Hyvästijättöjä

19/10/2014

Taide ja kulttuuri

Kirjailija  Ljudmila Ulitskaja.  (Kuva/Photo: Andras Kovacs )

Kirjailija Ljudmila Ulitskaja.
(Kuva/Photo: Andras Kovacs )

Venäläisen kirjailijan Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) essee ”Hyvästi, Eurooppa!” ilmestyi Novaja Gazetassa elokuun lopulla 2014. Tuolloin vanha Eurooppa muisteli sata vuotta sitten roihahtanutta ensimmäistä maailmansotaa. Kirjailija kuvaa esseessään, miten hän istuu Salzburgin festivaalien avajaisissa pohtien kansakuntien ja imperiumien luontoa ja laatua. Suuret ajattelijatkin, kuten Sigmund Freud, saattavat ajattelussaan taantua sotahuudon kutsun kuullessaan. Sama mies, joka muutamaa vuotta aiemmin oli kirjoittanut: ”Sivistyksen hintana ovat syyllisyydentunto ja tyytymättömyys. Ne ovat seurausta alkukantaisten vaistojen tukahduttamisesta ja mahdottomuudesta hallita niitä”, puhkesi sodanjulistuksen jälkeen sanoihin: ”En koskaan ole tuntenut itseäni niin itävaltalaiseksi kuin nyt.”  Esimerkki on ajaton: ehkä sotia ei koskaan julistettaisi, jolleivät julistajat tietäisi suosionsa nousevan, aluksi. Toisin sanoen, suuri sota innoitti Itävallassa Sigmund Freudin lisäksi Thomas Mannia, Robert Musilia, Hugo von Hoffmansthalia… Sota merkitsi heille puhdistusta porvarillisuuden ja pysähtyneisyyden kuonasta.

Ljudmila Ulitskaja kirjoittaa: ”Kulttuuri-ihmiset, jotka aina olivat olleet politiikan vastapainona, pettivät oman kutsumuksensa ja hylkäsivät moraaliarvonsa.  Tänään kysymys ei ole valinnasta sodan ja rauhan välillä vaan sodan ja ihmiskunnan lopullisen tuhon välillä. Maailma ei ole jakautunut valkoisiin ja mustiin, juutalaisiin ja arabeihin, köyhiin ja rikkaisiin, koulutettuihin ja kouluttamattomiin, vaan niihin, jotka ymmärtävät, ja niihin jotka kieltäytyvät ymmärtämästä.” Kirjailija pelkää, että ihmiskunnan aika on käymässä vähiin. Tekniset saavutukset huipentuvat kykyyn tuhota maailma ennätyksellisen lyhyessä ajassa.

Toisin kuin Goethen aikoina, valistuneet nykyihmiset eivät voi syyttää mystisiä pahan voimia. Sokurovin elokuva Faust  (2011) antaa Ulitskajan mielestä ihmiskunnalle diagnoosin, johon Goethe ei olisi kyennyt: ihmisen sisällä asuva pahuus ylittää kaiken sen, minkä kristillinen teologia lukee Paholaisen tilille… Itävallan nykyinen kulttuuriministeri Josef Ostermayer luettelee sodan vastustajien ääniä: Stefan Zweig, Oskar Kokoschka, Bertha von Suttner. Heitä oli pisara meressä. Kysymys meille kuuluu: jos sivistyneistön enemmistö olisi valinnut heidän puolensa, olisiko Eurooppa toisenlainen?

*                                                       *                                                       *

Kirjailija kuuntelee kristallikruunujen loisteessa Richard Straussin ja Anton Webernin musiikkia, vuoropuhelua elämän ja kuoleman välillä. Illan päättää Itävallan presidentin puhe: ”Ei ole enää kulttuurin ja politiikan vastakkainasettelua. Kulttuuri-ihmiset esiintyvät usein politiikkaa ja uusnatsismia vastaan. Politiikka ja kulttuuri ovat kuin vanha aviopari: riitelevät, ovat eri mieltä, mutta eivät voi elää ilman toisiaan. On tärkeää, että taiteilijat säilyttävät kriittisyytensä todellisuutta kohtaan.”

”Kulttuuri on Venäjällä saanut julman iskun, emmekä me kulttuuri-ihmiset voi muuttaa maamme itsetuhoista suuntaa. Aivan kuten sata vuotta sitten, sodan vastustajat ovat tänäänkin huutavan ääni korvessa. [­- – -] Oma maani lähestyy sotaa päivä päivältä. Hyvästi, Eurooppa. En usko, että enää koskaan voimme liittyä eurooppalaisten kansojen perheeseen. Suuri kulttuurimme, Tolstoimme ja Tshehovimme, Tshaikovskimme ja Shostakovitshimme,  taiteilijamme, filosofimme ja tutkijamme –  eivät he aikoinaan kyenneet muuttamaan kommunistiuskovaisten fanaatikkojen politiikkaa enempää kuin tämän päivän omanvoitontahtoisten kahjojenkaan. ”

*                                                       *                                                       *

Ulitskaja määrittelee itsensä Venäjällä asuvaksi kirjailijaksi, juutalaistaustaiseksi ja kristillisen kasvatuksen saaneeksi.  Hänen mukaansa kolmen sadan vuoden ajan Venäjän kulttuuri-ihmiset ovat ravinneet itseään yhteiseurooppalaisista lähteistä, sanoneet ”meidän Bachimme, Dantemme, Beethovenimme tai Shakespearemme”, mutta nyt on koittanut aika jättää hyvästit.

Vihrean teltan alla

Viimeinen pääsykoe

Ulitskaja on profiloitunut  teoksissaan sairauden, kärsimyksen ja kuoleman kulun kuvaajana. Monissa novelleissa ja romaaneissa, kuten Iloisissa hautajaisissa taiteilija Alikin tai Kukotskin tapauksessa vanhan isoisän hidas kuihtuminen omalla sohvallaan ja lopullinen lähtö ystävien tai perheenjäsenten saattamana on kuvattu kauniisti. Joku voi pitää kuvauksia ihannoivina. Niiden sanoma havainnoi Ulitskajan näkemystä siitä, millainen on arvokas kuolema.

Sairastuttuaan itse syöpään kirjailijaa on pyydetty esiintymään muille vakavasti sairaille.  Esiintymistä varten hän laati koosteen kuoleman kuvauksista omassa tuotannossaan ja huomasi toistuvan piirteen: hän kuvaa kuolemaa aina eräänlaisena ”viimeisenä pääsykokeena”. Kukotskin tapausta pohjustaessaan kirjailija luki eri kulttuurien opetuksia kuolemaan valmistautumisesta: muinaisten egyptiläisten, mayojen, tiibetiläisten Kuolleiden kirjan, jonka piirteitä on myös ortodoksisissa sielun lepoon pääsyn rukouksissa ja ektenioissa.  ”Parasta ortodoksista antia on ektenia, jossa anotaan kristillistä, kivutonta, rauhallista ja kunniallista loppua.”

*                                                       *                                                       *

”Kirjoitan kuolemasta, koska se on minulle tärkeää, ja on monille muillekin. Tärkeintä on työstää omaa kuoleman pelkoaan.  Me elävät pelkäämme kuolemaa. Se on ajatus, jonka ihminen luonnostaan pyrkii torjumaan. Oma kuolevaisuus on tunnistettava, se on jokaisen työstettävä. –

”Joskus, vaikka harvoin, pääsee todistamaan niin suurenmoista tapahtumaa kuin vanhurskaan kuolemaa. Vanhurskas lähtee pelotta ja jättää saattajilleen armon ja kirkastumisen. Olen ollut todistamassa sellaista useamman kerran.”

”Vanhuus on suuri nöyrtymisen oppitunti. Voi luopua tavoittelemasta menestystä, tekemästä asioita joita ei ole ehtinyt tehdä, voi opetella sitä, mitä ei aiemmin puuhakkuudeltaan ehtinyt: voi katsella puita, mikäli näkö sallii, ihastella lapsia, nauttia sateen äänestä… Mitään muuta hyvää en vanhuudesta osaa sanoa. Pian joudun sen itse kokemaan, hyvinkin pian.”

Elina Kahla

, , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: