Pappi saarnojen takana: Kaksi keskustelua isä Johannes Karhusaaren kanssa

21/10/2014

Haastattelu

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Keskustelin isä Johanneksen kanssa hänen kodissaan yhden helteisen heinäkuisen iltapäivän – kodissa, jonka hyllyt, jopa pöydätkin ovat täynnä kirjoja – luettuja, jotkut moneenkin kertaan, jotkut odottamassa lukemistaan. Kodin seinät ovat täynnä taidetta. Ja lisäksi on levykokoelma – mutta nyt emme istuneet lattialla kuuntelemassa Pink Floydia.

Rakkaus taiteeseen

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Rakkaus taiteeseen on kodinperintöä. Ei niin, että isä Johannes tulisi eliittikodista, jossa taidetta oli yhtä runsaasti kuin isä Johanneksen omassa kodissa nyt – oikeasti hän tulee työläiskodista. Mutta äidillä oli pistämätön maku hyvän taiteen suhteen. Käytiin taidenäyttelyissä, ja joskus ystävien kautta kotiin saatiin myös oikeita maalauksia – ei toritaidetta.

Jyväskylässä tämä tapahtui, Jyväskylässä, missä isä Johannes – Juha silloin vielä – tuli menneeksi ortodoksiseen kirkkoon. Sen vaikutus oli huikea; silti hänestä tuli luterilainen nuorisotyöntekijä ennen kuin hän Helsinkiin tultuaan joutui isä Tapani Revon huostaan – tuttu pappi, isä Lauri Mitronen Jyväskylästä oli kirjoittanut isä Tapanille: ”Rakas isä Tapani, ota tämä lapsi hoitoosi. Terveisin isä Lauri.”

Jäi sille tielle hän jäi, siirtyi pappisseminaariin opiskelijaksi, tuli Helsinkiin uskonnonopettajaksi ja nuorisopapiksi.

Ja minä näen isä Johanneksen ikonitutkimuksen suorana jatkumona myös siihen, mitä taide hänelle merkitsee.

Taiteellisen kasvatuksen tulos on varmasti myös se, että kirjoittamisestakin tuli hänelle tärkeä asia. Olen toki lukenut hänen hienoja kirjallisuuskritiikkejään puhumatta monista viehkeistä matkakuvauksista – erityisesti opiskeluajalta Kreikassa. Mutta vasta nyt sain tutustua runoilijaan isä Johanneksessa.

Ja tuon tajutessani ymmärsin hyvin, että nimenomaan runoilijarovasti Aari Surakka oli se henkilö, joka teki pappisseminaarin hänen aikanaan kohtuullisen siedettäväksi.

Isä Johanneksen tutkimuskohteen, Ohridin Perivleptos -kirkon apsis. (Kuva/Photo : isä Johanneksen valokuvakokoelmista.)

Isä Johanneksen tutkimuskohteen, Ohridin Perivleptos -kirkon apsis.
(Kuva/Photo : isä Johanneksen valokuvakokoelmista.)

Keskustelusessioittemme välillä isä Johannekselle on tapahtunut myös suurenmoinen asia: hänet on hyväksytty Joensuun tohtorikoulutusohjelmaan aiheenaan: Kuva, tila ja sana. Ohridin Perivleptos-kirkon keskiaikaiset eukaristiset kuvat ja liturgia.

Mutta sitä me vain ohimennen sivusimme keskusteluissamme.

”Missä ovat ystävät”

Myöhemmin, lokakuussa, istuimme minun kodissani, ja keskustelu jatkui kuin olisi eilispäivänä alkanut.

Puhuimme vanhenemisesta – ei, nuoria me emme mitenkään enää voi sanoa olevamme, keski-ikäkin hiipuu jo takana. Ja isä Johanneksella on vanhenemista kuvaava runo nimeltä Ikääntyminen, jonka muutamat katkelmat olivat tehneet suuren vaikutuksen minuun – niistä keskustelu ehkä alkoikin.

Joskus on niin ahdistavan yksinäistä

missä ovat ystävät

hiljaisuus ympäröi

ei kukaan käy

ei kukaan soita odotan

odotan

en tiedä kuinka kauan olen odottanut

kauan – – –

Etsin syytä itsestäni.

– – –

itsekeskeisyyteni

vanhuuteni

yksinäisyyteni

rajoittuneisuuteni

– – –

Kohta käteni puristaa keppiä

askeleeni on lyhentynyt – vanhan miehen

Runossa saattaa olla tietyn hetken pateettisuutta, mutta silti se kuvaa syvästi vanhuutta: sitä, miten ystävät kuolevat – nuoruudesta saakka kaiken jakaneet, melkein sielunveljet, menehtyvät. Vastikään isä Johannes on kokenut tällaisen tapauksen, ja se on jättänyt suuren aukon hänen elämäänsä.

”Reilun kahden vuoden aikana on hänen lisäkseen kuollut yli kymmenen minua nuorempaa ja ehkä neljä vanhempaa ystävää ja hyvää tuttua”, isä Johannes kertoo. ”Se joukko alkaa vähentyä… ”

Tulee eräänlainen tyhjyys, joka luo ahdistusta – ehkä.

Mutta: vanhukseksi hän ei itseään tunne.

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

 

Intohimo matkustamiseen

Oleellista on tietenkin, miten me miellämme vanhuuden ja millaista habitusta me odotamme vanhuksilta.

niin kuin syksyn lehti

joka hyvin nopeasti irtoaa

kirkkaassa valossa

”Fyysisesti liikuntarajoitteista, ajatuksiltaan pysähtynyttä… Niin, ehkä pysähtyneisyys on se kielteisin mielikuva, joka liitetään yleisesti vanhukseen”, isä Johannes miettii.

Pysähtyneisyyttä ei isä Johanneksessa todellakaan ole – ei ajatuksen tasolla, ei liioin liikuntarajoitteisuutta. Tämän tuosta on edessä matka, joko ulkomaille tai kotimaan tärkeisiin paikkoihin, erityisesti Ilomantsiin, missä hän toimi kirkkoherrana kuusi vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 2007 ja minne jäi uskollinen ystävä, Tahvo-koira. Tahvo, joka koiransydäntään myöten riemastuu aina, kun entinen isäntä tulee tervehtimään.

Ulkomaisista kohteista ehdoton rakkaus on Pariisi, jonne hän ensimmäisen kerran liftasi jo nuorukaisena.

Pariisissa, rakkaimmassa matkakohteessaan, isä Johannes on käynyt lukemattomia kertoja. Kuva on vuodelta 1978, jolloin hän kävi tutustumassa myös Versailles´hin.  (Kuva/Photo : isä Johanneksen valokuvakokoelmista.)

Pariisissa, rakkaimmassa matkakohteessaan, isä Johannes on käynyt lukemattomia kertoja. Kuva on vuodelta 1978, jolloin hän kävi tutustumassa myös Versailles´hin.
(Kuva/Photo : isä Johanneksen valokuvakokoelmista.)

”En ollut ensimmäinen Jyväskylästä Pariisiin liftimatkan tehnyt”, sanoo. ”Monien muiden lisäksi serkkupoika teki saman reissun jo edelliskesänä kavereittensa kanssa.”

Hän miettii, että oli kenties lukenut noihin aikoihin Mika Waltarin Suuren illusionin, ja lähti noissa tunnelmissa. Kuten me kaikki, jotka idoliemme jalanjäljissä Pariisiin lähdemme, unelma on toteutettava perin juurin: patonkia Seinen rannalla, varmaan punaviinipullo seurana, istui Juha katsellen harmaanvihreää Seineä, johon aurinko heitti häikäisevän kilonsa. Aivan kuin nuori Mika Waltari aikoinaan…

Enkä näe mahdottomana, että myös isä Johannes kauniina kesäiltana tekisi samoin.

”Vaikka nykyään haluan mieluiten nähdä uusia paikkoja – Toscana auringonkukkineen, Firenze täynnä historiaa, San Gimignanon keskiaikainen tori…”

”Rasittavaa vain on, että siellä haluaa käydä niin moni muukin”, hän huokaa.

Mutta ikä ei estä matkustamista – vain fyysiset esteet saattavat aiheuttaa hankaluuksia. Siksipä isä Johannes on päättänyt jatkaa matkustamista niin kauan kuin suinkin siihen kykenee.

Kun pappi tulee vanhaksi

Vanhuus ja yksinäisyys koskettaa myös monia meidän kirkkomme pappeja ja aivan erityisesti piispoja. Kirkossamme työskentelee lukuisia pappeja, jotka eivät koskaan ole solmineet avioliittoa ja joilla ei ole perhettä – piispojen on ehdottomasti oltava naimattomia tai leskiä. Kun ikää kertyy niin paljon, ettei yksin asuminen omassa kodissa enää ole mahdollista, ei ortodoksisilla papeilla eikä piispoilla Suomessa ole omaa vanhainkotia – toisin on esimerkiksi Kreikassa, tietää isä Johannes.

Samoin roomalaiskatolisella kirkolla on vanhainkoteja mm. Hollannissa, jonne piispa Cobben aikoinaan vetäytyi – samoin vuosikausia myöhemmin Suomessa laajasti yli kirkkokuntien rajojen rakastettu Jaan Aarts, jota piispa Wrobel aikanaan kohteli kieltämättä julmasti – vaikkakin myöhemmin joutui esittämään anteeksipyyntönsä.

Ortodoksinen pappi Suomessa saattaa siis periaatteessa joutua mihin tahansa vanhainkotiin, jossa edes henkilökunta ei tiedä mitään ortodoksisuudesta, arvelen.

Isä Johannes sanoo järjestelyiden riippuvan täysin siitä, onko omaisia ja millaisia omaiset ovat.

”Koko asia on vähän tuuliajolla”, hän myöntää. ”Helenan vanhainkoti olisi voinut olla sellainen, johon myös papit mieluusti olisivat asettuneet viimeisiksi ajoikseen – ja niinhän aikaisemmin olikin. Isä Toivo Palviainen ennätti olla siellä, samoin isä Mikael Kriisin.”

Mutta valitettavasti Helenan vanhainkotikin on muuttunut.

Joten olisikohan aika ajatella tätä kysymystä kirkossamme?

Yksinäisyys – myönteistä vai kielteistä?

 

rakastettavat yksinäiset hetket

kesäyönä järven rannalla

kun kaikki on hiljaista

 

tai nukkuvassa kaupungissa

puiston penkillä lehmusten alla

 

havaita että

ei osaa sanoiksi pukea kokemaansa

 

elää se hetki

iloita siitä

mitä muuta?

Yksinäisyyden, vanhuudessakin, isä Johannes näkee kahden tyyppisenä: se on joko positiivista tai negatiivista.

”Yksin jääminen – semmoinen tilanne, ettei ole mitään, mihin tarttua – ettei ole ketään, kenen kanssa puhua. Se on sangen ahdistavaa ja surullista”, isä Johannes sanoo. ”Ei ole ystäviä, ei ole tulevaisuutta, ei mitään kiinnekohtaa. On kuin täysin koditon.”

Mutta hän jatkaa nopeasti:

”Sitten on tämä eremiittien yksinäisyys. Se on tahtotila ja sen on itse valinnut. Se on vapautta ja riippumattomuutta. Ei tarvitse mennä erämaahan, vaan kaiken hulinankin keskellä voi harjoittaa – sanotaanko autonomiaa.”

”Se ei ole pelottavaa, vaan se on uuden löytämistä. Sitä vartenhan erämaaisät lähtivät – keskustelemaan itsensä kanssa, löytämään itsensä ja löytämään Jumalan. Ei se suinkaan ollut pakoa.”

Ja hän selittää edelleen, että alkuperäisessä munkkilaisuudessa kaupunkia ei pidetty pahana. Hän viittaa Antonius Suuren elämäkertaan ja jatkaa:

”Litania oli sitä, että kierrettiin kaupungin portilta toiselle ja laulettiin Kyrie eleison neljäkymmentä kertaa. Osoitettiin, että tässä on Jumalan kirkko.”

Mitä oikea vanhuus on?

Isä Johannes pohtii vielä oikeaa vanhuutta – että ikävuosistako se vain on kiinni, muistaa Viisauskirjassa sanottavan, että oikea vanhuus ei ole pitkä ikä vaan viisaus.

Ja seuraavana päivänä saan isä Johannekselta sähköpostia:

”Nikean Johannes oli vanhus hyvässä mielessä viimeisinä elinvuosinaan.

” Kunnioitettu vanhuus ei ole sama kuin pitkä ikä, eikä sitä mitata vuosien luvulla, vaan ymmärtäväisyys on ihmisen oikea harmaapäisyys, ja nuhteeton elämä oikea vanhuus.

Viisauden kirja 4: 8 – 9.

 

Hellevi Matihalti

 

Runositaatit isä Johanneksen vielä julkaisemattomasta runokokoelmasta.

, , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: