JP Koskinen, Rasputin ja Mannerheim – kohtaamisia menneisyyden kanssa

02/12/2014

Taide ja kulttuuri

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Ei välttämättä tarvitse olla kovin vanhus jos vain on vähänkin kiinnostunut historiasta ollakseen ainakin ohimennen törmännyt Rasputinin henkilöön ja tämän yhden miehen huomattavaan tai korostettuun vaikutukseen 300-vuotiaan Romanov-dynastian kukistumisessa kohta sata vuotta sitten. Historiantutkijat mutta myös kiinnostuneet skribentit ovat antaneet hyvinkin tarkkoja kuvauksia Grigori Rasputinin toiminnasta ja tavoista – ja huikea enemmistö on jakanut mielipiteet Rasputinista itsestään jokseenkin tasan kahtia.

Aikaisemmin julkaistuissa kirjoissa on kuvattu pyhimys jo eläessään tai lähestulkoon paholaisen inkarnaatio. Sillä olihan se aika outo tyyppi, tämä Rasputin, munkki ja irstailija, joka jonkin maagisen kyvyn avulla piti otteessaan tsaaritar Aleksandraa sairaan kruununperillisen vuoksi – ja siten koko perhettä, tsaari mukaan lukien.

”Hänen sanansa vain lisäsivät uteliaisuuttani”

Sitten tuli hämeenlinnalainen pitkätukkainen kirjailija, minun silmiini hyvin nuori, historiallisia romaaneja aikaisemminkin menestyksekkäästi julkaissut, tunnettu kyllä, mutta ei vielä mikään julkkis. JP Koskinen, nelkyt ja risat.

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Tämä JP Koskinen oli kirjoittanut kirjan Ystäväni Rasputin, joka vuosi sitten oli Finlandia-palkintoehdokkaana kuten muutama muukin kirja, kuten Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Finlandia-palkinto meni Pelolle, mutta JP Koskinen oli tehnyt suurenmoisen romaanin, jonka keskeinen henkilö on Grigori Rasputin, ja monet paljon lukevat ystäväni, jotkut kriitikkoinakin toimivat, olivat sitä mieltä, että Ystäväni Rasputin olisi ollut oikeampi valinta.

Sillä JP Koskinen tekee kirjassaan jotakin aivan ainoalaatuista: hän kertoo ihminen Rasputinista.

Minulla oli ilo haastatella JP Koskista muuten masentavan harmaana marraskuun aamupäivänä medialle järjestetyn kevään uutuuskirjojen esittelyn jälkeen kustantajajätti Bonnierin tiloissa Helsingin Korkeavuorenkadulla.

(kuva/photo: Hellevi Matihalti )

(kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Juha-Pekalle, kuten nimi kirjainten takana kuuluu, Rasputin on jo menneen talven lumia – mutta lumovoimaansa se ei ole menettänyt, ja vakaasti uskon, että se on niitä kirjoja, joiden elinkaari ei jää lyhyeksi.

”Korjaisimme kiitollisuudella talteen kaiken…”

Sillä JP Koskinen on tehnyt valtavasti taustatyötä ja ahkeroinut uuden teoksen parissa, niin että talvisodan päättymispäivänä 13.3.2015 ilmestyy hänen seuraava kirjansa Kuinka sydän pysäytetään – joka esittelyssä kuulosti aivan yhtä kiehtovalta kuin Ystäväni Rasputin. Siinäkin on historiallinen henkilö isossa roolissa – nimittäin Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Mutta minä olin vielä Rasputinin lumoissa, ja Rasputinista me ensiksi puhuimme.

Mies on siis matemaatikko ja kirjoittaa historiallisia romaaneja. Tosin ei pidä unohtaa hänen laajaa lastenkirjatuotantoaan, johon kuvituksen on tehnyt lahjakas graafikoksi Lahden Muotoiluinstituutissa opiskeleva Miranda-tytär. Ymmärrän hyvin, että ihminen saattaa olla kovin kiinnostunut historiasta – olen itsekin – mutta en oikein osannut yhdistää historiaa ja matematiikka. JP Koskisen mielestä se on varsin huvittavaa.

(Kuva/Photo: Hellevi Salminen)

(Kuva/Photo: Hellevi Salminen)

JP sanoo olleensa aina kiinnostunut historiasta. Ja sitten:

”Kuitenkin matematiikasta on tullut loogisuus – se, että mikä johtaa minkinlaiseen tulokseen. Matematiikka on täysin looginen tiede. Aina on olemassa yksi oikea vastaus. Historiaa tutkiessa ei ikinä ole yhtä oikeaa vastausta, mutta siinä on kuitenkin samanlaisia logiikan lakeja: näkee, että koska näin kävi, se johti tähän ja tämä taas tähän. Mutta ikinä ei alkuasetelmista pysty sanomaan, mihin mennään. Sen sijaan syntyy sellainen jännä ilmiö, että jälkeenpäin pystyy kävelemään sen ketjun toiseen suuntaan.”

”juuri tästä syystä nykyään ollaan niin tietäviä ja osataan sanoa, että tällaista ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Mutta silloin kävellään se polku ikään kun väärään suuntaan. Jos kävellään siitä toisesta suunnasta – alusta – huomataan, että ei tätä voinut koskaan tietää.”

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

”…vajoan syntiin jos niin on määrä käydä”

Kirjan nimi, Ystäväni Rasputin, paljastaa jo, että kirjan kertoja on Rasputinin hyvä ystävä.

Itse asiassa kertoja on Vasili, Vasja, pikkupoika, jonka Grigori ottaa huostaansa, kun pojan äiti kuolee pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemiin. Äiti on tehnyt kuolemaa jo kotona, yhden päivämatkan jaksoi – mutta suuri unelma on ollut tämä pyhiinvaellus, ja niin Vasja lähtee matkaan hänen kanssaan, karkaa isännältä, sillä köyhää väkeä ovat Vasja ja hänen äitinsä.

Ennen äidin kuolemaa palavasilmäinen munkki siunaa tämän ja saa tämän rauhoittumaan. Vasjan vaihtoehdot ovat vähissä – kylään hän ei uskalla palata ja palavasilmäinen munkki lupaa viedä hänet mukanaan Jerusalemiin.

”Hiuskarvakaan ei taitu ihmisen päästä Jumalan tietämättä, kuinka sitten äiti-muorisi olisi kuollut syyttä? Ei, Vasjaseni, sinut on laskettu minun käsiini, jotta voisin pitää sinusta huolta ja sinä minusta, sillä minusta on huolta ja vaivaa, hyvä Jumala, kuinka minusta onkaan vaivaa.”

Yhteinen taival alkoi siitä, ja siihen mahtuu tsaarin palatsin loisto, siihen mahtuu Anna Vyrubovan asuinrakennus – siihen mahtuvat yhteiset saunamatkat ja naisten kanssa ilottelut, Grigori Rasputinin syvän katumuksen hetket, rukoukset – siihen mahtuu Vasjan rakkaus Anastasiaan, tsaarin tyttäreen – elämän koko kirjo.

Ja yhteinen taival päättyy Rasputinin kuolemaan, jota Vasja ei hyvistä aikeistaan huolimatta voi estää. Rasputin oli tiennyt, odottanut.

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

 ”…eivät tiedä, mitä tekevät…”

Romaani ei siihen kuitenkaan pääty. Matemaatikon loogisuudella JP Koskinen jatkaa Vasjan tarinaa ja tarjoaa samalla loogisuudella yllätyksellisen lopun, joka kuroo myös Vasilin siihenastisen elämän tarinaksi, lukijalle kerrotuksi.

Ja lukija on oivaltanut: ei ollut Rasputin se turmeltunut hirviö, joksi hänet helposti on leimattu, mutta ei hän ollut liioin kokonaan pyhittynyt, jo maailmassa Jumalan kaltaisuuden saavuttanut pyhä mies.

Sillä tavalla JP Koskinen on saanut Rasputininkin elämään, elävänä ihmisenä hyveineen ja paheineen.

 ”…kaikki mitä luulen uudeksi, on vanhaa”

Tahdon tietää, miksi JP Koskinen valitsi juuri Rasputinin, miksi juuri tämän ympärille tahtoi rakentaa tarinansa.

Hän kertoo lukeneensa paljon sekä tuon ajan historiaa että Venäjän ja tsaariperheiden historiaa, Romanovien alkusynnystä asti, kuten hän sanoo.

”Luin siitä, miten Venäjä kehittyi. Sitten kaikki loppuu juuri tähän Nikolai II:en, ja Rasputinilla on aika suuri osuus siihen”, hän sanoo ihmetelleensä ja ihmettelyn myötä kiinnostuneensa aiheesta yhä enemmän.

Joskus aikaisemminkin mielessä oli pyörinyt ajatus, että miten voi olla olemassa ihminen, jolla on niin suuri vaikutusvalta, että hän pystyy murtamaan kolmesataavuotisen dynastian.

”Tai ainakin syytetään häntä, sanotaan, että Rasputin sen aiheutti”, hän huomauttaa. Jatkaa sitten:

”Tietysti tapahtui paljon muutakin, mutta juuri Rasputin leimattiin. Että hän oli se viimeinen niitti. Kun kuitenkin tsaarien aikana on ollut paljon suurempiakin kriisejä kuin yksi pieni talonpoikaismunkki – ja tätä munkkia tsaarinvalta ei kestänyt.”

Oleellista JP.Koskisen mielestä on myös se, että Rasputin tulee lähelle omaa aikaamme, 1900-luvun puolelle. Hän huomauttaa Rasputinista jääneen paljon historiallista materiaalia, muun muassa valokuvia.

 

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

”Jos mennään vaikkapa 1700-luvulle”, hän miettii, ”ei ole niin autenttisia lähteitä.”

Hänen mielestään valokuvat herättävät kuvatun eloon ihan eri tavalla kuin vaikkapa maalaukset – muotokuvat, jotka aina esittävät kohteensa paranneltuina versioina. Ne eivät koskaan kerro, miltä tämä henkilö todellisuudessa näytti.

”Aineistoa on jäänyt niin paljon, että hänet tavallaan saa siitä helpommin kiinni. Siitä kai se lähti pyörähtämään, Rasputinin ja Vasjan tarina.”

 ”…ajattelin lintua, joka oli herännyt eloon”

Kirjassa on toki runsaasti fiktiivisiä henkilöitä Vasjan lisäksi – aivan kuin Rasputinin lisäksi on muitakin historiallisia henkilöitä kuin tsaariperhe. Mutta sitten on erittäin kiinnostava mahdollinen henkilö – tsaariperheen viides tytär, Elisabet.

Elisabetia historia ei tunne, mutta silkkaa sepitettä hän ei liioin ole. Silti kysyn, miksi hän oli mukana – olisihan tsaariperheessä ollut Anastasian lisäksi vielä kolme muuta tytärtä…

JP Koskinen kertoo Elisabetin mukanaolon perustuvan Aleksandran valeraskauteen, joka kesti yllättävästi yhdeksän kuukautta.

”Jos ajattelee juuri sitä, miten historia aina kerrotaan”, JP selittää, ”niin keskiajallahan oli tapana häivyttää kuninkaallisilta lapsi, jota ei haluttu tuoda näkyviin. Lapsi oli joko kuollut synnytyksessä tai sitten äiti ei ollut raskaana ollutkaan. Koko tapahtuma siirretään pois.”

Ajattelen, että matemaattisella loogisuudella hän on kulkenut polun edestakaisin ja löytänyt faktat, jotka voi mainiosti soveltaa fiktioon. Hän sanookin:

”Emmehän me koskaan saa tietää, mikä on totuus Aleksandran valeraskaudesta…”

Niinpä siis romaanissa on Elisabet, jolla on ruiskaunokinsiniset silmät.

Ja oikeastaan kukaan muu tsaarin tyttäristä ei olisi häntä voinut korvata sillä polulla, jota pitkin JP Koskisen uskomattoman upea teos lukijaa kuljettaa.

 ”Muutaman hetken olin vielä olemassa”

Rasputinin – samoin kuin kirjan fiktiivistenkin henkilöiden – uskottavuus johtunee siitä, että JP Koskinen ei kirjoita kirjojaan, ei luo kirjojensa ihmisiä ulkopuolisena tarkkailijana.

Kun hän taustoittaa kirjojaan, lukee aiheeseen liittyvää materiaalia, pohtii tulevia henkilöitään, hän tulee niin lähelle näitä, että tavallaan kirjoittaa tapahtumat henkilöstä käsin, sisältä ulospäin, kuten itse sanoo.

Että hän siis kirjoittaessaan oli Rasputin, oli Vasja, Anastasia – Elisabetkin?

Hän myöntää niin olevan.

Mutta kuten alussa kirjoitin, Rasputin, Vasja ja jopa Elisabet ovat Juha-Pekalle jo menneen talven lumia.

Vasta aivan hiljattain – ja arvelen, ettei vielä ihan kokonaan – hän on palannut Juha-Pekaksi talvisota-aiheisen romaaninsa henkilöiden sisimmistä sokkeloista. Niin Mannerheimin kuin Juho Stendahlin, tai Kivimaan, sisimmästä, niin myös Kuinka sydän pysäytetään –teoksen naisten, Lauran ja Veran.

Historiallinen henkilö Mannerheim tuntuu kiintoisalta valinnalta historiallisen henkilön Rasputinin jälkeen. Väistämättä mieleen saa kuvan, että tuleva kirja on jollakin tapaa jatkumoa edeltäjälleen.

Juha-Pekka arvelee niin ehkä olevan ajallisesti. Mutta myös paikallisesti Mannerheim tulee melko tavalla samasta maisemasta, mihin Rasputin jäi. Sinänsä yhdistävä tekijä ei tunnu merkittävältä – ehkä ei; sen voi tietää vasta, kun on kirjan lukenut.

CIMG0925ED

Mutta sen sisältö ja tapahtumat kuulostavat lyhyen lehdistöhaastattelunkin perusteella mielettömän kiintoisilta. Talvisota, kyllä – mutta ei sotaromaani vaan jotakin aivan muuta: miten sinne päästiin, Juha-Pekka sanoo.

 ”Kaikki oli melkein kuin edelliselläkin kerralla”

Saatan olla sankarien lumoissa, mutta Juha-Pekan uudessa kirjassa minua kiinnostaa aivan erityisesti Mannerheim.

Ja hiukan kauhistuttavalta minusta tuntuu, että tapahtumat tulevassa kirjassa ovat kuin analogia juuri Suomen tämänhetkiselle tilanteelle. Tietenkin tiedän, ettei kirjaa tehdä hetkessä, mutta silti: onko se tietoista?

”Tilanne on nyt kehittynyt ikävästi siihen suuntaan, mikä kirjassakin on”, Juha-Pekka sanoo, jatkaa, että kirjan Stalin –kuvaukset, joita kirjassa jonkin verran on, tuovat mieleen tiettyä putinmaisuutta. ”Putinhan on myös semmoinen, että häntä vain arvostelu naurattaa – hän tekee kuitenkin niin kuin haluaa. Stalinin ulkoinen kuva oli kuin nallekarhun – virallisissa kuvissa aina hyvin leppoisan näköinen. Ja tuntuu, että Putin siirtyy koko ajan samaan suuntaan.”

Miten siihen siis tultiin – talvisotaan?

Kuinka sydän pysäytetään heittää Mannerheimin keskelle suurvaltapolitiikkaa. Sotilas käsittää erinomaisen hyvin, että uhka on olemassa – että pieni Suomi ei minkäänlaisissa olosuhteissa voita sotaa suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan – apua on saatava, ja apua etsitään tietysti lännestä. Apua ei saada.

”Mannerheim teki monia matkoja – Englantiin, Saksaan, Ranskaan. Hän kävi Tukholmassa. Hän siis yritti löytää liittolaista. Mutta lopulta Suomi jäi yksin itäistä vihollista vastaan”, Juha Pekka sanoo – on lukenut Mannerheimin muistelmia tarkkaan, ja Mannerheim kertoo tarkkaan tapaamisensa eri maiden valtaapitävien kanssa.

”Tuntuu vähän koomiseltakin, että Saksassa oli kansallissosialismi noussut ja kommunismi oli kitketty – olihan silloin melko varmaa, että Saksasta saisi apua. Mutta mitä tapahtui? Saksa ja Neuvostoliitto tekivät hyökkäämättömyyssopimuksen, ja Suomi jäi sen ulkopuolelle.”

Ja jos tämä historia toistaa itseään – minä kysyn Juha-Pekalta:

”Jääkö Suomi taas yksin?”

Hän arvelee, että ruotsalaiset ovat oppineet läksynsä.

”Mutta pieniä me olemme yhdessäkin”, minä sanon.

 ”…kuvitella, mitä oli varattu minun osakseni”

Ei Kuinka sydän pysäytetään ole pelkkää poliittista valmistautumista. Kuinka sydän pysäytetään on myös rakkauskertomus.

Mutta se ei kerro Mannerheimin rakkauksista vaan kirjan varsinaisen päähenkilön, Juho Kivimaan rakkauksista – lapsuudenystävästä Laurasta ja amerikkalaisesta journalistista Verasta.

Ja sen, mitä heille kaikille tapahtuu, räväyttää tammikuun 13. päivä lukijoiden tietoisuuteen. Suomen – niin myös Neuvostoliiton ja natsi-Saksan – kohtalon me tiedämme, samoin Mannerheimin.

Niin minä kysyn, miksi Juha-Pekka alkoi ylipäätään kirjoittaa.

Ei hän alkanutkaan. Hän luki ensin.

”Sitten jossakin välissä tuli semmoisia ideoita, että ehkä pystyisin itsekin kirjoittamaan”, hän sanoo. ”Ja jotain kirjoitinkin. Oli niitä raittiuskilpakirjoituksia, ja pari kertaa voitin sellaisessa – sitten jouduinkin tuomaristoon enkä voinut itse osallistua.”

Mutta siitä se alkoi – ja tähän on tultu. Hänen blogisivustollaan (http://www.jpkoskinen.com) on oiva lause: ”Kirja on halpa matkalippu toiseen maahan, aikaan ja elämään.” Ja se on aivan totta: minun pitkässä elämässäni, lukemattomissa luetuissa kirjoissa ei ole sellaista ihmisen kuvaa Rasputinista kuin JP Koskisen kirjassa Ystäväni Rasputin.

Hellevi Matihalti

 

Väliotsikot JP Koskisen teoksesta Ystäväni Rasputin

, , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: