Ortodoksinen kirkko ja työpaikkakiusaaminen

24/10/2014

Kolumni

Kirkkomme on kovin pieni siitä huolimatta, että se näkyy ulospäin varsin vaikuttavana, ja työpaikkakiusaaminen on kovin suuri asia, vaikka siitä puhutaan mieluummin suurempien yhteisöjen yhteydessä. Jos pienen kirkkomme yhteydessä kertoisi työpaikkakiusaamisesta, jossakin olisi aina joku tietämässä, kenestä kiusatusta/kiusaajasta on kyse: kuka, mitä, missä milloin. Luultavasti juuri siksi kirkossamme ei työpaikkakiusaamisesta edes puhuta – vain sen verran, että kirkossamme vallitsee työpaikkakiusaamisen suhteen nollatoleranssi.

Kirkkomme on patriarkaalinen ja autoritaarinen. Pappi ei nouse piispaa vastaan eikä esimiesasemassa olevaa pappia vastaan nouse hänen alaisensa. Eikä maallikolla ole mitään oikeutta sanoa kleerikolle, että tämä on menetellyt tai menettelee väärin.

Aina löytyy varmasti vähintään kanonin sivulause, joka panee asianosaisen asialliseen järjestykseen.

 

*                *                *

Mutta mitä se työpaikkakiusaaminen sitten on olevinaan? Ennen vanhaan, hyvään, aikaan ei sellaisesta puhuttu – siihen aikaan, kun työtä oli eikä työaikaa pahemmin laskettu.

Työturvallisuuskeskus määrittelee näin:

”Työpaikkakiusaamisella tarkoitetaan tilannetta, jossa kahden tai useamman ihmisen välille muodostuu toistuvan huonon työkäyttäytymisen kautta vallankäyttötilanne.”

Huono käyttäytyminen? Vallankäyttötilanne?

Kuinka sitä voi ajatella, että ihminen, erityisesti kleerikko, on kohonnut esimiesasemaan tai peräti piispaksi, ja käyttäytyy muka huonosti?

”Vallankäytön kohteena oleva osapuoli alistuu ja joutuu puolustuskyvyttömään tilaan.”

Noin jatkaa Työturvallisuuskeskus.

Mutta vallankäyttöhän on autoritaarisessa yhteisössä tietysti tasan tarkkaan määritelty. Esimiesasemassa olevat tietävät tämän. Harmillista, jos jotkut alaiset ovat viattomia ja sinisilmäisiä.

Ei oman asenteensa takia hämmennyksiin joutumista pidä kuvitella työpaikkakiusaamiseksi.

 

*                     *                     *

Työturvallisuuskeskus on yhä äänessä:

”Työpaikkakiusaamisen kokeminen on hyvin yksilöllistä. Tämän vuoksi on tärkeää, että jokainen itse ilmaisee, milloin kokee toisen käyttäytymisen työpaikkakiusaamisena.”

Nyt, kun meidän kirkkomme on kovin pieni, kun kaikki tuntevat toisensa ja kun ennen kaikkea kaikki haluavat nousta seuraavalle rappuselle vallankäytön ihanuudessa, voi hyvinkin kysyä: jos tapahtuisi, että meidän pienen kirkkomme puitteissa tapahtuisi työpaikkakiusaamista, kenelle kiusattu rohkenisi ilmaista yksilöllisen kokemuksensa?

Veikkaan, että sellaiseen ei rohkene kukaan.

Veikkaan, että sellaiseen ryhtyminen on uran loppu pienessä kirkossamme.

Enkä vain veikkaa. Tiedän.

Mutta koska kirkkomme on niin kovin pieni ja kaikki tuntevat toisensa, yksikään niistä, jotka ongelmastaan ovat minulle kertoneet, ei rohkene antaa lupaa edes nimettömään haastatteluun.

Koska tavalla tai toisella siinä – heidän käsityksensä mukaan – tulisi ilmi tämä: kuka – missä – mitä – milloin.

Eikä sellaisen kertojalle ole anteeksiantoa meidän pienessä kirkossamme.

 

 

Hellevi Matihalti

, , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: