Irina Korelin – lähes neljännesvuosisata vanhusten hyväksi

04/11/2014

Haastattelu

Irina Korelin näkee ortodoksisuuden ja vanhojen perinteiden hiipumisen Helenan vanhainkodissa olevan myös Helsingin kaupungin aiheuttamaa, koska kaupungin sosiaalitoimi hoitaa vanhusten sijoittamisen. ”Jos juuri sillä hetkellä ei ole ortodoksia tulossa, paikalle sijoitetaan luterilainen. Toisaalta joskus pääsy Helenaan on ortodoksille lähes mahdotonta, kuten isä Mikael Kriisinin kohdalla nähtiin”, hän sanoo.  (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Irina Korelin näkee ortodoksisuuden ja vanhojen perinteiden hiipumisen Helenan vanhainkodissa olevan myös Helsingin kaupungin aiheuttamaa, koska kaupungin sosiaalitoimi hoitaa vanhusten sijoittamisen. ”Jos juuri sillä hetkellä ei ole ortodoksia tulossa, paikalle sijoitetaan luterilainen. Toisaalta joskus pääsy Helenaan on ortodoksille lähes mahdotonta, kuten isä Mikael Kriisinin kohdalla nähtiin”, hän sanoo.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Talo on mäen eteläisellä rinteellä. Pohjoista vastaan sitä suojaa vanha mäntymetsä, josta voi syksyisin käväistä poimimassa sieniäkin. Kun taloa rakennettiin, ei ollut tietoakaan sellaisesta omakotitalojen määrästä, mitä Espoon Kuurinniityssä nyt on.

Irina Korelin on asunut talossa perheensä kanssa sen valmistumisesta lähtien – nyt aikuiset lapset ovat muuttaneet pois, ja Irinan kanssa tilavaa, viehättävää ja kodikkaasti sisustettua taloa asustaa Pauli-puoliso. Mutta toisessa kerroksessa on yhä sama lastenhuone kuin talon valmistuessa ja omien lasten ollessa pieniä. Nyt sitä huonetta asuttavat tiheään babushkansa luona vierailevat kuusi lastenlasta, joista kaksi nuorinta ovat alle kaksivuotiaita. Ja tarvitsevat alakertaan johtavien rappujen edessä olevan, taidokkaasti valmistetun lapsiportin.

Ihanaa olla babuska!

”Olen hirveän tyytyväinen!” Irina nauraa iloisesti. ”Minulla on lapsenlapset, ja ne ovat minun elämäni! Hoidan niitä usein – huomenna tulee Tito yöksi, ja perjantaina tulevat toiset saunomaan, ja isompien tyttöjen kanssa olin viikonloppuna maalla keräämässä suppilovahveroita. Koko ajan nämä lapset pyörivät tässä, ja poikani sanoikin yhtenä päivänä: ´Kyllä sun täytyy, äiti, oppia sanomaan meille ei, jos sä haluat tehdä joskus jotain! Kyllä me ymmärretään, ei sun ole pakko niitä hoitaa.´ Minä sanoin pojalle, että olen sen huomannut, mutta en minä voi luonteelleni mitään. Minä niin tykkään lapsista, tykkään lastenlapsista, tykkään niitten kanssa pelata, piirtää, tehdä kaikenlaista – käydä ulkona ja leffassa ja ihan mitä vaan!”

Minä voin sen hyvin ymmärtää, kun muistan, millä hellyydellä Irina huolehti vanhuksista toimiessaan Helenan vanhainkodin johtajana. Se oli pitkä työrupeama – 24 vuotta. Vuonna 1987 hän tuli taloon, oli puolisen vuotta silloisen johtajan Krogeruksen kanssa samaan aikaan, ”vähän kuin apujohtajana, ja hän opetti minulle kaikki työt ja miten asiat hoidetaan.”

Vuonna 2011 hän jäi sairauseläkkeelle ja huokaa nyt:

”Olen todella tyytyväinen, että pääsin tuolloin eläkkeelle. Lähdin ihan oikeaan aikaan. Jos olisin vielä jäänyt ja olisi tullut näitä kaikennäköisiä muutoksia, olisin varmaan kuollut. Olisin kantanut niin paljon sisäistä surua siitä kaikesta, mitä tapahtuu, etten henkisesti olisi kestänyt sellaista painetta.”

Niistä muutoksista – siitä, mitä oli eikä enää ole – meidän on tarkoitus keskustella aurinkoisena lokakuun päivänä.

Irina Korelin

Lokakuussakin aurinko saattaa paistaa niin kirkkaasti, että silmiin koskee. Toisen kerroksen parvekkeelta näkyy läheistä mäntymetsää ja lastenlasten leikkipaikkoja pihamaalla.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Oikea koti vanhuksille

Toki olen kuullut monilta ihmisiltä, omin silmin saanut todetakin muutamina vuosina, millainen vanhainkoti tuohon aikaan oli, kun Irina Korelin oli sen johtajana. Mutta pyydän silti Irinaa kertomaan siitä.

”Mielestäni se oli juuri semmoinen, kuin perinteitä vaaliva vanhainkoti on”, hän aloittaa. – Henkilökunta oli hyvä, kenenkään kanssa ei tarvinnut riidellä – se oli jotenkin hyvin seesteistä. Vanhukset sitten – he olivat ihania, vielä suhteellisen hyväkuntoisia – siellä oli aivan omatoimisia vanhuksia, jotka halusivat jopa vähän auttaakin. He halusivat tehdä keittiössä, mitä taisivat, tai ruokasalissa kattaa pöytiä.  He olivat mukana siinä päivässä. Voi, muistan – meillä oli yksi vanhus, joka kysyi, voisiko kylvettää erästä toista vanhusta. Mutta katsoimme, että se on vähän riskaabelia, ettei ihan semmoiseen voi antaa lupaa.”

Muistelen, että vielä minun alkaessani käydä säännöllisesti vanhainkodin kirkon palveluksissa, melko hyväkuntoisiakin vanhuksia oli varsin paljon, ja Irina myöntää niin olleen.

”Palveluasumiskuntoisia vanhuksia, heitä oli siihen aikaan paljon mielestäni. Jos oikein muistan, niin runsaat 20, ehkä lähes 30, oli ihan palveluasumisvanhuksia. Hoivaosasto oli erikseen. Siihen aikaan, kun minä tulin sinne, asukkaita oli 57.”

Rakennuksen laajennustöiden jälkeen tuli parikymmentä asukasta lisää, ja kun dementiaryhmäkoti valmistui, sinne tuli paikat kymmenelle hengelle, niin että talossa oli kaikkiaan 83 asukasta, Irina muistaa.

”Myös henkilökunnan määrä kasvoi sitä myöten kun asukkaita tuli lisää. Kaikki tuntui oikein hyvältä ja viihtyisältä. Keittiössäkin oli paljon työntekijöitä, ja järjestettiin juhlia, oli konsertteja ja tehtiin retkiä. Pyrittiin tekemään siitä vanhuksille ihan oikeasti koti”, Irina kertoo. ”Perinteitä vaalittiin, ja ne todella merkitsivät paljon vanhuksille – samoin se, että kirkko oli samassa talossa ja palveluksiin pääsi säännöllisesti.”

”Meillä oli tuolloin lukuryhmää ja muisteluryhmää, retkillä käytiin taidemuseoissa ja kesällä muun muassa Korkeasaaressa”, hän muistelee.

Vanhainkoti tuttu lapsuudesta saakka

Irina tuntee Helenan vanhainkodin erinomaisesti jo lapsuudesta alkaen. Hänen dedushkansa (isänisä) oli ollut vanhainkodin ensimmäisiä asukkaita ja babushka Varvara (äidinäiti) tuli vanhainkotiin vuonna 1959 ja kuoli siellä vuonna 1966. Irina oli tuolloin 15-vuotias ja oli läsnä babushkan kuolinvuoteella.

”Rakastin babushkaa todella paljon”, Irina kertoo. ”Asuimme siihen aikaan Sörnäisissä, ja joka päivä koulusta tullessani ajoin vanhainkodille katsomaan babushkaa. Letitin hänen ohutta lettiään, jonka hän laittoi aina kiinni nutturalle.”

”Äitini Vera puolestaan lauloi vanhainkodin kirkon kuorossa vuodesta 1959. Jos muistan oikein, hän lauloi kuorossa vielä 2000-luvulle saakka. Niinpä voin sanoa, että sydämeni on ollut Helenan vanhainkodissa jo pikkutytöstä alkaen!”

Äidin mukana hän usein kävi vanhainkodin kirkon palveluksissa senkin jälkeen, kun rakkaat isovanhemmat olivat kuolleet.

Juhlat kuuluivat Helenan vanhainkodin elämänmenoon. Tämä kuva on pitkään Venäläinen Hyväntekeväisyysyhdistys Suomessa ry:n omistaman kiinteistön isännöitsijänä toimineen Aleksander Sairiston syntymäpäiviltä vuonna 2004. Onnittelemassa on tietenkin myös vanhainkodin johtaja Irina Korelin puolisonsa Pauli Korelinin kanssa.  (Kuva/Photo:  Hellevi Matihalti )

Juhlat kuuluivat Helenan vanhainkodin elämänmenoon. Tämä kuva on pitkään Venäläinen Hyväntekeväisyysyhdistys Suomessa ry:n omistaman kiinteistön isännöitsijänä toimineen Aleksander Sairiston syntymäpäiviltä vuonna 2004. Onnittelemassa on tietenkin myös vanhainkodin johtaja Irina Korelin puolisonsa Pauli Korelinin kanssa.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Juhlissa läsnä – ilossa ja surussa

Helenan vanhainkodilla järjestettiin vuosittain perinteisiä juhlia kuten ennen suurta paastoa blinijuhlat, joiden herkut olivat kuin suoraan Hariton Tuukkasen Keittokirjasta, ja tietysti kirkon temppelijuhlan aikaan, syyskuussa, juhlavigilian jälkeen maittava teeateria. Mutta myös asukkaiden ja toimittavan papiston syntymäpäivävastaanottoja vietettiin usein vanhainkodilla.

Juhlissa, osuivatpa pyhään tai arkeen, oli johtaja aina läsnä huolehtimassa siitä, että kaikki – niin asukkaat kuin kutsuvieraat – viihtyivät ja kaikki sujui moitteettomasti ja jokainen vieras tai oma asukas nautti runsaasta tarjoilusta.

”Tietenkin olin mukana”, Irina nauraa iloisesti. ”Ja myös, kun joku kuoli, olin aina saattamassa heitä. Joskus seisoin hautauspalveluksessa yksinkin, kun ei ollut ketään muita. Usein myös olin järjestämässä näitä hautajaisia, kun omaiset eivät aina tienneet, miten menetellä. Olen minä niin monet hautauspalvelukset seisonut, että kerran sanoinkin rovasti Korelinille osaavani varmaan jo toimittaa koko palveluksen!”

”Mutta meillä oli tapana muistaa vanhuksia myös aina heidän merkkipäivinään”, hän muistelee. ”Kävin ostamassa kukkia ja käytiin onnittelemassa. Sellaista pientä juhlan tuntua, vaikkei mitään isompaa välttämättä ollutkaan.”

Kulttuurin tuntemus ja sen merkitys

Ortodoksisuus ja venäläinen kulttuuri ovat tähän päivään saakka olleet kiinteä osa Helenan vanhainkodin elämää. Nyt ilmapiiri on muuttumassa – paljon jo muuttunutkin. Johtajakautensa aikana Irina Korelin osallistui säännöllisesti kirkossa toimitettuihin jumalanpalveluksiin, olivatpa ne viikonloppuisin tai arkipyhinä.

”Aluksi olin jokaisessa vigiliassa ja liturgiassa, mutta sitten sanoin hallitukselle, että minullahan ei ole yhtä ainoaa vapaapäivää – oli nimittäin myös pitkiä kokouksia – ja niin päätettiin, että osallistun liturgioihin, mutta vigilioihin vain silloin, kun on jokin suurempi juhla”, hän kertoo. ”Kun sitten Helena Nyholm tuli vanhainkotiin, ja hänhän oli kuin oikea käteni, vuorottelimme palveluksissa hänen kanssaan.”

Johtajan tai hänen sijaisensa mukanaolo oli tärkeää: siten vanhukset huolehdittiin ajoissa palvelukseen ja huolehdittiin myös siitä, että pukeutuminen ja ulkoinen olemus oli muutenkin juhlakunnossa. Ja äärettömän tärkeää oli tietysti se, että johtaja itse oli ortodoksi ja oli lapsesta saakka kasvanut siinä perinteessä, mitä vanhainkodissa haluttiin vaalia.

Irina Korelin ja hänen lähin avustajansa Helena Nyman tarkastelevat pääsiäismunavarastoja ja suunnittelevat vuoden 2006 pääsiäisajan koristeluita. Myös Helena jätti työnsä vanhainkodilla heti Irinan jäätyä sairauseläkkeelle.  (Kuva/Photo:  Hellevi Matihalti )

Irina Korelin ja hänen lähin avustajansa Helena Nyman tarkastelevat pääsiäismunavarastoja ja suunnittelevat vuoden 2006 pääsiäisajan koristeluita. Myös Helena jätti työnsä vanhainkodilla heti Irinan jäätyä sairauseläkkeelle.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Mikään ei ole niin kuin ennen

Muutos alkoi jo Irina Korelinin aikana. Koska Helsingin kaupunki ostaa vanhusten paikat Helenan vanhainkodissa, se pyrki asettamaan tiukkoja rajoja. Monia kiihkeitäkin keskusteluita Irina joutui käymään jo tuolloin siitä, saako vanhainkodista paikan luterilainen vai ortodoksinen vanhus.

”Nythän kaikki on vielä mahdottomampaa”, hän toteaa surullisena. ”Kun nyt ajattelee isä Mikael Kriisinin kohtaloa – kuinka vaikea hänen, joka niin uskonnon, kielen kuin kaiken hengellisen puolen perusteella ilman muuta kuului Helenaan, oli päästä sinne. Minä olisin varmaan ihan oikeasti kynsin ja hampain taistellut siitä, että hän olisi saanut heti paikan Helenasta!”

Sen uskon – sen voin mielessäni erinomaisen hyvin kuvitellakin.

Ja surullisiksi kokemiaan asioita vanhainkodin muutosten myllerryksessä Irina tilittää edelleen:

”Ihan hirveätä minusta on, että tämä yksi osasto nyt on kokonaan lopetettu – näiden sanoisinko jo kuolemaan valmistautuvien osasto. Koska oli sitouduttu siihen, että kun vanhus otettiin meille taloon, niin hänet pidetään siellä loppuun asti. Näin he uskoivat, koska heille oli näin luvattu. Nythän tämä kaikki on karissut pois. Joku 20 vuotta talossa asunut vanhus heitettiin nyt vieraaseen sairaalaan, kun osasto suljettiin.”

Hänen mielestään on merkillistä, ettei isoja kuuden hengen huoneita enää hyväksytä, kertoo oman äitinsä olleen täysin tyytyväinen siihen.

”Eivät ne asukkaat siitä kärsineet, että huoneessa oli useampia ihmisiä – koko ajan oli myös henkilökuntaa paikalla. Jos esiintyi levottomuutta, niin mehän teimme sisäisiä siirtoja sen mukaan, kuin katsottiin tarpeelliseksi. Ei se ollut sen kummallisempaa.”

Suljetut osastot

Siinä Helenan vanhainkodissa, jonka minä opin tuntemaan, pyrittiin laitosmaisuus karkottamaan ulos ovista ja ikkunoista. Se vanhainkoti oli todella koti ja vanhuksista saattoi hyvin huomata, miten he viihtyivät – ja miten he rakastivat Irinaa.

Nykyinen Helenan vanhainkoti on laitos laitosten joukossa.

”Kun viimeksi kävin siellä, kysyin Arkadijlta – entiseltä kirkon isännöitsijältä, jonka paha sairauskohtaus vei vanhainkodin asukkaaksi joitakin vuosia sitten – että no, Arkadij, miten nyt voidaan? ´No, huonosti. Kyllä silloin, kun te olitte talossa, tämä olikin niin kuin paratiisi. Te aina kävitte kysymässä vanhusten vointia, sanomassa jonkin kauniin sanan… Nyt meidät on lukittu tänne lukkojen taakse.´ Siis osastot on suljettuja osastoja, voitko kuvitella?”

Minun oli vaikea uskoa todeksi, kun kuulin asiasta ensimmäisen kerran.

”Olen ajatellut”, Irina sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen, ”että en minä halua siihen vanhainkotiin…”

Myönnän ajattelevani samoin. Vaikka aivan todella se oli eräs minun suuri haaveeni ja toiveeni – joskus toistakymmentä vuotta sitten.

Lähtö ilman lähtiäisiä

Irina Korelin kokee, että muutosten kiihtyvä tahti alkoi hallituksen uusien jäsenten myötä.

”Kulujen minimoimiseksi haluttiin vähentää henkilökuntaa, mihin mahdollisuutena pidettiin tietysti nykyaikana niin suosittua ulkoistamista. Siivouksen kohdalla, myönnän, meillä meni sukset ristiin. Siivouksesta ei todellakaan voi joustaa. Hygieniasta ja puhtaudesta huolehtiminen päivittäin ja jopa useampaan kertaan päivässä on ehdottoman tärkeätä, etteivät mahdolliset eritebakteerit leviäisi”, Irina selittää.

Irina Korelinilla oli tapana päivittäin käydä tervehtimässä talon asukkaita ja kuuntelemassa heidän toiveitaan joko heidän huoneissaan tai yhteisissä seurustelutiloissa. Lehtienlukupisteessä hän on tavannut Anna Aulénin. Kuva on vuodelta 2006. (Kuva/Photo:  Hellevi Matihalti )

Irina Korelinilla oli tapana päivittäin käydä tervehtimässä talon asukkaita ja kuuntelemassa heidän toiveitaan joko heidän huoneissaan tai yhteisissä seurustelutiloissa. Lehtienlukupisteessä hän on tavannut Anna Aulénin. Kuva on vuodelta 2006.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Toinen kysymys oli keittiöhenkilökunnan vähentäminen. Irina kehotti hallituksen jäseniä ensiksi perehtymään asiaan – ”menkää vaikka kahdeksi viikoksi katsomaan, seistäänkö siellä laiskoina tumput suorina! minä sanoin niille” – ja selvää on, etteivät hallituksen jäsenet olleet ihastuneita.

”Minä olin uupunut, ja nämä konfliktit tietysti lisäsivät uupumustani, joten jouduin sairauslomalle”, hän sanoo tyynesti, arvelee, että pitkittyneen sairausloman takia hänestä jo mieluusti haluttiin päästä eroonkin.

Ja lopulta kävi niin, että pitkän sairausloman jälkeen Kela hyväksyi sairauseläkkeelle jäämisen.

Siihen oikeaan aikaan, kun Irina itse sanoi jo keskustelumme alkajaisiksi.

”Niin sain lähteä – ilman lähtiäislahjaa, jota tosin en edes haikaile. Voin sanoa suoraan, että minulla on kaikkea. Mutta edes lähtiäiskahvit, kukkaset… Kun on niin pitkään ollut samassa työpaikassa eikä millään tavalla muisteta, sitä pakosti alkaa pohtia, onko sittenkin tehnyt kaiken aivan kehnosti. Myönnän rehellisesti, että se riipaisee mieltä vieläkin, vaikka Pauli, mieheni, sanoo, että unohda nyt jo! En minä unohda.”

Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin heläyttää hilpeän naurunsa:

”Mutta työtoverit kyllä järjestivät minulle aivan ihanat lähtiäiset!”

Kun me olemme vanhoja

Kahvin ja upean tarjoilun parissa me vielä puhumme vanhusten oloista meidän aikanamme. Vanhainkoteihin pääsykriteerit ovat entisestään tiukentuneet.

Vanhustyössä pitkän päivätyön tehneenä ja käytännön kokemuksesta Irina Korelin sanoo painavasti:

”Mutta minun mielestäni se on väärin. Minun mielestäni pitää kuunnella vanhusta ja elää hänen ehdoillaan. Jos huonokuntoinen vanhus jää yksin ja voimattomana kotiin, siellä käy kolme, maksimissaan neljä kertaa päivässä kotihoitaja ja sairaanhoitaja, ja heilläkin on tietty aika, minkä saa viipyä yhden vanhuksen luona. Eivät ne saa istua siellä ja höpötellä vanhusten kanssa. Tulee ja hoitaa hommansa ja lähtee, siinä kaikki.”

”Minun mielestäni se on riittämätöntä – ei vanhus ole mikään paketti. Kyllä he kaipaavat juttukumppania, ja minun mielestäni vanhainkodin idea on siinä, että siellä on kuitenkin samanarvoisia henkilöitä paljon – he joko kommunikoivat keskenään tai sitten eivät, jos eivät halua. Ovat sitten omassa huoneessaan. Mutta siellä on turva ja tuki koko ajan, on ihmisiä, jos jotain sattuu. Aina on ihminen lähellä. Kotona kun tarvitsee yhtäkkiä apua, niin se on vaikeaa. Joku ei osaa painaa turvaranneketta, jos hänellä sellainen on. Toinen painaa liian usein, kuvittelee, että tarvitsee apua jatkuvasti. Silloin koko ranneke otetaan pois.”

”Minä haluaisin, että vanhuksia kohdellaan sillä tavalla, kuin me haluamme meitä kohdeltavan, kun me olemme vanhoja.”

 

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: