Isä Aleksej Sjöberg – matkapapista kirkkoherraksi

28/10/2014

Haastattelu

(Photo Aleksandra Sjöberg)

(Photo Aleksandra Sjöberg)

Isä Aleksej Sjöberg on syntynyt Helsingissä vuonna 1971, mutta elänyt nuoruutensa Pietarsaaressa. Pietarsaaresta, I toimipiirin matkapapin toimesta hän muuttaa Tampereelle, jonne hänet valittiin ylivoimaisella äänten enemmistöllä uudeksi kirkkoherraksi.

Välillä hän työskenteli Helsingin ortodoksisen seurakunnan venäjänkielisenä pappina toistakymmentä vuotta, ja oli hyvin rakastettu – sen sain omin silmin todeta, kun satuimme samaan aikaan liturgiaan ja liturgian jälkeisille kirkkokahveille Tikkurilan ortodoksisella kirkolla. Tuolloin hän oli jo siirtynyt matkapapiksi nuoruutensa kotiseudulle – mutta Helsingissä häntä ei ollut unohdettu. Äidit tulivat lapsineen, halusivat ottaa näistä valokuvan batjuskan kanssa.

Takaisin kotiseudulle

Vanha rakkaus kotiseutua ja lähinnä Vaasan ortodoksista seurakuntaa kohtaan olikin eräs syy siihen, miksi isä Aleksej viisi vuotta sitten jätti Helsingin.

”Vanhat ystävät ja sukulaiset ovat näillä seuduilla”, isä Aleksej kertoo. ”Jotenkin tuntui, että lapsuuden ja nuoruuden maisemia ja varsinkin ihmisiä ympäröi kuin maaginen piiri”, hän naurahtaa. – ”Ymmärrän hyvin, ettei siihen aikaan pääse takaisin, mutta kuvittelin, että jos saa ikään kuin yhteyden juuriinsa, se voi olla aikamoinen voimavara elämässä.”

”Olihan sitten myös se, että meillä on kolme lasta, joista kaksi vanhinta alkoi jo olla murrosiässä, ja arki siellä oli aika haastavaa. Asunto oli pieni ja lisäksi asuimme Vantaalla, joten jouduin olemaan paljon poissa kotoa, Helsingissä. Arvelimme, että täällä olisi siinä suhteessa paremmin.”

”Mutta mitään sellaista syytä ei ollut, että olisin pettynyt työhöni siellä”, hän huomauttaa. ”Toki työtä oli paljon ja joskus olin aika väsynyt, mutta se ei missään tapauksessa ollut ratkaiseva syy poismuuttoon.”

Iloa papin läsnäolosta

Matkapapin työssä isä Aleksej on kohdannut kaksi aivan erityistä iloa tuottavaa asiaa:

 

”Toinen on se, että olosuhteista riippuen, näillä seuduilla missä olen liikkunut, ihmiset ovat kauhean iloisia, kun pappi tulee paikan päälle. Joka paikassa on ollut todella hieno vastaanotto. Ja tämähän on tietysti mukavaa. Silloin tulee mielellään, kun on näin.”

”Toinen asia – minulle tosi suuri ilo ja myös pieni haaste – on, että minähän en ollut toimittanut juurikaan suomeksi, kun tänne tulin. Työnkuvani täällä on ollut sellainen, ettei minulla ole ollut mitään hallintoon liittyviä asioita, ja niinpä olen voinut keskittyä enemmän kuin esimerkiksi joku kirkkoherra, siihen, että olen ennakkoon valmistautunut puhumaan eri tilanteissa. Olipa sitten kyseessä saarna palveluksen yhteydessä tai pieni opetustilanne tai joku tilaisuus, missä pitää puhua – ainahan tietysti odotetaan, että pappi puhuu!”

”Helsingissä en tätä asiaa ollut edes kauheasti ajatellut”, hän muistelee. ”Mutta täällä oli toisella tavalla mahdollisuus valmistautua. En väitä millään tavalla, että olisin suuri saarnaaja tai jotain sellaista, mutta väitän, että jos on aikaa valmistautua, lopputulos on yleensä parempi.”

Hänen mielestään tällainen valmistautuminen vaikuttaa myös niin, että voi melko paljon välttää toistamasta itseään.

”Ei ehkä täysin, mutta olen tietoisesti pyrkinyt välttämään toistoja. No, eihän se minun, matkapapin, kohdalla ole tosin sillä tavoin välttämätöntä, kun aina puhuu eri paikoissa”, hän huomauttaa mutta lisää pian:

”Jo oman mielenkiinnon takia – on paljon mukavampaa puhua, jos on itse oppinut jotain pientä uutta välillä. Nämä asiat ovat merkinneet minulle paljon. Ja lisäksi se, että on ollut mahdollista – jos vertaa Helsingin aikoihin – jäädä paremmin hautajaisten jälkeen muistotilaisuuksiin ja kasteitten jälkeen järjestettyihin juhliin. Näin on saanut enemmän henkilökohtaista kontaktia ihmisiin. Täällähän on ihmisiä vähemmän, ja siten on mahdollista panostaa toisella tavalla. Juuri nämä ihmisten kohtaamiset ovat mielestäni hyvin tärkeitä.”

 Matkapappien tulevaisuus

Puhumme tämän hetken matkapappitilanteesta yleisemmin. Sillä niin hyvin kuin isä Aleksej on viihtynytkin nykyisessä työssään, hän on nyt harkitusti jättämässä sen. Harkitusti, koska haki Tampereen kirkkoherran tointa. Syy on yksinkertainen: matkapapistopiirit aiotaan tämän hetken tietojen valossa lakkauttaa vuoden vaihteessa.

”Käsittääkseni sen jälkeen kirkollishallitus tapauskohtaisesti tukee sillä tavalla, että esimerkiksi Lapin matkapapistopiiriin on jatkossa luvattu rahaa – toistaiseksi. Ja tänne Vaasaan on ymmärtääkseni luvattu kahden vuoden tuki. Vaasan matkapapisto siis ilmeisesti siirtyisi Vaasan seurakuntaan, jolle kirkollishallitus maksaisi ainakin kaksi vuotta tukea, koska seurakunta on ilmoittanut, ettei sillä ole varoja järjestelyyn.”

Hän myöntää, että tämä oli tärkein syy, miksi hän alkoi harkita siirtymistä muualle.

”Kun on perheellinen, kahden vuoden periodi on varsin lyhyt – ja omalta osaltani en jaksaisi jännittää joka toinen vuosi, jatkuuko työ vai onko sitten tyhjän päällä.”

Lisäys yhdelle sektorille – vähennys toiselta

Isä Aleksej myöntää, että tilanne on monella tavalla vaikea. Jos ajattelee realistisesti kirkon taloutta, on ymmärrettävää, että kun rahaa ei ole, jostakin on säästettävä. Silti hän laskee koko länsirannikolla olevan vain kuusi pappia – ja jos matkapapistopiirit lopetetaan kokonaan ja avustus esimerkiksi Vaasan seurakunnalle loppuu kahden vuoden kuluttua, jäljelle jää vain viisi. Turun matkapapistopiirin papin toimihan on ollut täyttämättä jo useamman vuoden.

”Eikä idän suunnaltakaan ole odotettavissa apua, koska lähimmät seurakunnathan ovat Tampere ja Jyväskylä…”

”Mutta tämä on semmoinen yhtälö, jota olen pohtinut ja pohtinut myös toiselta kannalta. Helsingissä ollessani huomasin, että Helsingin seurakunnassa on liian vähän papistoa työmäärään nähden. Toiset seurakunnat ovat laajoja, väki asuu hajallaan – ja toisaalta, jos ajatellaan vaikkapa Pohjois- ja Itä-Uusimaata, niin siellä on varmaan kolme-neljä kertaa enemmän väkeä kuin täällä – ja siellä on myös kaksi pappia. Helsingissä ollessani koin heti, että venäjänkieliseen työhön olisi tarvittu enemmän – mutta kun näitä rahoja ei puussa kasva, se olisi ollut jostakin muusta poissa.”

Elinvoimaiset jumalanpalvelusyhteisöt

”Ylipäätään tämä on ongelma. Olen puhunut siitä Tampereenkin seurakunnassa. Mielestäni tämä meidän laskutapamme on vinoutunut. Minusta pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, missä on elinvoimaisia jumalanpalvelusyhteisöjä. Pikemminkin siis niin, kuin laskea jäseniä tilastollisesti”,

isä Aleksej puhuu asiasta sellaisella vakavuudella, että huomaa todella hänen pohtineen asiaa paljon.

Ja hän jatkaa vielä:

”Tietysti voi kauniisti aina puhua, että kaikkien täytyy saada parempaa ja täytyy saada kauniimpaa. Mutta ymmärrän oikein hyvin, että esimerkiksi tällä alueella kirkkoherrat – nyt isä Matti Wallgren mutta myös hänen edeltäjänsä – ihan oikein tekevät, kun keskittyvät enemmän toimintaan Vaasassa. Vaikka se on ikävää näitten reuna-alueiden ihmisten kannalta, mutta jos Vaasassa ei ole elävää yhteisöä, niin seurakunta on kyllä tosi huonossa tilanteessa.”

”Sillä niin se tosiaan on, koska nämä resurssit ovat rajoitetut. Jos siirtoja tehdään tänne, se tarkoittaa sitä, että jostain muualta otetaan pois. Valitettavasti.”

Paimen ja toimitusjohtaja

Jos pappi on paimen, kirkkoherra on toimitusjohtaja – näinhän se menee. Tähän saakka isä Aleksej on hoitanut papin leiviskäänsä paimenena – ja toki tuo tehtävä kuuluu kirkkoherrallekin. Mutta miten yhdistää paimenen ja toimitusjohtajan roolit, niin ettei kumpikaan kärsi?

Isä Aleksej naurahtaa ensin, mutta vakavoituu sitten – jää toviksi miettimään.

”Joitakin ajatuksiahan minulla on siinä suhteessa, mutta koska en ole sitä kokenut, en nähnyt enkä tehnyt vielä, niin lasken sen varaan, että joudun muuttamaan näitä suunnitelmiani. Ajankäytöstä osan vie tietysti se, että on asioita, jotka pitää hoitaa kirkkoherrana. Siten täytyy priorisoida oikealla tavalla.”

”Mutta on myös semmoisia asioita – ainakin näin etukäteen olen miettinyt, koska Tampereen seurakunnassa on papistoa kirkkoherran lisäksi… No, ihannetapaushan olisi tietysti se, että olisi yksi ihminen, joka eri osa-alueilla tekisi valtavan hyvää työtä. Käytännössä ei tietysti aina ole niin.”

”Mutta ajattelen, että jos tuntee omat vahvuutensa, olisi hölmöä olla käyttämättä niitä. Minä osaan venäjänkieltä, niin että voin toimia venäjäksi, ja aion hyödyntää sitä ilman muuta. Mielestäni tulen sosiaalisesti hyvin toimeen – – – suu käy! Mutta vakavasti: puhumallahan selviää aika pahoistakin ongelmista. Näitä seikkoja kuvittelisin voivani hyödyntää työssäni. Mutta tiedostan toki senkin, että hallintoasioita ja talousasioita ei hoideta höpöttämällä!”

 Koti ja perhe

Pietarsaaressa Sjöbergin perhe on asunut viisi vuotta ja ensi vuoden alussa muutettaneen Tampereelle, joka ennestään on vain käymäseltään tuttu kaupunki.

Perheeseen kuuluu Marita-puolison lisäksi lapset Nicolas (17), Ilarion (15), ja Aleksandra (14).

Isä Aleksej kertoo, että osa perheestä oli tavattoman iloinen kuultuaan valinnasta Tampereelle. Mutta:

”Toisaalta näyttää siltä, että emme saa ihan kaikkia lapsia edes mukanamme sinne. Vanhin haluaa käydä lukion loppuun täällä. Tämän vuoden jälkeen on enää yksi vuosi… ja kun 18 vuotta täytyy keväällä, niin rupeaa olemaan siinä iässä, että turha enää pakottaa mihinkään”, isä Aleksej naurahtaa, ja lisää, että tietysti muutto on nuoremmillekin aikamoinen haaste. Kaikki kaverit jäävät… ”Kohtahan ne lähtevät omille teilleen, oli se meidän tilanne mikä tahansa – tämmöinen Jumalan antama levottomuus pakottaa ulos maailmaan – ja se on ihan hyvä.”

Lapset ovat käyneet ruotsinkielistä koulua, mutta koulun vaihtaminen ei kielen vuoksi ole mikään ongelma: Tampereella on myös ruotsinkielinen koulu. Kotona tosin on puhuttu isän kanssa ruotsia ja äidin kanssa suomea – ja kaverien kanssa pääasiassa suomea.

Kysyn vielä, mitä isä Aleksej haluaisi sanoa haastattelutuokiomme lopuksi. Hän miettii, nauraa sitten iloisesti ja kysyy:

”Muistatko silloin kauan sitten, kun Johannes Paavali II – siis tämä kardinaali Wojtyla – valittiin paaviksi?”

Muistanhan minä. Mutta tarinan loppua en muista, ja isä Aleksej kertoo – sanoo kertovansa muistinvaraisesti:

”Kun hänet oli valittu ja hän tuli parvekkeelle sen jälkeen, hän sanoi: Minähän en edes puhu teidän kieltä. Auttakaa minua! tai jotain semmoista… No, minulta kyllä kieli sujuu, mutta se, että on uusia haasteita ja apua tarvitaan, on totta. Päällimmäisenä on silti toive, että kunhan se ihmettelemisen ilo työstä säilyisi ja jatkuisi seurakunnassa.”

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: