Kristillinen avioliittokäsitys – Kenen selitys on luotettava? II osa

15/11/2014

Artikkeli

  1. OSA

Avioliitto

”Otan nyt puheeksi asian, josta kirjoititte. Miehen on kyllä hyvä olla koskematta naiseen, mutta haureuden (porneia) välttämiseksi tulee kunkin miehen elää oman vaimonsa ja kunkin naisen oman miehensä kanssa. Mies täyttäköön aviovelvollisuutensa vaimoaan kohtaan, samoin vaimo miestään kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa vallassaan vaan miehen, samoin ei miehen ruumis ole hänen omassa vallassaan vaan vaimon. Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne, paitsi ehkä yhteisestä sopimuksesta joksikin aikaa, jotta voitte keskittyä (skholasete) rukoukseen; palatkaa sitten taas yhteen. Muutenhan Saatana pääsee kiusaamaan teitä kun ette kuitenkaan pysty hillitsemään itseänne. Sanon tämän myönnytyksenä enkä käskynä. Soisin kaikkien elävän niin kuin itse elän. Jokaisella on kuitenkin oma Jumalalta saatu armolahjansa, yhdellä yksi, toisella toinen.” 1.Kor. 7:1-7

Syy Paavalin avioliitto-ohjeille on se, että tavat Rooman valtakunnassa olivat aika lailla irralliset ja sellaisina ne uhkasivat perheen sisäistä järjestystä. Ne saattoivat johtaa sosiaalisiin ongelmiin, mutta samalla tällainen välinpitämätön asenne aviollista sitoutumista kohtaan voisi uhata ”Jumalan kirkkoa”, jota Paavali oli istuttamassa ja rakentamassa roomalaisiin koteihin. Toisin sanoen Paavalille sosiaalinen moraalittomuus saattoi hyvin pian muuttua raamatun metaforan porneiaksi, jota vastaan hän juuri oli taistelemassa kahdessa edellisessä kirjeen luvussa. ”Kristuksen ruumiin” tai ”temppelin” ykseyden ylläpitämisen sijaan moraalittomuudesta saattoi tulla uhka tuon ykseyden säilymiselle. Siksi Paavali ei 7. luvussa avaa uutta itsenäistä aihetta, vaan jatkaa pääasiansa käsittelyä toiselta kannalta. Jumalan kirkon ykseys Korintissa on se lanka, joka pitää koko kirjettä koossa.

( Piirros: Tarja Lanu )

( Piirros: Tarja Lanu )

Paavali käyttää ensimmäisessä lauseessa miehestä sanaa anthropos, eikä aner, andros. Anthropos tarkoittaa ihmistä yleensä, samoin kuin englannin kielen sana man. Tämä viittaisi siihen, että lause olisi johdantoa 7. jakeeseen, jossa Paavali sanoo: ”Soisin kaikkien (ihmisten, anthropus) elävän niin kuin itse elän” eli siis selibaatissa. Paavali kuitenkin selittää heti, ettei selibaattia ja avioliittoa ole asetettava vastakkain, sillä kumpikaan ei toimi tässä referenssinä. Paavalia ei kiinnosta keskustella siitä, kumpi on eettisempi valinta, koska Raamattu ei sisällä moraalifilosofiaa sinänsä. Siellä ei pohdita sitä, mikä on pahaa tai hyvää saati sitten moraalista tai epämoraalista. Se mikä on hyvää, on yksinkertaisesti Jumalan tahdon täyttäminen, niin kuin Paavali sanoo Roomalaiskirjeessään (7:7-13). Ihmisen on siis itse päätettävä selibaatin ja avioliiton välillä, ja asia tulee ratkaista silmällä pitäen porneiaa: Ihminen voi valita siveettömyyden jommassa kummassa tapauksessa, jolloin hän toimii Jumalan tahdon vastaisesti ja näin erottaa itsensä Jumalan seurakunnasta. Ihminen voi myös valita ”hyvän” eli sen mitä Jumalan käskyt vaativat, jolloin selibaatti tai avioliitto ovat yhtä lailla hyviä elintapoja.

Tässä kirjeessä Paavali kehottaa molempia puolisoita pysymään siinä velvollisuudessa (ofeilen), jonka he ovat velkaa toiselle. Kreikan sana ofeilen merkitsee velkaa, velallisuutta. Sanalla on ollut voimakas kaiku Roomassa, sillä se muistuttaa niistä velvollisuuksista, joita orjalla tai alamaisella on isäntäänsä kohtaan. Tämän vahvistaa vielä sana exousiazei, täysi valta, auktoriteetti, joka toisella puolisolla on toisen ruumiiseen. Vaikka tämä onkin äärimmäinen metafora, se on tarkoitettu alleviivaamaan sitä, ettei toinen puoliso voi tarjota omaa ruumistaan muulle kuin aviokumppanilleen. Tällöin hän tulisi tekemään siveettömän teon (porneia) Jumalaa ja hänen Kristustaan kohtaan, mikä taas on synnin määritelmä Raamatussa. Sääntö koskee erottamatta sekä miestä että vaimoa.

Mitä tarkoittaa rukoukseen keskittyminen jakeessa 5? Yleisesti otaksutaan, että siinä puhutaan henkilökohtaisesta rukouksesta tai Raamatun tutkimiseen liittyvästä rukouksesta, johon viittaisi sana skholasete. Joihinkin myöhäisimpiin Uuden testamentin käsikirjoituksiin rukouksen oheen on lisätty sana paasto (nesteia): ”jotta olisitte vapaat paastoon ja rukoukseen.” Samanlainen lisäys on tehty Markuksen evankeliumiin 9:29. Tällaiset myöhemmät lisäykset ja rukous -sanan esiintyminen evankeliumeissa (Room. 12:12 ja Kol.4.2) viittaavat kuitenkin seurakunnan kokouksiin eikä henkilökohtaiseen rukoukseen. Lyhyempi lukutapa, siis ilman paastoa, on katsottava alkuperäiseksi (lectio difficilior). Pitempi lukutapa – paaston kera – taas liittyy tradition kehittymiseen, jossa rukous ja paasto nähtiin kirkossa yhteisiksi hengellisiksi harjoituksiksi.

Olisi outoa, jos puolison pitäisi pyytää lupaa toiselta joka kerta kun hän haluaisi rukoilla kotona. Samoin voitaisiin kysyä, miksi pitäisi puolisolta pyytää lupa mennä kirkkoon rukoilemaan. Tilanne oli kuitenkin aivan toinen noina aikoina, ja se käy ilmi seuraavasta kohdasta, jossa käsitellään uskovan puolison suhdetta ei-uskovaan puolisoon. Niinpä jae 5 pitää lukea yhteydessä tähän sekä myös siihen, että kirkot tuolloin olivat kotikirkkoja.

Kristityt kokoontuivat yksityistaloissa. Jos perheen isäntä oli uskova, olivat hänen talossaan järjestetyt ateriat itse asiassa kirkollisia kokoontumisia. Tässä jakeessa lähdetään siitä, että jos naimisissa oleva uskova vierailee toisen uskovan kodissa, hän osallistuu näin kirkolliseen kokoontumiseen. Paavali pyytää, ettei uskova käyttäisi hyödykseen tilannetta ja lisäisi vierailukertojaan tai oleskeluaan näissä kirkollisissa kokoontumisissa, koska hän silloin saattaisi joutua tapaamaan muita ystäviä ja näin joutua Saatanan koettelemaksi akrasian eli itsehillinnän puutteen tähden. Näihin vierailuihin tarvitaan siksi ei-uskovan puolison lupa. Ne eivät saa kestää liian kauan ja ne ovat tarkoitetut vain Jumalan Sanan ja sen selityksen kuulemiseen. Jos näin tapahtuu, silloin eivät tällaiset vierailut ”riistä” (apostereite) puolisoa toiselta. Suomalaisessa raamatunkäännöksessä on asiaa tulkittu taas yli tarpeen ja on päädytty käyttämään ilmaisua: ”Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne…” Sananmukainen käännös olisi: ”Älkää kieltäkö tai riistäkö toisiltanne laillisia oikeuksia.”

Tämän jakeen sana apostereite on yhteydessä edellisen luvun samaan sanaan: ”Miksi ette ennemmin kärsi vääryyttä? Miksi ette ennemmin anna riistää itseänne (apostoreisthe)? Ei, te itse teette vääryyttä ja riistätte (apostereite) muilta, jopa omilta veljiltänne.”(6:7-8) Paavali halusi sanoa, että uskovan piti ennemmin antaa riistää itseltään kuin itse riistää muita. Tämä verbi esiintyy Paavalilla vain näissä kohdin, ei muualla, joten yhteys on selvä.

Tämän käskyn jälkeen Paavali sanoo: ”Palatkaa sitten taas yhteen (epi to auto)”. Ilmaisu on sama kuin puhuttaessa kirkollisista kokoontumisista myöhemmin samassa kirjeessä (11:20; 14:23). Näin Paavali asettaa aviollisen yhteyden, joka on kotikirkon perusta, yhtä pyhäksi ja tärkeäksi kuin kirkollisen kokoontumisen, kuten hän juuri on edellä selittänyt (6:12-20). Kirkollista kokoontumista ei saa käyttää tilaisuutena antaa Saatanan houkutella uskovaa pettämään avioyhteyttään.

Avioyhteys ei tässä tarkoita vain vuodeyhteyttä, vaan laajempaa kokonaisuutta, jonka avioliitto muodostaa: yhdessä asumista, perheestä ja taloudesta huolehtimista, ja puolisoiden keskinäisiä sopuisia välejä.

”Sanon tämän myönnytyksenä”, sanoo Paavali, ”en käskynä”. Syngnomen, joka suomeksi on käännetty myönnytyksenä, merkitsee pikemminkin yhdessä tietämistä, eli ”jos puolisot voivat tähän yhdessä suostua.”  Toisin sanoen Paavali on kiinnostunut vain siitä, että uskova välttää siveettömyyden synnin. Näin lause muodostaa lisäyksen aiemmin sanotulle. Uskovan tulee siis ottaa avioliittonsa vakavasti, vaikkei puoliso olisikaan uskova, ja tämä vaatii myönnytyksiä puolin ja toisin. Siksi Paavali sanoo, että toivoisi kaikkien olevan naimattomia samoin kuin hän. Mutta toisaalta, jokainen on saanut Herralta oman erityislahjansa (idion kharisma). Käyttämällä sanaa kharisma (armolahja), jolla kirje on aloitettu, ja josta tulee luvussa 12 avainsana, Paavali torjuu kuulijalle mahdollisesti nousevan ajatuksen, että selibaatti olisi parempi kuin avioliitto.

Mitä tämä tarkoittaa nykyisin?

Paavalin avioliitto-opetus on voimassa edelleen kristillisessä kirkossa. Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, jonka tarkoitus on lasten synnyttäminen ja kasvattaminen, puolisoiden keskinäinen tukeminen sekä työnteko perheen hyvinvoinnin eteen ja mahdollisen aineellisen hyvän jakaminen puutteenalaisille. Näistä puhuu ortodoksisen kirkon avioliittoon vihkimisen toimitus.

Puolison kirkossa käynti tai rukous on asia, jonka ei enää nykyisin voi ajatella häiritsevän toista aviopuolisoa, vaikkei tämä pitäisikään itseään uskovana. Kirkon moniin sosiaalisiin toimintoihin osallistuminen sen sijaan saattaa joskus aiheuttaa mustasukkaisuutta kotiin jääneessä puolisossa samoin kuin Paavalin aikana.

Uuden elämän suhde ympärileikkaukseen

On yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei; tärkeää on Jumalan käskyjen noudattaminen,” sanoo Paavali. Jumalan läsnäolo perheessä tai kirkollisessa elämässä ei ole maagista saati sitten mystis-sakramentaalista. Se on pysymistä niissä Jumalan käskyissä, jotka muodostavat selkeät säännöt uudelle elämäntavalle. Tästä Paavali puhuu roomalaiskirjeessään 6:4: ”Meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin uudessa elämässä vaeltaisimme” Näin sanotaan alkutekstissä. Suomalaisessa raamatunkäännöksessä on taas selitetty: ”alkaisimme elää uutta elämää”.

Jotta oikein ymmärtäisimme sen, mistä on ympärileikkausasiassa kysymys, on meidän tunnettava galatalaiskirjeessä esiintyvä Paavalin jännittynyt suhde Jerusalemin johtohenkilöihin.

Galatalaiskirjeessään Paavali kieltää jyrkästi ympärileikkauksen ei-juutalaisilta, koska hän piti sitä tarpeettomana ja jopa haitallisena ja päätteli, että hänen vastustajansa eli Jerusalemin seurakunnan johtohenkilöt tukijoineen käyttivät sitä omaksi kunniakseen sekä myös ei-juutalaisten orjuuttamiseksi. Korinttilaiskirjeessä hän toistaa varoituksensa: ”Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Älkää ruvetko ihmisten orjiksi.” Suhtautuminen ympärileikkaukseen oli polttava kysymys alkukirkossa, koska kirkko rakentui Vanhalle testamentille, joka määräsi juutalaisille tietyt tavat erotukseksi muista kansakunnista. Nykyisin voimme vain olla kiitolliset Paavalille siitä, että hän pysyi kannassaan ympärileikkauksen hyödyttömyydestä ja vapautti kirkon tästä vanhasta tavasta.

Paavali pitää perhe-elämää tärkeänä, ja siksi hän puhuu vielä tarkemmin vapaan miehen ja orjan suhteesta. Rooman valtakunnassa oli yleisenä sääntönä, että ihminen syntyi joko vapaana (elevtheros) tai orjana (doulos). Jos orja vapautettiin, hänestä ei tullut vapaata henkilöä, vaan vapautettu henkilö (apelevtheros). Koska orjat oli polttomerkitty, vapautettujen orjien tuli näyttää merkki vapauttamisestaan. Oli kristitty sitten asemaltaan orja tai vapaa, hänet ”on kutsuttu,” (merkitty) ja vapaasta ihmisestä tulee silloin Kristuksen orja. Se joka on orja, tulee puolestaan Herran vapauttamaksi. Molemmissa tapauksissa se, joka ”on kutsuttu”, päätyy Kristuksen talouden (tai toisin sanoin Kristuksen ruumiin) jäseneksi. (1.Kor. 7:17-24) 

Paavali muistuttaa siitä, ettei mikään ulkonainen status – olet sitten naimisissa, naimaton, orja tai vapaa – ole toista parempi. Syynä tähän on se, että kaikki riippuu Jumalan kutsusta eikä tämä kutsu kohdistu yksilöön sinänsä, vaan yksilö on osa Kristuksen taloudenpitoa, kuten hän toistuvasti muistuttaa.  Paavali on aiemmin puhunut kristityistä Kristuksen ruumiin jäseninä ja muissakin kirjeissään hän viittaa tähän. Jumalan kutsun päämääränä on kutsua uskova ”kulkemaan hänen tietään”. ”Jokainen pysyköön Jumalan edessä siinä osassa, jossa oli kutsun saadessaan.” (1.Kor. 7:24)

Mitä tämä tarkoittaa nykyisin?

Ympärileikkaus on taakse jäänyttä elämää kristillisessä kirkossa eikä sitä enää muistetakaan. Kuitenkin Paavalin opetus siitä, että kristitty on kasteessa tullut Jumalan orjaksi ja voi ottaa elämäntapaa koskevia määräyksiä vastaan vain häneltä eikä ympäröivältä yhteiskunnalta, on edelleen voimassa.

Paavalin aikana naisen tuli alistua miehensä tahtoon, mutta nykyisin sopii kaikille paremmin, että asioista neuvotellaan yhdessä ja tasa-arvoisesti. Lopputulos eli yksimielisyys vain on tärkeää, ei se miten se saavutetaan. Keskinäisen rakkauden tulisi säädellä puolisoiden elämää: molempien tulisi rakastaa ja kunnioittaa toista samoin kuin itseäänkin. Rakkaus ei ole vain tunteita ja onnea, vaan se on tekoja rakastetun hyväksi ja myös oman itsen kunnioittamista eikä toisen astinlaudaksi suostumista. On hyvä kuitenkin muistaa, että me emme voi muuttaa toista ihmistä muuten kuin omalla esimerkillämme. Rakkauden teot puhuvat puolestaan, ei niinkään sanat.

Avioero

Paavali julistaa, että niille jotka Jumala on kutsunut yhteyteensä, on avioero, joka on siis muutos aviollisessa suhteessa, yhtä lailla kielletty kuin muutos ympärileikkausasiassa.

”Uuden elämän tien kulkeminen” ei ole vain yksi määräys korinttilaisille, vaan yleinen ohje kaikille kirkoille, ja se on Paavalin avioerokiellon taustalla.

Paavali ei salli yhteisönsä jäsenille avioeroa ei-uskovasta puolisosta, sillä se tekisi suurta tuhoa kirkoissa, olivathan miltei kaikki kristityt tällaisten ”seka-avioliittojen” sitomia.  Tämä onkin asia, josta hän puhuu seuraavissa jakeissaan 1.Kor. 7:12-16:

Naimattomille ja leskille minä sanon, että heidän olisi hyvä pysyä yksin niin kuin minäkin. Mutta elleivät he jaksa hillitä itseään, menkööt naimisiin, sillä on parempi mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa. Naimisissa oleville taas annan käskyn, en minä vaan Herra: vaimo ei saa erota miehestään. Jos hän kuitenkin eroaa, olkoon menemättä enää naimisiin tai sopikoon miehensä kanssa. Samoin ei mies saa erota vaimostaan.

Sitten sanon vielä, en Herran sanana vaan omanani: Jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, miehen ei pidä jättää häntä. Ja jos uskovalla naisella on aviomies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään. Mies, joka ei usko, on uskovan vaimonsa pyhittämä, ja vaimo, joka ei usko, on uskovan miehensä pyhittämä. Muutenhan teidän lapsenne olisivat epäpuhtaita; nyt he kuitenkin ovat pyhiä. Mutta jos se puoliso, joka ei usko, tahtoo erota, niin erotkoon. Uskovaa veljeä tai sisarta ei tällaisessa tapauksessa sido mikään pakko. Jumala on kutsunut teidät elämään rauhassa, Ja mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi? Tai mies, mistä tiedät, voitko pelastaa vaimosi?”

Mutta minä sanon teille: jokainen, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden, ajaa hänet aviorikokseen. Ja aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen. … Mooses antoi teille luvan hylätä vaimonne, koska te olette niin kovasydämisiä. Mutta alun perin ei ollut niin.” Matt. 5:31-32; 19:3-9 (Myös Mark.10:2-12)

Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” 1. Moos. 2:24

Jos avioliiton solminut mies lakkaa pitämästä vaimostaan havaittuaan hänessä jotain epämieluista, hän voi kirjoittaa vaimolleen erokirjan ja lähettää hänet luotaan.” 5.Moos.24:1

”Varokaa siis, ettei kukaan teistä hylkää vaimoaan, jonka on ottanut nuoruudessaan. Minä vihaan eroa, sanoo Herra, Israelin Jumala. Joka eroaa, tekee yhtä väärin kuin se, joka tahraa veriteolla kätensä, sanoo Herra Sebaot. Varokaa hylkäämästä vaimoanne!” Mal.2:14-16

( Piirros: Tarja Lanu )

( Piirros: Tarja Lanu )

Kielto on jyrkkä, mutta jos ero siitä huolimatta tulee, vaihtoehdot ovat joko naimattomaksi jääminen tai sopu entisen puolison kanssa. Ja se mikä koskee toista osapuolta, koskee myös toista. Ero ei ole sallittu siinäkään tapauksessa, jos puoliso on ei-uskova. Koko kysymystä ei pitäisi edes esiintyä silloin, kun molemmat ovat uskovia. Paavalin aikana oli kuitenkin tavallista, että ero-asiaa pidettiin ihmisen yksityisasiana, josta ei välttämättä neuvoteltu edes toisen osapuolen tai muun perheen kanssa. Kirkon piti sopeutua yhteiskunnassa vallitsevaan käytäntöön ja hyväksyä uudelleen avioituminen siinä toivossa, että uusi avioliitto pitäisi kristityn paremmin oikealla tiellä kuin naimattomaksi jääminen omine kiusauksineen.

Paavali käsittelee tässä tapausta, jossa toinen puoliso on ottanut vastaan evankeliumin ja hänestä on tullut melko säännöllinen kirkollisen ateriayhteyden osanottaja. Näin uskova puoliso valitsee toisenlaisen elämäntavan kuin heillä on ollut silloin, kun molemmat osapuolet vielä olivat pakanoita. Uskova osapuoli on näin jättänyt alkuperäisen liittoymmärryksen. Siksi olisi ymmärrettävää, että toinen osapuoli voisi pitää tätä avioeron syynä ja vaatisi eroa. Tällaisessa tapauksessa Paavalin mukaan uskovan puolison ei tule vastustella. Hänet on sidottu Raamatun käskyyn eikä hänen tule missään olosuhteissa panna eroa vireille. Teksti osoittaa, että avioliiton purkautumisen taakka tulee uskovan kannettavaksi eikä hänen ei-uskovan puolisonsa. Tässä viitataan Matteuksen evankeliumin lauseeseen: ”Älkää tehkö pahalle vastarintaa.  Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin”(Matt.5:39).

Jos joku esittää väitteen, että epäpyhä osapuoli voi saastuttaa myös pyhän osapuolen, siihen on sanottava, ettei pyhyys ole sakramentaalista, vaikka näin klassisessa teologiassa opetetaankin. Pyhyys liittyy käyttäytymiseen. Uskovan pyhyys heijastaa Jumalan pyhyyttä, ja Jumala hallitsee uskovan perheenjäsenen kautta koko perhettä niin että myös kastamattomat lapset ovat hänen suojeluksessaan ja tulevat pyhiksi hänen läsnäolossaan. Tätä ei kuitenkaan tule ymmärtää maagiseksi tapahtumaksi. Kastamattomat lapset, yhtä hyvin kuin ei-uskova puolisokin, kohtaavat joka päivä uskovan ”pyhän” käyttäytymisen, toisin sanoen tästä kirkollisesta käyttäytymisestä tulee osa perheen jokapäiväistä elämää ja sellaisena se voi vaikuttaa heihin pyhittävästi ja jopa johdattaa heidät pelastukseen. Vain Jumala voi pyhittää ja pelastaa; uskova perheenjäsen on vain Jumalan välikappale, kun hän toimii niin kuin Paavali kirkoissaan, eli opettamalla ja milloin mahdollista, myös omalla esimerkillään. (1.Kor.11:1; Fil.1:30, 3:17)  Toisaalta, pelastuksen perimmäinen ilmaus on rauha, johon Jumala kutsuu kaikkia uskovia. Tämän rauhan tulee näkyä perheen elämässä yhtä hyvin kuin kirkonkin elämässä.

Mitä tämä tarkoittaa nykyisin?

Avioero on edelleen kristitylle suuri onnettomuus, mutta se ei ole kaiken loppu. Paavali myöntää, että avioero on joskus välttämätön, etenkin jos sen aiheuttaa uskottomuus. Tämän lisäksi kirkossa pidetään avioeroon oikeuttavina syinä puolison väkivaltaisuutta tai pahenevaa alkoholismia.  ”Kasvoimme vain erillemme” ei ole mikään syy, koska silloin ei avioliittoa ole yritettykään pitää toimivana. Samoin rakastuminen toiseen henkilöön, on asia jota kristitty ei voi puolustella sillä, että rakkaus valtaa ihmisen tämän tahdosta riippumatta. Kyseessähän on rakastuminen, joka ei ole samaa kuin rakastaminen. Kristilliseltä kannalta katsottuna toiseen rakastuminen on kiusaus, jota vastaan tulee taistella. Se tapahtuu pyrkimällä siirtämään toiseen kohdistuvat tunteet omaan aviopuolisoon.

Jos ero kuitenkin tulee, niin Paavalin ohjeen mukaan tulee puolisoiden sopia keskenään, sillä vihaa tai katkeruutta ei kristityn tule kantaa sydämessään. Paavali kieltää kristityltä uudelleen avioitumisen, mutta kirkko on taipunut tässä kohdin näkemään uuden avioliiton uutena mahdollisuutena korjata virheeksi osoittautunut aiempi avioliitto. Kirkko suostuu vihkimään kerran tai kahdesti – ja jopa kolmasti – eronneen henkilön, mutta neljäs avioliitto on jo moniavioisuuden vertauskuva, joten raja kulkee siinä.

Homoseksuaalisuus

Apostoli Paavali ei ota kantaa homoseksuaalisuuteen ilmiönä. Hän kuitenkin mainitsee sen kahdessa lauseessa. 1. Korinttilaiskirjeessä hän käsittelee maallisten tuomioistuinten lainkäyttöä, mutta siirtyy sitten puhumaan rikkomuksista Jumalan valtakunnan lain piirissä: ”Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat (pornoi)… avionrikkojat (malakoi), miesten kanssa makaavat miehet (arsenokoitai)” Samassa luvussa hän tuomitsee porttoon yhtymisen, joka on edellisten kanssa yhdensuuntainen käsky. 1.kirjeessään Timoteukselle hän toistaa saman: ”Eihän lakia ole säädetty kunnon ihmisten takia, vaan lain ja järjestyksen rikkojien… (kuten) siveettömien (pornois),  miesten kanssa makaavien miesten (arsenokoitais), ihmisten sieppaajien, valehtelijoiden … ja ylipäänsä kaikkien sellaisten takia, jotka toimivat vastoin tervettä oppia.”( 1.Tim. 1: 9-10)

Kreikankielen sanan arsenokoitai merkityksestä Rooman yhteiskunnassa ei ole täyttä selvyyttä. Sen uskotaan yleisesti kuitenkin merkitsevän miesten kanssa makaavaa miestä, siis aktiivia osapuolta.

Roomalaisen yhteiskunnan käsitykset seksuaalisuudesta perustuivat hatariin tietoihin ihmisen fysiologiasta. Nyt me tiedämme, että homoseksuaalisuutta esiintyy niin eläimillä kuin ihmisillä ilman, että se olisi asianomaisen itsensä valinta. Miehen ja naisen seksuaalisen suhteen katsottiin Raamatun aikoina aina johtavan lapsen syntymiseen – ainakin mahdollisuutena – eikä aviottomia lapsia tulisi syntyä maailmaan, sillä he jäivät useimmiten vaille rakkautta ja huolenpitoa. Siksi Uusi testamentti kieltää kristityiltä muut seksisuhteet kuin avioliiton. Avioliiton ulkopuolinen seksi – yhtä hyvin hetero- kuin homoseksuaalinenkin – katsottiin irralliseksi ja sillä oli omat kielteiset seurauksensa, kuten aviottomat lapset, perheyhteyden rikkominen, pakottaminen, kiusaaminen tms. Sama teko saattoi kuitenkin näyttää erilaiselta riippuen siitä kuka teki, mitä, missä ja millaisessa tarkoituksessa. Kun lasten syntyminen nykyään voidaan ehkäistä, ei irrallisten seksisuhteiden kieltämisen syyt ole enää samat.  Raamatussa tuodaan kuitenkin hyvin usein esille pakanakansojen kulttiin liittyvä prostituutio, joka taas on epäjumalanpalvelusta ja sellaisena ”Herralle kauhistus”.

Jos meidän aikamme yhteiskunta haluaa tarjota vapaaehtoiselle homoseksuaaliselle suhteelle avioliitonomaisen tunnustamisen, se on yhteiskunnassa vallalla olevien arvojen mukainen ratkaisu. Kirkon opetuksen mukaan ei tällaista suhdetta kuitenkaan voi rinnastaa avioliittoon, koska siihen kuuluu yhtenä tärkeänä osana lasten synnyttäminen ja kasvattaminen äidin ja isän yhteistyönä, mitä ei homoseksuaalisessa suhteessa voi tapahtua. Rakkaus on kuitenkin kantava voima kaikenlaisissa ihmissuhteissa, niin avioliitossa, perheen ja suvun sisäisissä suhteissa kuin homosuhteissakin, mutta rakkaus on eri asia kuin sukupuolivietti. Ihmiset voivat rakastaa toisiaan syvästi, ovatpa he sitten samaa tai eri sukupuolta.

Kirkko on siunannut rakkauden paitsi avioliittoon vihkimisen toimituksessa myös ns. ystävyysliitossa. Tämä Bysantin keisarikunnassa voimassa ollut liittomuoto vastasi tarpeeseen, jossa kaksi miestä tunsi toisiaan kohtaan syvää rakkautta, vaikka molemmat saattoivat olla tahollaan naimisissa. Patriisien vaimot olivat tuohon aikaan heikosti koulutettuja eikä heillä ollut kykyä keskustella tasaveroisesti vapaan miehen kanssa, joten miesten välinen ystävyys korvasi tämän puutteen. Avioliiton on aina ajateltu merkitsevän myös seksuaalista suhdetta, mutta ystävyysliittoa koskevissa dokumenteissa ei tällaisesta ole mitään mainintaa. Jos seksuaalinen suhde jossain muodossa on ollut tai on, on se heidän kahden asia, joka ei vahingoita ulkopuolisia.  Ystävyysliiton tarkoituksena oli vain henkisen yhteenkuuluvaisuuden ja yhteisten intressien edistäminen. Tällaisen liiton esikuvana pidetään Vanhassa testamentissa Daavidin ja Joonatanin liittoa. ( 1. Sam. 18:1-4; 19:1-7; 20:1-42.  Daavidilla oli kuitenkin useita vaimoja. 1.Sam. 18:20-21, 27b-28; 2.Sam. 3:2-5 )

Lesbosuhteista ei Raamattu puhu mitään. Jos kaksi naista oli kiintynyt toisiinsa, se ei poistanut mahdollisuutta normin mukaiseen avioliittoon, olihan nainen liitossa passiivinen osapuoli. Ja avioliittoa pidettiin toimeentulon kannalta naiselle välttämättömänä, ellei hän sitten liittynyt johonkin askeettiseen ryhmään, joka piti huolta jäsenistään.

Vanhan testamentin aikana saattoi miehellä olla aviovaimon rinnalla myös sivuvaimoja, mutta näitä tuli kohdella yhtä hyvin kuin aviovaimoa. Heidän synnyttämänsä lapset olivat perheenjäseniä siinä missä muutkin. Tämän toiminnan päämääränä oli heikoista huolehtiminen ja turvan antaminen turvattomille.

Lopuksi

Sama tarkoitus on myös Paavalin avioliitto-ohjeilla. Mutta lisäksi hän tuo esille hienovaraisempia syitä: ihmisen onni on Jumalan tahdon täyttämisessä, ja Jumalan tahto on sopusoinnussa ikiaikaisen maailmanjärjestyksen kanssa: tee hyvää, niin sinullekin tehdään hyvää. Huolehdi perheestäsi, niin että se säilyy ehyenä ja voi johdattaa myös tulevat polvet Jumalan tahdon tuntemiseen ja noudattamiseen.  Sukupolvien yli ulottuva rakkaus ei häviä maailmasta, vaan enentyy sitä mukaan kun uudet sukupolvet tulevat elämään tämän rauhan ja rakkauden ilmapiirin keskellä.

Ihmiset eivät yleensä yllä ihanteisiin, mutta ihanteita pitää silti olla osoittamassa suuntaa elämälle. Jos ihminen kompastuu, hänen tulee nousta jälleen ja jatkaa ponnistelua kohti hyvää. Tässä Kirkko on ihmiselle äitinä – johdattajana hyvän tekoon – ja Jumala on isänä, joka palkitsee hyvät pyrkimykset.

 

Merja Merras

 

 

, , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: