”Pyhä Henki ja me olemme päättäneet…”

14/11/2014

Artikkeli

ristiornamentti

Kirkolliskokous, joka kokoontuu Valamon luostarissa Heinävedellä 24.-26. marraskuuta, on herättänyt ns. kentällä tavallista enemmän huomiota – tai siltä ainakin kuulostaa Simeonin ja Hannan toimituksissa. Syytä ei ehkä tarvitse ihmetellä – kun uuden piispan vaalista on kyse, tulevien kaitsettavien lisäksi koko kirkkokansa on ainakin jossain määrin kiinnostunut asiasta. Mutta tänä vuonna vaikuttaa siltä, että kirkkokansasta ainakin aktiivisimmat ovat kiinnittäneet kirkolliskokouksen asialistalla huomionsa muihinkin seikkoihin.

Siksi Simeon ja Hanna näkee aiheelliseksi tarkastella sekä kokouksen asialistaa, kirkollishallituksen esittämiä perusteluita – mutta myös tuoda esiin niitä mielipiteitä, mitä lukijoiden parista on kuulu ja mitä myös toimituksessa on jo pitkään pohdittu.

Valitaanko piispa?

Viime vuotinen kirkolliskokous ei nähnyt mahdolliseksi valita uutta hiippakuntapiispaa Oulun hiippakuntaan sillä perusteella, että vuoden 2012 kokouksen päätösten mukaisia selvityksiä ja ratkaisuja eri hiippakuntamalleista ei ollut tehty. Tämän vuoden kokoukseen hallinnonkehittämistyöryhmä on antanut raporttinsa – mutta sen lisäksi kirkolliskokoukselle on tehty aloite (Mikael Sundkvist ym) muunlaistenkin hiippakuntamallien tarkastelusta ja vertailusta hallinnonkehittämistyöryhmän esittämän mallin lisäksi.

Molempien asioiden käsittely on asialistalla, joten itse asiassa tämä kysymys voidaan tulkita myös niin, ettei lopullisia selvityksiä ja ratkaisuja ole esitetty kirkolliskokoukselle. Silloin kysymys ainakin teoreettisesti kuuluu: voidaanko siis Oulun hiippakuntapiispaa valita tässäkään kirkolliskokouksessa – siitä huolimatta, mitä laki ja kirkkojärjestys hiippakuntapiispan toimen täyttämisestä sanovat.

Vastaajia tiedusteluun runsas prosentti

Päätimme tiedustella kirkolliskokousedustajien ennakkokäsitystä asiasta, johon he ovat perehtyneet huomattavasti paremmin kuin me maallikkotoimittajat, jotka luemme tietomme vain kirkon viralliselta sivulta.

Lähetimme siis tiedustelun kaikille kirkolliskokousedustajille. Saimme kaikkiaan neljän edustajan vastaukset. Kaksi vastausta oli papiston edustajilta, kaksi vastausta maallikkoedustajilta. Kirkolliskokouksen itseoikeutetuista jäsenistä ei vastannut yksikään. Jos huvittelemme laskemalla vastausprosenttia, päädytään sentään hiukan yli yhteen prosenttiin.

Vastaushaluttomuudesta lukija voi luonnollisesti tehdä omat johtopäätöksensä muistaen erityisesti kirkon tiedotusstrategian korostamaa avoimuutta.

Myönteinen suhtautuminen piispanvaaliin

Kaksi vastaajistamme oli selkeästi sitä mieltä, että piispanvaali on toimitettava tässä kirkolliskokouksessa – nytkin tuli esille mielipide siitä, että vaali olisi pitänyt toimittaa jo viime kerralla.

Yksi vastaaja esittää mielipiteenään, että ”Oulun hiippakunta on ainoa, jossa hiippakunta on alkanut kehittyä hallinnonuudistamisprosessin mukaisesti” ja toisin kuin muissa hiippakunnissa siellä on myös kyetty vähentämään kustannuksia.

Toisen vastaajan mielestä ”piispan vaali ei sulje pois hallinnon tulevaa arviointia ja tehostamista”, koska joka tapauksessa ”hallinnon uudistus etenee vaiheittain ja hitaasti.”

Kaksi vastaajaa korosti tarkkaa perehtymistä valtaisaan materiaaliin ja sitä, että kirkolliskokous sitten tekee päätöksen.

Näinhän tietysti on – mutta sitä ajattelisi, että kirkolliskokousedustajilla jo tässä vaiheessa on ainakin aavisteinen käsitys siitä, mitä he pitävät kirkon parhaana. Toisekseen – vaikka siitä ei julkisesti puhuta ja joskus se ehdottomasti kielletään – viimeistään kirkolliskokouspäivinä käytävälobbaus on täydessä vauhdissa.

Koska asioista ei avoimesti keskustella ennakkoon.

Avoimuutta vai käytävälobbausta?

Tiedustelimme kirkolliskokousedustajilta myös heidän kantaansa siihen kysymykseen, jonka puolesta mm. Oulun hiippakunnan metropoliitan tehtäviä hoitava Joensuun piispa Arseni ja Kajaanin kirkkoherra arkkimandriitta Andreas Larikka ovat Simeonin ja Hannan haastatteluissa avoimesti liputtaneet – toisin sanoen: olisiko syytä jo ennakkoon pohtia julkisesti nimeltä mainiten piispanvaalissa kanonisesti mahdollisia ehdokkaita.

Saimme muun muassa seuraavan vastauksen:

”En ymmärrä ollenkaan tätä suljettua mallia: se ei ole nykyaikaa ja avoimuus on siitä kaukana. Piispan valinta on tosi iso asia kirkossamme. Hänen vaikutusvaltansa hengellisen vaikutusvallan lisäksi on suuri kaikessa päätöksenteossa. Piispat määräävät tahdin kirkollishallituksessa, joka käyttää kirkon valmistelu- ja toimeenpanovaltaa. Enemmän avointa keskustelua ja pohdintaa kuin kulisseissa toimimista.”

Sekä toisen samansuuntaisen vastauksen:

”Näen suljetun istunnon hyvänä ratkaisuna, sillä ”konklaavi” mahdollistaa avoimemman keskustelun. Olisi kuitenkin mielestäni arvokasta, jos ehdokkaat olisivat tiedossa hyvissä ajoin ennen kirkolliskokouksen kokoontumista ja että heitä punnittaisiin julkisessa keskustelussa. Nytkin käydään keskustelua, mutta ”käytäväkeskusteluna”. Kirkkojärjestyksen 64 § tulisi siinä tapauksessa arvioida uudelleen.”

Kyseisen pykälän tarkastelua uudella tavalla arvelee myös eräs vastaaja hallinnon uudistuksen tulevan edellyttämään.

Luonnollisesti käsitämme, että viimeinen keskustelu lopulliseksi ehdokasasetteluksi tapahtuu suljettujen ovien takana – kyse on nimenomaan siitä, millä tavalla nuo ehdokkaat siellä valitaan, kun heistä ei aikaisemmin ole hiiskahdettu julkisuudessa sanaakaan. Erilaiset spekulaatiot eivät ole avointa keskustelua.

Toimittajien ihmetys

Tässä kohdin meidän on pakko tuoda julki ihmetyksemme melkein demokraattisesti valittujen kirkolliskokousedustajien vähäisestä kiinnostuksesta Simeonin ja Hannan lukijoita – kirkkokansaa – kohtaan. Lienee paikallaan kertoa, että Simeonin ja Hannan sivuston kävijämäärä vaihtelee päivittäin runsaasta sadasta yli kahdeksaan sataan ja että jopa niin sanotut valtamediat ovat silloin tällöin lainanneet ja kommentoineet Simeonin ja Hannan artikkeleita ja haastatteluita.

Kirkon ensisijainen tehtävä

Kirkolliskokouksen asialistalla olevaa kirkon strategiaa olemme jo aikaisemmin tarkastelleet, joten siihen emme tässä yhteydessä palaa – paitsi esittämällä hämmennyksemme, että kirkko käyttää näissä toimintasuunnitelmissaan kovin sotilaallista sanastoa… On ”Tietoja kirkon toiminnasta ja strategiasta”, on kulttuuriperintöstrategiaa, ja jossakin vilahti myös tiedotusstrategia.

Sen sijaan panimme merkille saman asian, josta oivallinen Vastarannankiiski ennätti jo sivaltaa: ”Listalla on…koko joukko taloudellisia ja hallinnollisia asioita. – – – …pitää koko ajan muistaa, miksi ja mitä varten kirkko on maailmassa olemassa.”

Olemme oppineet, että syvimmiltään kirkon ensisijainen tehtävä on sielujen pelastaminen – kuulostakoon ilmaisu sitten miten vanhanaikaiselta tahansa. Mitä se sitten on, tämä sielujen pelastaminen? Vastarannankiiski sanoo sen näin: ”Kaiken pitää olla tukemassa Tehtävän täyttämistä ja ohjaamassa meitä tällä tavoin kohti pelastusta jumalattomassa ja pyhyyden tunteen kadottaneessa, maallistuneessa, pseudokristillisessä maailmassa. Jos tämä näkemys ei tule luottamustehtävässä lihaksi, touhu on kertakaikkisen turhaa.”

Yhdymme täysin Vastarannankiisken näkemykseen.

Raha on tarpeen, mutta…

Kun tarkastelemme kirkolliskokouksen asialistaa, löydämme sieltä keskusrahastoa koskevia asioita ja takaus- ja lainanantovaltuuksia käsitteleviä kohtia. Toki rahasta on puhuttava, koska rahaa tarvitaan kirkon ensisijaisen toiminnan, jumalanpalvelustenkin, järjestämiseen. Rahaa tarvitaan lukemattomien kirkkojen kunnostamiseen – ja kirkkomuseoon, tietenkin – niin, että joskus haikeana tulee ajatelleeksi alkeellisia ja rapistuneitakin rakennuksia, missä Jumalan kansa yhdessä kokoontuu viettämään eukaristiaa.

Emme pyri esittämään paluuta menneeseen – sen sijaan toivomme, että ensisijaiset kirkon tehtävät olisivat myös päätöksentekijöiden mielestä ensisijaisia. Säästöistä puhutaan hallinnon kehittämistyöryhmän esityksessä, jossa esillä on muun muassa hiippakuntien aiheuttamat menoerät. Edellä kerrottiin jo siitä, miten eräs kirkolliskokousedustaja näki Oulun hiippakunnan esimerkillisenä.

Tässä talouteen ja rahaan keskittyvässä asialistan osuudessa haluamme myös kertoa erään lukijamme parahduksen siitä, että kirkon hallinto kokonaan keskittyisi hiippakuntiin. Hän pohtii tässä yhteydessä seurakuntien omistusoikeutta ja päättämistä sen käytöstä sekä ihmettelee, siirtyisikö tämäkin päätöksenteko hiippakunnille – kenties seurakuntien omaisuuskin.

Selkeää vastausta tähän pohdintaan emme löytäneet tavallisen lukijan kirkon sivuilta saamasta informaatiosta…

Pyhän Hengen vaikutus

Kun kirkolliskokous aloittaa työskentelynsä, sitä edeltää rukouspalvelus – kokousedustajille luetaan myös patriarkkamme tervehdys. Viimevuotisessa tervehdyksessään patriarkka Bartolomeos kirjoitti mm. näin:

”Kaikkien uskovien osallistuminen kirkon sakramentaaliseen elämään, hyväntekeväisyyteen ja muuhun toimintaan on tärkeää juuri nyt, jolloin epäitsekästä auttamista, uhrautumista lähimmäisen hyväksi ja evankeliumin opettamien hyveiden harjoittamista pidetään nykyihmisten mielestä hulluutena. Mutta olkaa rohkeita, ortodoksinen uskomme on voittanut maailman! Se, mitä maailma pitää hulluutena, on viisautta Jumalan edessä. Hän on opettanut ihmiselle täydellistä itsekieltäytymistä ja oman itsensä tyhjentämistä, ihmisen oman tahdon uhraamista toisen ihmisen palvelemiseen. Näin siksi, että voisimme kohdata Jumalan ja pääsisimme sisään Hänen valtakuntaansa.”

Rukouksen mieltä, Pyhän Hengen läsnäoloa kirkolliskokouksessa edellyttää Kirkkomme pyhä traditio.

Meidän mielestämme se ei ole anakronismi.

 

Hellevi Matihalti                                  Aristarkos Sirviö

, , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: