Mihin suuntaan kirkon hallintoa kehitetään?

24/11/2014

Artikkeli

Kirkolliskokousedustaja Anja Lindström. Taustalla Helsingin seurakunnan kirkkoherra isä Markku Salminen.

Kirkolliskokousedustaja Anja Lindström. Taustalla Helsingin seurakunnan kirkkoherra isä Markku Salminen.

Hallinnon kehittämisprosessia käsiteltäessä Anja Lindström käytti kirkolliskokouksen lähetekeskustelussa puheenvuoron, jonka Simeon ja Hanna julkaisee hiukan lyhennettynä.Lindström totesi puheenvuoronsa alussa vuonna 2009 alkaneen hallinnon kehittämisprosessin edenneen kirkolliskokouksen päätöksellä perustettujen työryhmien ohjauksessa. Viimeisin raportti sisältää hänen mukaansa myös sekä toimenpide-ehdotukset että seurannan.

Lindströmin mukaan ”kirkollishallituksen esitys ei pitäydy työryhmän raporttiin. Se ei esimerkiksi ota mitään kantaa työryhmän esille nostamaan huoleen kirkon talouden tulevasta tilasta. Se pitää työryhmän ja sen edeltäjien työtä taustamateriaalin keruuna.”

Lindström kysyi suoraan: ”Onko tässä kirkolliskokouksessa tarkoitus perua kolmen edellisen kirkolliskokouksen päätökset, jotka koskivat hallinnon kehittämistä?”

Hänen mukaansa kirkollishallitus on esityksessään nostanut esiin vuosina 1998, 2001 ja 2002 toimineiden työryhmien raporttien ehdotuksia, vaikka osia niistä on otettu huomioon kirkon lainsäädännön uudistuksen yhteydessä.

Lindström jatkoi:

Kirkolliskokouksen käsittelyssä on nyt kaksi vaihtoehtoa:

  1. Vuonna 2009 alkanut nykyiseen vuonna 2007 voimaan tulleeseen lakiin perustuva uudistusprosessi (työryhmän raportti)

tai

  1. lakia laajasti muuttavaan hiippakuntakeskeiseen hallintoon siirtyminen (kirkollishallituksen valmistelema esitys).

Valinta vaihtoehtojen kesken on itse asiassa tehty jo vuoden 2010 kirkolliskokouksessa, kun työryhmä ei toimenpide-ehdotuksessaan nostanut hiippakuntakeskeistä hallintoa esille. Se oli tutustunut aiempien työryhmien mietintöihin. Tämä käy ilmi esim. vuoden 2011 raportista. Kirkolliskokouksen 2011 yhteydessä mm metropoliitta Ambrosius kritisoi työryhmää, kun se ei ollut ottanut kantaa aiempien työryhmien mietintöjen ehdotuksiin.

Aikaisempien työryhmien ehdotukset hiippakuntavaltuustoista ja paikallisneuvostoista eivät edenneet laeiksi, vaikka ne olivat esillä lainvalmistelussa vuonna 2004. Kirkossa noudatetaan yhtenevää hallintomallia yhteiskunnassamme toimivan edustuksellisen demokratian mukaisesti. Sama hallintomalli toimii myös evankelisluterilaisessa kirkossa ja kuntien hallinnossa.

Valtionkirkko

Suomen ortodoksinen kirkko on valtion ja yhteiskunnan näkökulmasta valtionkirkko (Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja: Uskonnollisten yhdyskuntien valvonta). Kirkko on hallinnollisesti ja taloudellisesti valtiosta riippuvainen. Valtasuhde kulkee valtiosta kirkkoon. Se ja sen seurakunnat ovat julkisyhteisöjä, joiden asema ja järjestysmuoto perustuvat lakiin. Kirkko on siten yhtä aikaa sekä suomalainen julkisyhteisö että osa maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa, mikä tekee kirkkokunnan aseman suomalaisessa lainsäädännössä erityislaatuiseksi.

Kirkko on taloudellisesti riippuvainen valtiosta. Se saa valtionapua hallintonsa kustannuksiin ja sen seurakunnilla on laissa säädetty verotusoikeus. Kirkolla on mm. väestörekisterin pito ja vihkimisoikeus, jotka ovat julkisia tehtäviä.

Seurakuntien tuloista suurin osa on kirkollisverotuloja, joilla kustannetaan mm. papiston palkkaus ja kirkolliset kiinteistöt.  Kirkollisvero on pakollinen kunnallisverotuksessa verotettavaa ansiotuloa saaville seurakuntalaisille. Verona se on ulosottokelpoinen ja vain kirkosta eroaminen vapauttaa sen maksusta.

Kirkollisvero – jäsenmaksu

Kirkon jäsenyys on käytännössä kytketty kirkollisveronmaksuun, kun taas esim. katolisessa kirkossa jäsenmaksu on vapaaehtoinen. Kanonit tosin velvoittavat seurakuntalaista tässä asiassa. Hän ei kuitenkaan joudu eroamaan kirkosta siitä syystä, että ei maksa jäsenmaksua.

Seurakuntalaisen kirkollisveron maksuun sidottu jäsenyys on vahva peruste laajan demokraattisen hallintomallin soveltamiselle kirkossa. Verotusoikeus edellyttää, että verotettava voi vaikuttaa rahoittamansa yhteisön päätöksentekoon ja varojen käyttöön. Yhteisön verotusoikeus ja demokraattinen tilivelvollisuus liittyvät toisiinsa.

Hiippakuntakeskeiseen hallintoon siirtyminen kaventaisi merkittävästi maallikkoseurakuntalaisen vaikuttamismahdollisuuksia kirkon hallinnossa seurakuntahallinnon muutoksen myötä. Nykyistä lakia ei tältä osin ole aihetta muuttaa. Sen säädökset antavat riittävät toimintamahdollisuudet kirkkojärjestystä täsmentämällä tehostaa hiippakuntaneuvostojen toimintaa, mikäli näin halutaan.

Piispan ohjaus- ja valvontavaltaa voidaan lain muutoksella lisätä ulottamalla hallintovaltaa aina seurakuntien valtuustoihin ja neuvostoihin saakka siten, että kunkin hiippakunnan piispa on kanonisen asemansa ja tehtäviensä perusteella itseoikeutettu jäsen hiippakuntansa seurakuntien valtuustoissa ja neuvostoissa kuten nyt on kirkolliskokouksessa ja kirkollishallituksessa. Piispa saa kaiken tiedon seurakunnissa hallinnon käsittelyssä olevista asioista ja halutessaan voi vaikuttaa päätöksentekoon.

Erilaiset hallintomallit ja niiden vaikutus

Kirkollishallitus esittää tavoitepäätöstä hiippakuntakeskeiseen hallintoon siirtymisestä.

Kirkolliskokous voi tehdä päätöksen vasta, kun on selvillä mitä hiippakuntakeskeinen hallinto käytännössä tarkoittaa; on tiedettävä linjanvedot toimielimistä, toimielinten vallinnoista, päätöksenteon jakautumisesta, hallintomenettelystä, taloudenhoidosta, vastuista jne.  Sille on esitettävä mm hiippakuntakeskeisen hallintomallin edellyttämät hallintorakenteet ja niiden valintamenetelmät , miten suhteellinen  edustus toteutuu hallinnon eri tasoilla, miten verotusoikeuden siirto keskushallinnolle vaikuttaa seurakuntatalouksiin, siirtyykö papiston ja kanttorien valinta pois seurakunnista, mitä riskejä piispan suora esimiehisyys sisältää piispan tiukkojen valintaedellytysten vuoksi.

Esitystasolle työstettyjä malleja on mm vuosien 1998 ja 2001 työryhmien mietinnöissä.  Myös kirkolliskokousedustaja Sundqvistin aloitteessa esittämä eri hallintomallien vertailu menossa olevan uudistusprosessin ja nyt esiin tuodun kesken on aiheellista tehdä.

Vasta tarkempien selvitysten perusteella voidaan päättää, eteneekö kirkko kohti kanoneilla perusteltua, harvainvaltaisempaa hallintoa vai pysyttäytyykö se suomalaisen yhteiskunnan toimintakulttuurin piirissä. Päätöstä tehtäessä on syytä miettiä, muuttuuko yhteiskunnan suhtautuminen kirkkoon tällaisen siirtymän myötä. Muuttuuko kirkon asema valtionkirkkona millään tavalla? Miten seurakuntalaiset reagoivat? Lisääntyykö heidän kirkosta eroamisensa sen vuoksi, että hallinto-  ja taloudellinen vaikutusvalta loittonevat yhä etäämmäs heidän ulottuviltaan?

Kuka käyttää valtaa ja varoja?

Pohjimmiltaan on kyse hallintovallan ja varojen käytöstä. Toiminnan järjestäminen riippuu näistä molemmista.

Kirkolla on täydellinen autonomia vasta siinä vaiheessa, jolloin se itsenäisesti vastaa taloudestaan ja sen järjestämisestä ja sillä ei ole julkisia tehtäviä hoidettavanaan. Tällöin kirkollinen elämä voidaan järjestää kanoneiden ja useimpien ortodoksisten kirkkojen mallin mukaisesti. Löytyvätkö kanoneista perustelut kirkon jäsenyyden ja jäsenmaksun maksamisen nykyisen kaltaiselle sidokselle?

On huomattava, että yleisortodoksinen hallintomalli on syntynyt ja käytössä maissa, joissa on ollut yksinvaltainen hallinto. Useimmat niistä ovat olleet keisari- ja kuningaskuntia ja viime vuosisadan puolelta kommunistisia diktatuureja.

Metropoliitta Ambrosius on eri yhteyksissä korostanut, että kanoneita on sovellettava luovasti ja kuhunkin aikaan soveltuen. Sitaatit ovat Helsingin Sanomien haastattelusta 22.11.2009: ”Kun kanoneita luotiin 400  -luvulla, elettiin diktaattorien hallitsemassa maailmassa. Yhteiskunta on sen jälkeen muuttunut. Opin kysymykset nojaavat vanhaan traditioon. Päiväkohtaiset ongelmat taas ratkotaan kussakin ajassa erikseen.”

Artikkelissaan ”Ortodoksisuus on osa suomalaista yhteiskuntaa” metropoliitta toteaa hallinnon kehityksestä ja uudistuneesta laista mm seuraavasti: ”Kirkon hengellistä perustehtävää palvelee hyvin sen nykyinen hallinnollinen rakenne. Siinä rakentavalla tavalla yhdistyvät suomalainen demokraattinen yhteiskuntajärjestys ja ortodoksisen kirkon ikivanha kanoninen eli kirkko-oikeudellinen traditio.” ”Nykyaikana on pyritty kehittämään rakennetta, jossa perinteisestä piispallisesta ”despotismista” ollaan vähitellen siirtymässä hiippakuntatasollakin laajempaan edustukselliseen päätöksentekoon mm hiippakuntaneuvoston kautta.”

Tällaista asennetta ja luovaa ajattelua tarvitaan, jotta yhteiskunnastamme taloudellisesti riippuvainen kirkko hallinnoltaan säilyttää osaltaan niitä yhteiskunnallisia arvoja, joihin sen jäsenet koko elinaikansa ovat kasvaneet ja sitoutuneet.

Oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön  puro (Aamos 5:24).

 

 

 

 

 

 

 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: