme sanoa Isälle: Jos sinä, Isä, et tahdo meitä kuulla, kuule Poikaasi, joka rukoilee meidän puolestamme. Vapahtaja rukoili maan päällä vaeltaessaan ja hän yhä rukoilee meidän jokaisen ja kirkkonsa puolesta.

”Minä valitsin teidät”

Vapahtaja valitsi kaksitoista apostolia. Hän sanoo selvästi: Ette te valinneet minua, minä valitsin teidät. Tämäkin antaa meille rohkeutta ja innoitusta. Olen valittu, Herran valitsema. Kasteeni päivänä hän valitsi minut. Ja apostoli Paavali, tämän muistaen, sanoo: Hän valitsi minut äitini kohdusta. Näin me kristityt olemme valittuja.

On kysymys rakkaudesta. Rakkaus ei pysähdy ulkoiseen, kauniiseen tai vähemmän kauniiseen muotoomme. Rakkaus rakastaa. Näin tekee Kristus. Hän rakastaa ja valitsee meidät. Hän valitsee kaikki. Hänen listoillaan kukaan ei ole ’tärkeä’ maallisten arvostusten perusteella. Kaikki olemme hänen kansaansa.

Onhan toki yksi asia, joka meitä Jumalan valittuja yhdistää, nimittäin synti. Olemme syntisiä. Vapahtaja valitsi ja edelleen valitsee syntisiä ihmisiä. Tästä lainopettajat häntä syyttivätkin: Tämä mies aterioi syntisten kanssa, puhuu prostituoitujen kanssa. Vapahtaja kutsuu kaikkia. Muistamme vertauksen kuninkaanpojan häistä. Kun kutsutut eivät tulleet, mitä sanoi kuningas? Evankeliumin mukaan hän sanoi palvelijoilleen: Menkää nyt ja kutsukaa keitä vain tapaatte.  Vapahtaja on valinnut jokaisen.

Vapahtaja valitsi jopa Juudas Iskariotin, hänet josta tuli kavaltaja, suurimman synninteon tekijä Vapahtajaa kohtaan. Mutta Jeesus oli hänet valinnut.

Paimen on laumansa keskellä

Näemme Vapahtajan lähellä ihmisiä. Ihmiset tulivat hänen luokseen kuulemaan häntä ja etsimään parannusta sairauksiinsa ja vaivoihinsa. Ihmiset väkijoukossa jopa tungeksivat päästäkseen koskettamaan häntä, tunteakseen hänen parantavan voimansa.

Vapahtaja on kansansa keskellä. Hän ei ole professori, ei opettaja, ei mystikko (eikä edes kirkkoherra), joka kaukana ihmisistä puhuu heille korkeasta oppituolistaan. Ei, hän on kansansa keskellä. Hän antaa ihmisten koskettaa, hän kuuntelee. Tämä on uudenlaista läheisyyttä. Hän osoittaa sen toimintatavallaan, mutta se on lähtenyt liikkeelle hänen kansansa valinnassa. Hän sanoo kansalleen: Minkä kansan Jumala on yhtä lähellä kuin minä olen teitä? Jumalan läheisyys on Vapahtajan, Kristuksen läheisyyttä.

Tällainen on Herramme ja Mestarimme. Hän rukoilee, valitsee eikä häpeä olla kansansa keskellä. Tämä antaa meille luottamuksen häneen. Kannattaa luottaa häneen, koska hän rukoilee, on valinnut meidät ja on lähellä meitä.

Rukoileva ihminen – toivon merkki

Rukous vie meidät uskon mysteeriin. Entinen kirkkoneuvos Paavo Perola sanoi: Ortodoksisen kirkon pääasiallinen tehtävä on auttaa sen jäsenistöä pääsemään taivaaseen. Siksi pitää löytää jumalanpalvelukset, rikas, monimuotoinen jumalanpalveluselämä, ottaa rukouskirjat ja kotialttarit käyttöön. Pitää löytää Jeesuksen rukous. Näin uskon mysteeri on meidän kaikkien ja jokaisen ihmisen ulottuvilla.

Kirkon perimmäinen arvo on rakkaus, ihmisen näkeminen Jumalan kuvana. Rukous on innoituksen lähde, tie sisäiseen todellisuuteen. Rukoileva ihminen on toivon merkki tälle maailmalle – kohti maailman pelastusta.

 

, , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: