Hän syntyi toukokuun 8. päivänä 1920, ja kun ajattelen hänen lapsuuttaan, olen varma, että tuolloin oli varhainen kevät, taivas huikeaa sineä, ja auringonkilo leikitteli sinivuokkojen terälehdillä.

Hänellä oli kaksi vanhempaa sisarta isän ensimmäisestä avioliitosta; toisesta avioliitosta syntyi hänen lisäkseen myös kaksi tyttölasta – hän oli keskimmäinen, perheen toinen poika.

Isä oli kulttuuritietoinen kansakoulunopettaja, joka harrasti musiikkia, äiti puolestaan kuvataiteista kiinnostunut johtajaopettaja, ja perhe asui sen aikaiseen tapaan koulurakennuksen yhteydessä olevassa opettajan asunnossa.

Elettiin vuosisadan toista vuosikymmentä ja maailma oli idylli – ainakin se maailma, missä hän eli ja kasvoi. Lapset leikkivät huimia leikkejä – eivät siinä mielessä kuin sanaa huima on totuttu käyttämään, vaan leikkejä niin mielikuvituksekkaassa maailmassa, että sitä voisi kuvata toiseksi todellisuudeksi.

Hän oli itse hyvin musikaalinen. Hän myös piirsi hyvin.

Hän kävi koulunsa, valmistui ylioppilaaksi 1939, ja sitten tuli sota. Sodan viime vaiheet hän vietti Viipurinlahdella. Hän palasi sodasta syksyllä 1944 kunniamerkillä palkittuna.

Hän aloitti sen jälkeen opinnot Sibelius-Akatemiassa pääaineenaan pianonsoitto. Piirtämistä hän harrasti edelleen mutta yhä intohimoisemmin. Musiikkiopinnot hän vei melkein loppuun – vain loppututkinto jäi suorittamatta: hyvälle improvisaatioherkälle pianistille riitti kysyntää niin ravintolamuusikkona kuin harjoituspianistina balettitunneilla ja teattereissa.

Keikkailu ei kuitenkaan tuonut tyydytystä, ja mainostoimistossa työskentelevä Kaija-sisko sai houkuteltua hänet piirtämisen pariin, ensin satunnaiseksi avustajaksi ja vihdoin kokopäiväiseen työhön samaan toimistoon.. Ura eteni nousujohteisesti, kunnes hän viitisentoista vuotta myöhemmin vuonna 1974 jäi art directorin paikalta vapaaksi taiteilijaksi.

Hän piirsi miehiä ensin omaksi ilokseen, mutta pian myös muiden iloksi. Hän tuli lähettäneeksi näitä piirroksiaan 1950-luvun puolivälissä amerikkalaiseen Physique Pictorial –lehteen. Ne hyväksyttiin välittömästi.

Hän oli signeerannut työnsä nimellä Tom. Lehden perustaja ja päätoimittaja Bob Mizer lisäsi siihen ajan muodin mukaan määritteen – ja se oli of Finland, sen pienen maan mukaan, mistä hän tuli.

Loppu onkin historiaa.

Monien mielestä sangen paheksuttavaa historiaa.

Maailmalla tunnettu

Susanna Luoto on koulutukseltaan toimittaja ja elokuvakäsikirjoittaja. Hän jatkoi elokuvaopintojaan 80-90-lukujen taitteessa Los Angelesissa. Luoto avusti 90-luvun alussa dokumenttia Tomista kuvaavaa Ilppo Pohjolaa (”Daddy and The Muscle Academy”) ja tutustui Los Angelesissa toimivaan Tom of Finland Foundationiin. Mutta ei Tomiin  itseensä. Taiteilijan vuotuiset Kalifornian matkat olivat taaksejäänyttä aikaa. Keuhkoahtauma piti Tomin Suomessa, usein sairaalahoidossa.

Taiteilijan nauttima kansainvälinen arvostus avautui Luodolle vasta Yhdysvalloissa.

Nyt tämä monitoiminainen on kuratoinut Tampereen museokeskus Vapriikkiin Tom of Finland –näyttelyn, ja sellainenkin ihme on tapahtunut, että näyttely sijaitsee Vapriikkiin muuttaneessa Postimuseossa.

Postimuseon kanssa alettiin neuvotella näyttelystä ennen kuin oli saatu varmuutta Tom of Finland –postimerkin julkaisemisesta. Ja myös tämän idean takana oli Susanna Luoto, joka Tom of Finland Säätiön nimissä oli tehnyt anomuksen uusista merkeistä päättävälle Postimerkkikeskukselle huomionosoituksena Tomille.

Sillä Tom of Finland oli aivan oikea taiteilija, ja hänen nimensä oli Touko Laaksonen.

”Salaisuuksin suljettu – Kirjeiden Tom of Finland” on vuosikymmen vuosikymmeneltä Touko Laaksosen elämänvaiheita kirjeiden, valokuvien, piirrosten, erilaisten esineiden ja asujen kautta kuvaava pieni katselmus. Runkona toimii Laaksosen kirjeenvaihto rakkaalle Hely-siskolle.

Tomin postimerkkiharrastus selvisi vasta Postimuseon näyttelyä valmistellessa, kun Tom of Finland Säätiön perustaja ja johtaja Durk Dehner Los Angelesista kertoi Tomin postimerkkikokoelmista.

Postimuseon johtaja Kimmo Antila oli erittäin ilahtunut uutisesta ja se sinetöi näyttelyn Postimuseoon.

Eikä tämä ole ensimmäinen Tom of Finland –näyttely, jonka Susanna Luoto on kuratoinut. Jyväskylän taidemuseossa nähtiin jo vuonna 1999 hänen kokoamansa näyttely Tomin teoksista hänen nimeään kantavalta säätiöltä.

Kirjeitä kotiväelle

Haastattelun aikana Susanna Luoto lukee useita katkelmia Touko Laaksosen kirjeistä sisarilleen. Ja millaisia kirjeitä ne ovat? Lihan iloista estottomasti nauttivien homomiesten kirjallisia tunnustuksia vai totuuden peittelyä sievistelevään sävyyn? Kumpaa tahansa odottaakin yllättyy. Laaksonen ei tuonut homoseksuaalisuuttaan esille, ei tullut ns. ”ulos kaapista” perheensä edessä. Asiasta ei vain puhuttu, eikä se tullut esille edes niinä lähes 30 vuotena, jotka Laaksonen asui elämänkumppaninsa Veli Mäkisen kanssa. Miehet olivat suvun silmissä asuintovereita, ikuisia ”kämppiksiä”, eivät sen enempää.

Kirjeet ovat lämpimän, herkän taiteilijan puhetta, sellaisen ihmisen kirjoittamia, joka havainnoi ympäristöään ja tapaamiaan ihmisiä hellyydellä ja tarkkanäköisyydellä.

Niissä kerrotaan elämänkumppanin taistelusta kurkkusyöpää vastaan ja lopulta menehtymisestä siihen, ja niistä kuvastuu syvä huolenpito ja lämpö rakastettua kohtaan. Menetyksen ankaruus on tuntuva, mutta sitä helpottaa edesmenneen kumppanin nöyrä suhtautuminen edessä olevaan.

Kirjeet ovat hämmentävää luettavaa, sillä niiden ääntä on vaikea yhdistää Tom of Finlandin piirrosten aktiivisiin miehiin. Kuva Tom of Finlandista on täydentynyt nyt äänellä, Touko Laaksosen äänellä.

Sukellus ortodoksisuuteen

Susanna Luoto liittyi ortodoksiseen kirkkoon vuonna 2011. Liittyminen oli dramaattinen. Kun Luoto kuvailee hetkeä hänen koko kapea olemuksensa liikkuu, kädet piirtävät ilmaan laajoja kaaria samalla kun hän puhuu – puhe tulee nopeana virtana, vaikka selkein lausein. Hän on tottunut esiintymään ja perustelemaan esittämänsä asiat. Aivan kuten Postimuseon aikoinaan suopeaksi tälle näyttelylle.

Luoto istui autossa iltapäiväauringossa Merikannontiellä Töölössä, kun radiosta tuli tietoisku, jossa biseksuaali tyttö kertoi parantuneensa homoseksualismi-nimisestä ”sairaudesta” uskon kautta. Luterilaisen kirkon piirissä vaikuttavan ryhmän kampanja oli niin pöyristyttävä, että se johti toimintaan: siinä silmänräpäyksessä Luoto sanoi itselleen, että tämä ei ole minun kirkkoni.

Katekumeenikurssi oli jo alkanut, joten ensisijaisen oppinsa ortodoksisuudesta Luoto sai osallistumalla palveluksiin. Lapsuudenkodissa ortodoksirituaalit olivat tulleet tutuiksi äidin ja tämän suvun kautta. Ortodoksikummiksi tuli rakas ristimäkummi, Luodon äidin sisar Rakel, jonka Luoto kertoo olevn tärkeä ihminen elämässään.

Vaikka usko on hänelle yhä suuri mysteeri, ”tai kysymysmerkki”, kuten hän sanoo, ortodoksisilla palveluksilla on hänelle merkitystä.

”Niiden seremoniallinen luonne vetoaa minuun paremmin kuin se luterilainen kvasi-rationaalinen pohdinta. Ortodoksipalveluksessa pyydetään viisautta. Siinä saattaisi olla minun uskoni”, Luoto miettii. Jatkaa sitten kevyesti naurahtaen:

”…esimerkiksi viisautta olla julistamatta tuomiota ihmisille heidän seksuaalisuutensa vuoksi.”

Rikollinen – sairas – syrjitty

Touko Laaksonen on myös tunnettu homoseksuaalisen taiteen ja kulttuurin uudistaja. Hän loi kuvan maskuliinisesta homomiehestä, joka aiemmin oli tyypillisesti saanut tyytyä neitimiehen rooliin ilman ihmisarvoa.

Luoto miettiikin, että jos neitimiehellä ei ole ihmisarvoa, miten on naisen laita…

Hän selittää, että Tom of Finlandin miesten liioitellut mitat pitää nähdä osana historiallista kokonaiskuvaa.

”Työt, joihin suhtaudumme joskus ylenkatseella, vino hymy suupielessä, ovat aikoinaan toimineet vahvistavina ja omanarvontuntoa kohottavina esikuvina miehille, joita pidettiin seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi joko sairaina tai rikollisina – tai molempina yhtä aikaa!” hän muistuttaa.

Luoto näkee Laaksosen ennen kaikkea fetisistinä, joka toi mitä erilaisimpia ja ristiriitaisiakin symboleja teoksiinsa, ja myös siksi useat hänen Tom of Finland–piirroksensa on käsitetty täysin väärin. Yhä uudelleen ja uudelleen kompastutaan ylittämättömään kynnykseen, hänen homoseksuaalisuuteensa.

”Entä sitten?” Luoto kysyy. ”Ja homoseksuaalina hän oli kiinnostunut asuista, saappaista ja univormuista – näistä mitä klassisimmista fetisseistä, aivan niin kuin kuka tahansa hetero fetisisti saattaa olla niistä kiinnostunut.

Miehen ja naisen ero?

Näitä maskuliinisia homomiehiä kuvaavat nyt jo maailmanlaajuista julkisuutta mutta myös – totta kai – paheksuntaa herättäneet postimerkit, vaikka niitä ei vielä ollut edes julkaistu. Menekki on hirmuinen – tiettävästi ainakin ensimmäinen painos on jo myyty loppuun…

Paheksuntaa on herättänyt erityisesti se merkeistä, jossa alastomat miehet näkyvät takaapäin. Luoto nauraa hilpeästi ja ottaa esille sarjan postimerkkejä.

”Eivät nämä nyt ole ensimmäiset paljaat pyllyt, mitä suomalaisissa postimerkeissä on kuvattu”, hän sanoo ja kääntää merkit nähtäväksi.

Aivan totta: ilkosen alastomina siinä poseeraa useampikin Edelfeltin sulotar takapuoli paljaana…

Mutta kyseessä onkin taiteilija – ei homo.

 Hellevi Matihalti

 

Lisää näyttelystä Postimuseon sivuilta (napsauta tekstiä )