Niin kaikki muuttuu

10/10/2014

Kolumni

 

Helenan vanhainkodin kirkon, marttyyrien Veran, Nadeshdan, Ljubovin ja heidän äitinsä Sofian kirkon temppelijuhlan viettoa syyskuussa 2005. Kuvassa vasemmalta rovasti Niilo Karjomaa, seurakunnan silloinen kirkkoherra rovasti Veikko Purmonen, vanhainkodin johtaja Irina Korelin, diakoni Gennadi Stolbow, rovasti Aleksander Korelin, ylidiakoni Mikael Kriisin ja rouva Eila Korelin. Kuva: Hellevi Matihalti

Helenan vanhainkodin kirkon, marttyyrien Veran, Nadeshdan, Ljubovin ja heidän äitinsä Sofian kirkon temppelijuhlan viettoa syyskuussa 2005. Kuvassa vasemmalta rovasti Niilo Karjomaa, seurakunnan silloinen kirkkoherra rovasti Veikko Purmonen, vanhainkodin johtaja Irina Korelin, diakoni Gennadi Stolbow, rovasti Aleksander Korelin, ylidiakoni Mikael Kriisin ja rouva Eila Korelin.
Kuva: Hellevi Matihalti

Kun muutin Krunikasta Vallilaan, Unioninkadulta Hämeentielle, kotikirkokseni tuli Kotikirkon sijaan Helenan vanhainkodin kirkko – pyhien apostoli Jaakobin, Herran veljen ja suurmarttyyri Katariinan kirkon sijaan pyhien marttyyrien Veran, Nadeshdan, Ljubovin ja heidän äitinsä Sofian kirkko.

Käytän tarkoituksella Helenan vanhainkodin kirkon nimessä venäjänkielisiä nimiä pyhistä marttyyreista. Teen niin siksi, että Helenan vanhainkodin synty liittyy Venäläiseen hyväntekeväisyysyhdistykseen; VHY:n ansiosta talossa aikanaan sijaitsi lastenkoti, joka vähin erin, ajan myötä, muuttui venäjänkielisille ja ortodoksisille vanhuksille tarkoitetuksi vanhainkodiksi.

Marraskuussa tämä kirkko on toiminut 100 vuotta – ensin lastenkodin, sitten vanhainkodin kirkkona.

*                *                *

Kun minä aloin käydä säännöllisesti jumalanpalveluksissa Helenan kirkossa, vanhainkodin johtajana toimi Irina Korelin – Irina, joka todella oli vanhainkodin sielu, sydän ja henki. Hän osallistui aina palveluksiin, ei työaikaa mitattu kellolla, ei siihen aikaan; ja yhtä tyylikkäästi pukeutuneena kuin hän itse palveluksiin tulivat, tai tuotiin, vanhainkodin asukkaat. He olivat läsnä niin vigilioissa kuin  liturgioissa, kampaukset kunnossa, korut yllä, parhaimpiinsa pukeutuneina. Ja Irina huolehti, että jokaisella oli kaikki hyvin.

Se oli siihen aikaan, vuosituhannen alussa, ei niin kaukana tästä päivästä – se oli siihen aikaan: kun astui ovesta sisälle, astui aivan toiseen aikaan, toiseen kulttuuriin. Kirjoista opittu venäläinen kulttuuri ja venäläiset tavat huokuivat vastaan, ottivat sisälleen lämpimästi, toivottivat tervetulleeksi – aivan samoin kuin ne rouvat, joiden suomenkieli ei ollut oikein soljuvaa, mutta poskisuukot ja halaukset kertoivat tulijalle enemmän kuin sanat olisivat kyenneet ilmaisemaan.

Nämä rouvat – hauraat, linnunluiset, valkoinen kiharapilvi päässä, kultaiset vitjat, valkeat helmet. kaulassa.

Poistuivat, toinen toisensa jälkeen, tästä ajasta. Ikävä jäi.

*                *                *

Palveluksia toimittivat isä Aleksander Korelin, isä Niilo Karjomaa, isä Arvi Karpov ja komeaääninen protodiakoni Mikael Kriisin. Kuorossa lauloivat Helsingin seurakunnan ensimmäisen protodiakonin Valerian Gretschaninoffin molemmat tyttäret, Margarita Gretschaninoff, meille kaikille Marga-täti! ja Irina  Mirolybov. Irinan poika Aleksij johti kuoroa isänsä Peter Mirolybovin jälkeen – ja lauloipa kuorossa jo Aleksijn tytärkin, Aleksandra – tässä kirkossa neljättä polvea Gretschaninoff, kolmatta polvea Mirolybov.

Enää ei Marga laula kuorossa, tuonilmaisiin lennähti jo kuin kevyt lintunen. Ei laula enää Irinakaan, koska liikkuminen on iän myötä käynyt hyvin vaikeaksi.

Eivätkä isä Arvi ja isä Mikael ole toimittamassa palveluksia, eivät hekään – siellä ovat, minne Marga jo heitä ennemmin meni.

Niin kaikki väistämättä muuttuu, eikä ihminen sille mitään voi.

*                *                *

Mieleeni on jäänyt lähtemättömänä eräs pääsiäispalvelus. Vanhainkodin pääsiäispalvelukset toimitetaan jo illalla – eivät kodin vanhat asukkaat jaksaisi puoleenyöhön odottaa.

Ristisaattokaan ei kulkenut ulos vaan kiersi kahden makuusalin kautta. Makuusaleissa lepäsivät ne vanhukset, jotka olivat jo vuoteen omia.

Kuinka ihanaa olikaan, että makuusalien ovet voitiin aina avata, niin että kirkkosalissa toimitetut palvelukset kuuluivat sinnekin.

Mutta se unohtumaton pääsiäinen! Pojanpoikani Mikael oli mukana, ja aivan yllättäen häntä pyydettiin kantamaan juhlaikonia ristisaatossa…

Me kiersimme makuusalien kautta, kuoro lauloi, tuohukset valaisivat hämäriä makuusaleja. Jotkut vanhukset jaksoivat vilkuttaa – jotkut olivat jo hyvin syvällä matkatessaan tuonpuoleisiin.

Kun katselin pikku-Mikaelin vakavia kasvoja Kristuksen tyhjän haudan edessä, olin varma, että hän koki jotakin ainoalaatuista.

Olen siitä varma edelleen.

*                *                *

Mutta on Helenan vanhainkoti muuttunut niistä ajoista, kun muutin Unioninkadulta Hämeentielle ja kotikirkokseni tuli Helenan vanhainkodin kirkko.

Eivät rouvat ole enää juhlavaatteissaan kirkkoon tullessaan – vigiliaan eivät usein edes pääse. Ei ole ketään huolehtimassa, sillä Irina ei enää ole vanhainkodin johtajana, pitämässä huolta, että kaikki halukkaat pääsevät palveluksiin, että kaikki on pyhävaatteisiin puettu, kampaukset rouvilla kunnossa – ja hipaisu meikkiä, miksei ja totta kai, se kuuluu hyvään pukeutumiseen.

Ei enää kohtaa sitä tunnelmaa kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Makuusalit kirkon vieressä ovat tyhjinä… En tiedä, missä ristisaatto ensi pääsiäisyönä kulkee.

Ja aivan äsken kurkkuani kuristi, kun liturgiaan tullessani, päällysvaatteet riisuttuani alakerran vaatekomeroon, ennen hissiin menoa noustakseni kolmanteen kerrokseen, missä kirkko sijaitsee, tulin katsahtaneeksi seinällä olevaan kerrostauluun, missä aina on ollut asukkaiden nimet.

Ei ole enää. Koska laitoksissa yksityisyyttä suojataan.

Että tästä on tullut melkein steriili laitos. Tästä, mikä ennen oli kaunis ja viihtyisä koti vanhuksille.

Kurkkuani kuristaa yhä: ei ole niin kuin ennen.

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: