Uskonnonopetus tarvitsee lisätunteja

11/11/2014

Artikkeli

( Kuva/Photo: Marianne Kantonen )

( Kuva/Photo: Marianne Kantonen )

Nykyinen oman uskonnon opetus on ollut perusopetuksen ja lukion katsomusaineen mallina jo vuodesta 2003.

Väärää ja provokatiivista tietoa uskonnon opetuksesta ja sen tulevaisuudesta liikkuu paljon. Tieto on vakuuttanut jo osan kirkon luottamushenkilöistä ja ammattikasvattajista. Uskotaan että kaikki mediassa vellova negatiivinen uutisointi katsomusaineiden tarpeellisuudesta ja suosiosta on yleinen mielipide. Monet luulevat, että opetuksen malli vaihdetaan tuota pikaa kaikille yhteiseksi katsomukseksi.

Asia ei ole niin yksinkertainen. Mallin vaihdokseen tarvitaan eduskunnan enemmistön päätös, sillä uskonnon opetus oppiaineena on kirjattu perusopetus- ja lukiolakiin.

Oma uskonto – vanhempien vai lapsen?

Suomi teki kunnianhimoisen ja vähemmistöjä suosivan ratkaisun ottaessaan käyttöön oman uskonnon periaatteen vuonna 2003. Lähtökohtana on lapsen oikeus omaan uskontoonsa. Opetuksen vastustajat sanovat, että kyseessä on vanhempien uskonto, ei lapsen. Ei lapsi valitse yhteiskuntaluokkaansa eikä äidinkieltään, ja yhtälailla luonnollisesti myös uskonto tulee samassa paketissa.

Yleensä vanhemmat pyrkivät antamaan lapselle parasta, minkä arvelevat olevan jälkikasvulleen hyödyksi. Jos uskonto koetaan suojaavana ja turvallisuutta lisäävänä, kulttuurisesti merkittävänä tekijänä, lapsi kastetaan.  Ortodoksina ajattelen uskonnon olevan niin kulttuurisidonnainen, että pelkkä ajatus ”lapsi valitkoon uskonnon täysikasvuisena” on vähintäänkin outo. Tällaista ajattelua kuitenkin on, aivan kuin uskonnot olisivat tavaroita jota shoppaillaan marketissa.

Ortodoksisen lapsen tulee nykylain mukaan saada ortodoksista uskonnon opetusta, jos niin sanottu kolmen sääntö toteutuu. Jos kunnan alueella on kolme ortodoksista lasta perusopetuksessa tai lukiossa, opetusta on järjestettävä ilman erillistä pyyntöä.

Mandariinikiinaa ja ortodoksista uskontoa?

Rehtorit haluaisivat vaihtaa nykymallin kaikille yhteiseen katsomusaineeseen. Se on ymmärrettävää, sillä opetusjärjestelyt vievät aikaa ja kaikilla ei ole halua uhrata työtunteja uskonnon takia. Kotikieli on eri asia.

Helsingin alueella on noin 50 erilaista kotikieltä, mutta niiden opettamisesta rehtorit ovat ylpeitä. ”Meillä opetetaan mandariinikiinaa”. Miten virkamiehellä on oikeus arvottaa oppiaineet ”turhiin, hyödyttömiin, tarpeellisiin ja tärkeisiin”? Minä en ainakaan omassa työssäni voi töitä jaotella. Kaikki on tehtävä. Uskonnon kohdalla laillisuuden rajoja koetellaan välillä.

(Kuva/Photo: Sirpa Okulov)

(Kuva/Photo: Sirpa Okulov)

Ortodoksinen uskonto on mahtava oppiaine. Kun opettaa lapsia alakoulusta lukioon asti, voi nähdä kuinka he kehittyvät. Opettajan ja oppilaan välille syntyy kantava side. Oppiainetta voi syventää systemaattisesti kun tietää, mitä alaluokilla on opetettu. Tätä sanotaan spiraaliperiaatteeksi. Vähä vähältä tietoa lisätään, lapsen kehitysvaiheet huomioon ottaen. Tietoa ei kaadeta valmiina mallina vaan lapsi oivaltaa itse asioita.

Ortodoksinen uskonto on kulttuurisidonnainen. Oppimisympäristöön kuuluvat ikonit, tuohukset ja kirkkolaulu. Toisuskoisen silmissä tämä kuuluu uskonnon harjoittamiseen eikä siis kuulu kouluun. Oppimisympäristön tärkeyttä opettajat joutuvat usein perustelemaan. Etenkin maahanmuuttajalapselle on tärkeää, että luokassa on ikoni. Se varmistaa hänelle, että tämä on oman uskonnon opettamista. Se luo turvallisuutta, se on omaa kulttuuria ja kenties ainoa asia, mikä muistuttaa kotimaasta.

Suosittu oppiaine

(Kuva/Photo: Sirpa Okulov)

(Kuva/Photo: Sirpa Okulov)

Media antaa ymmärtää, ettei uskonto ole suosittu oppiaine koulussa. Tämä ei pidä kyselyjen valossa paikkaansa. Opetushallituksen kyselyssä tuli ilmi oppilaiden myönteinen suhtautuminen uskonnon opetusta kohtaan. Myös Helsingin 9-luokkalaisten vastaukset (Helsingin Yliopiston kyselytutkimus) osoittivat, että uskontoon suhtauduttiin myönteisesti. Erityisesti ortodoksit arvostivat uskontoaan.

Tampereen yliopistossa tehtiin pro gradu -tutkielma vanhempien suhtautumisesta ortodoksiseen uskonnon opetukseen. Kysely toteutettiin Helsingissä, Tampereella, Ilomantsissa ja Taipaleen seurakunnassa. Asuinpaikasta riippumatta vanhemmat vastasivat samoin: uskonnon opetus vahvistaa identiteettiä ja se kotouttaa. Oman uskonnon opetusta ei haluttu vaihtaa kaikille yhteiseen oppiaineeseen.

(Kuva/Photo : Ulla Puhakka )

(Kuva/Photo : Ulla Puhakka )

Uskonnonopetus on tänään toisenlainen oppiaine kuin silloin kun itse olin koululainen. Tuolloin opetus oli sitouttavaa eikä kirkkomatkoista ollut lupa kieltäytyä. Vieraita uskontoja ei juurikaan opetettu, sillä arveltiin, että riittää kun omansa tuntee. Maailma on muuttunut. Suomi ei ole enää Euroopan nurkassa oleva sisäänpäin kääntynyt maa. Uskonto on osa maailmanpolitiikkaa, ja kaupankäynti ei suju jos kulttuuri- ja uskontotietoutta ei ole. Myös oma uskontonsa pitää tuntea.

Kuinka suomalaisille juustohöylää käyttäville poliitikoille saisi myytyä ajatuksen, että uskontoon tarvittaisiin lisätunteja? Uskonto on ainoa oppiaine, joka kantaa huolta jopa kuoleman jälkeisestä elämästä.

Sirpa Okulov

 

Kirjoittaja on teologian maisteri ja Suomen ortodoksisen kirkon kasvatusasiain koordinaattori.

, , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: