Olipa kerran

26/11/2014

Kolumni

1904055_921702877859514_1916197818294943893_n

 

Tiedän, että Johannes, emeritusarkkipiispamme, eläkkeelle jäätyään Nikean metropoliitan ja Bithynian eksarkin arvonimen saanut, ei pitäisi tästä aloituksesta, koska hän ei pitänyt rockmusiikista, mutta kirjoitan silti Eppu Normaalia siteeraten:

 

”Voi kuinka me sinua kaivataan!”

 

En käytä itsestäni monikkomuotoa; tiedän, etten ole ainoa. Enkä koskaan aikaisemmin ole sinutellut Johannesta.

 

*                *                *

 

Ajattelen niitä lukemattomia kertoja, kun minulla, teologisesti täysin oppimattomalla naisella ja maallikolla, oli meneillään kirjoitustyö, joka vaati ortodoksisen teologian tietämystä – muistan ne lukemattomat kerrat, jolloin otin yhteyttä Johannekseen saadakseni selkeän ja varman tiedon. Eikä hän koskaan kieltäytynyt antamasta apua – ja minun oli niin kovin helppo sen jälkeen kirjoittaa, kun tiesin, että takanani oli piispallinen tietämys.

 

Totta kyllä, että kerran teimme yhteisvoimin ”väärästä” Theodorasta pyhän – mutta silloin antamani tiedot olivat puutteelliset…

 

Mietin, mitä hän sanoisi, jos kertoisin hänelle sadun.

 

*                *                *

 

Olipa kerran minulla hyvä ystävä – kutsun häntä vaikka Poppeliksi, koska molemmat rakastimme poppeleita paljon. Minä sairastuin syöpään – muutama vuosi myöhemmin Poppelikin sairastui syöpään.

 Syöpä on salakavala sairaus – joitakuita se piinaa vuosikymmenet, toiset se vie muutamassa vuodessa.

 Minun Poppelini kuoli.

 Sen jälkeen poppelit taloani ympäröivässä puistossa tulivat hulluiksi, villiintyivät, alkoivat levitä kaikkialle, työnsivät juuriaan taloni kivijalkaan.

 En minä tiedä, oliko asioilla mitään yhteyttä keskenään. Mutta asiantuntija, joka myös rakasti sanomattomasti puita, sanoi minulle, että villiintyneille poppeleille ei voi mitään: ne täytyy tappaa.

 

Poikani kanssa kaadoimme isoimman poppelin, ja minä myrkytin sen. Myrkky levisi juuristossa. Niin kaikki poppelit kuolivat.

 *                *                *

 Ystävälläni Poppelilla ei ollut lapsia. Hänellä ja Miehellä oli vain kaksi koiraa – aina kaksi koiraa.

 Tietysti kaksi.

Juutalaisäidillä on aina kaksi poikaa: toisesta tulee lakimies ja toisesta lääkäri.

 Poppeli tämän minulle kertoi, ja se oli hyvä vitsi. Enää en muista, tuliko Dickiestä lakimies vai lääkäri – en muista, kumpi ammatti jäi Eddielle.

Itse asiassa en oikeasti muista Dickien ja Eddien oikeita nimiä.

Poppelin Mies jäi aivan yksin, kun tohtori ja lakimieskin aikaa myöten kuolivat. Joskus paljon myöhemmin hän kertoi, että hänellä on kissa.

Silloin minä tiesin.

 *                *                *

 Tuli aika, että Poppelin Mies ei enää vastannut puhelimeen, kun soitin.

 

*                *                *

 Vaikka Poppeli oli juutalainen, Mies ei ollut. Koska tunsin hyvän Isän siitä kaupungista, missä he asuivat, kerroin huoleni hänelle – pyysin, että hän ilmoittaisi ainakin sitten, kun.

 Hän lupasi. Aivan varmasti. Tietysti. Hänhän tiesi ystävyytemme.

 Aika kului.

 Katselin usein maalausta, jonka Poppeli oli tehnyt minusta ja Pienestä Valkeasta koirastani. Se oli seinälläni – se on yhä, muistuttaa minua joka päivä Poppelista.

 *                *                *

 Toinen hyvä ystäväni – kutsun häntä vaikka Enkeliksi, vaikka hän ei ole se Enkeli, joka usein on esiintynyt tarinoissani – oli eräänä kesäiltana luonani. Luulen, että söimme Croque Milordia, tai tietysti jotakin yksinkertaista muunnosta siitä, koska se oli minun tekemääni. Hiukan valkoviiniäkin meillä oli.

Kerroin, että ystäväni Poppeli oli kovin pitänyt laittamastani Croque Milordista.

Enkeli sanoi hitaasti:

– Niin, Poppeli… Olin viikko sitten hänen Miehensä yksivuotispanihidassa.

 

*                *                *

 

Ajattelin sitä hyvää Isää siitä kaupungista.

 

*                *                *

 

Myöhemmin hyvä Isä kohautti olkiaan, sanoi: No, ihminen unohtaa.

 

Ymmärränhän minä sen. Ihminen unohtaa vähemmän tärkeät asiat, vähemmän tärkeät ihmiset. Minun sydämeni särkyi vähän.

Mutta koska tämä on satu, tässä on tietysti onnellinen loppu.

 Se hyvä Isä, joka unohtaa vähemmän tärkeät asiat ja ihmiset, kohosi piankin paljon korkeammalle hyvyydessä ja arvostuksessa, ja kaikki toivottivat hänelle monia armorikkaita vuosia.

Sen pituinen se.

 

*                *                *

 

”Mutta sehän oli vain satu”, sanoisi Johannes.

 

”Niin, isä esipaimen, se oli vain satu”, minä vastaisin. ”Ei sellaista oikeasti tietenkään tapahdu.”

 

Hellevi Matihalti

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: