Itsestään selvää

09/12/2014

Kolumni

Kersti Juva

Kersti Juva

Meille nämä totuudet ovat itsestään selviä: että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, että heidän Luojansa on antanut heille tiettyjä luovuttamattomia oikeuksia ja että näihin oikeuksiin kuuluvat elämä, vapaus ja pyrkimys onneen.

Näin sanotaan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa, johon YK:n ihmisoikeuksien julistus perustuu. Minua kiinnostaa tuo käsite itsestään selvä. Olen yhä taipuvaisempi ajattelemaan, että kanta homojen ja lesbojen tasa-arvoon on asia, jota niin vastustajat kuin puolustajat pitävät itsestään selvänä. Siksi argumentit eivät lainkaan pure.

 *      *      *

Kun minä 1960-luvulla 18-vuotiaana koin huumaavan kauniin ensirakkauden ikäiseni tytön kanssa, en ollut koskaan kuullutkaan, että homoseksuaalisuus voisi olla muuta kuin jonkinlainen vika, sairaus, synti, jopa rikos. Se oli itsestään selvää. Uskoin ympäristöä enemmän kuin omaa kokemustani, hylkäsin rakkauden ja menin naimisiin, koska katsoin että lapsia voi kasvattaa vain heteroseksuaalisessa avioliitossa. Lapsia emme saaneet, ja viiden vuoden päästä tapahtui se, mikä olisi pitänyt ennalta arvata: rakastuin syvästi naiseen. Kahdessatoista vuodessa oli maailma kuitenkin muuttunut, homoseksuaalisuus ei enää maallisessa katsannossa ollut rikos eikä sairaus, vaikka kirkkojen kanta homoseksuaalisuuteen oli yhä yksiselitteisen kielteinen.

Kaksoiselämä ei houkutellut. Enemmän pelotti se, että minulla olisi salaisuus, joka paljastuessaan herättäisi hyljeksintää, kuin se, että kaikki tietävät kuka olen ja kenen kanssa elän. Olin aika yllättynyt, kun en saanut osakseni juuri lainkaan vihamielisyyttä vaan tukea ja rohkaisua yllättäviltäkin tahoilta. Menin pian myös mukaan SETA:n toimintaan, en halunnut muiden tekevän samoja virheitä kuin minä. Tuolloin taisteltiin vasta oikeudesta olla avoimesti oma itsensä ilman syrjintää ja pelkoa.

Yksi todella ikävä kokemus jäi mieleen. Olin mukana SETA:n lähetystössä, joka kävi Helsingin luterilaisen piispa Samuel Lehtosen puheilla. Kerroin siellä omalta osaltani rakkaudesta, jota tunsin tyttöystävääni kohtaan. Piispa totesi ykskantaan että homoseksuaalisuus on huoruutta. Se sattui. Mutta ei siinä kaikki. Kun teimme lähtöä, piispa pysäytti minut ovella ja kysyi miten voi äitini, jonka hän tunsi. Äiti oli sairastunut syöpään, johon hän myöhemmin menehtyi. En ollut uskoa korviani. Kuinka hän saattoi kysellä äidistäni noiden sydämettömien sanojen jälkeen? Tuli tunne, että mies ei ollut ihan ymmärtänyt mitä vuorisaarnassa sanotaan lähimmäisistä.

 

*  *  *

Jotakuinkin kaikki argumentit, joita tuolloin 30 vuotta sitten esitettiin puolesta ja vastaan, ovat toistuneet joka kerta, kun asiasta on puhuttu. Hiukan enemmän on nyt olemassa tutkimustuloksia siitä, että homoseksuaalisuus ei tartu, että homojen ja lesbojen liitot ovat hyvin samantapaisia kuin heteroiden liitot ja että sateenkaariperheissä kasvaneet lapset eivät näytä kärsineen taustastaan.

Suorastaan koominen on se väite, että avioliiton avaaminen homoille ja lesboille murentaa avioliittoinstituutiota. Tokihan on niin, että uusien ihmisten halu sitoutua avioliittoon vahvistaa sitä. Samalla rakennetaan edellytyksiä kestäville ympäristöstä tukea saaville liitoille kätkettyjen ja lyhytaikaisten salasuhteiden sijaan.

Keskustelua seuratessa syntyy yhä vahvempi tunne, että argumentit homosuhteiden tuomitsemiseksi ovat vain kättä pitempää, jolla puolustetaan valmista näkemystä. On siis kysyttävä, mikä selittää sen, että puoli Suomea ja suuri joukko kristittyjä eri kirkoissa on kuitenkin vuosien varrella muuttanut mielensä? Uskon että itse kunkin kohdalla muutos on lähtenyt sydämestä.

Lapuan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Kai Pöntinen (kok.) kiteyttää asian facebook-sivuillaan: ”Nähtyäni hääjuhlassa kahden ihmisen onnen, en voinut muuta kuin tuntea suurta myötäonnea.” Sopii toivoa, että joku hänen lähipiirissään menee naimisiin maahanmuuttajan kanssa, niin hän voi muuttaa mielensä siinäkin asiassa. (http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288783736174.html)

Suurimalla osalla suomalaisista on lähipiirissään avoimesti elävä homo tai lesbo. Tuhansien miesten ja naisten rohkeus on tehnyt tämän muutoksen mahdolliseksi.

Siinä vastaus usein esitettyyn kysymykseen: mitä kenenkään sänkyasiat muille kuuluvat? Eivät sänkyasiat kuulukaan, mutta se kenen kanssa elän, ketä rakastan – sen haluan kertoa teille, aivan kuten te puhutte omista parisuhteistanne ja perheistänne.

Kuka voi tietää, millaisia homot ja lesbot ovat ja millaista elämää he elävät, jos ja kun kaikkien oletetaan olevan heteroita?

 

*    *    *

Kun kristitty kohtaa homon tai lesbon vuorisaarnan hengessä, ei ole epäselvää, miten on suhtauduttava.

Se avioliitto, jota Raamatussa kuvataan, ei ole lainkaan sama kuin nyky-Suomen rakkauteen perustuva kahden ihmisen tasa-arvoinen liitto. Uuden testamentin professori Petri Luomanen kiteyttää hyvin: ”Ajan kuluessa avioliittoon liittyvästä opetuksesta on säilytetty arvokkaina pidettyjä osia. Ne piirteet, jotka eivät ole olleet rakkauden ja keskinäisen kunnioituksen mukaisia, ovat jääneet syrjään. (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1417709061837)

 

Kirkko ei ole muuttumaton, ei edes ortodoksinen kirkko. Pari esimerkkiä: Naista ei meillä enää pidetä epäpuhtaana kuukautisten aikana ja synnytyksen jälkeen. Pääsiäisen liturgiateksteistä on poistettu antisemitistiset lauseet Kristuksen tappajista. Opetettavat jäävät palvelukseen opetuspuheen jälkeen. Ja jos pikkuasioihin mennään, naiset tulevat kirkkoon pitkissä housuissa ja paljain päin.

Suomen ortodoksisella kirkolla on riippanaan Venäjän kirkko, joka on nostanut homoseksuaalisten tekojen tuomitsemisen kynnyskysymykseksi. Kuten kaikki hyvin tietävät, Venäjällä suorastaan vainotaan homoja ja lesboja, ja kirkko on tässä aktiivisesti mukana.

 

                                                  *                    *                    *

Ydinkysymys on minusta se, nähdäänkö lähimmäinen lähimmäisenä, Jumalan kuvana. Kun olen viime päivinä lukenut joidenkin oman kirkkoni tuttujen ja tuntemattomien kannanottoja, en ole voinut välttyä ajatukselta, ettei heidän päähänsä pälkähdä, kenestä he puhuvat: he puhuvat minusta ja monesta muusta, jotka palvelemme heidän kanssaan samassa kirkossa. Ei tämä ole mikään abstrakti asia, josta voisi keskustella vailla vaikutuksia ihmisten elämään. Etenkin epävarmoille itseään etsiville nuorille näiden ”mielipiteiden” kuunteleminen voi olla äärimmäisen ahdistavaa. Onneksi olen myös saanut myös paljon tukea ja huolenpitoa kotiseurakunnassani Tapiolassa, mistä olen syvästi kiitollinen.

Luterilainen arkkipiispa Mäkinen on mielestäni oikeassa. ”Kun ajattelen kaikkea ulkopuolelle työntämistä ja kohtelua, johon olemme vuosikymmenien mittaan kirkkona ja yhteiskuntana syyllistyneet seksuaalivähemmistöjä kohtaan, ja miten edelleen niin tapahtuu, minusta tässä on anteeksipyynnön paikka. Selittelemättä ja kiertelemättä.” (http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/arkkipiispa-pyysi-anteeksi-seksuaalivahemmistoilta/3525414)

Miten lohduttomat ovatkaan tämän rinnalla arkkipiispa Leon sanat: ”Kirkollinen avioliitto on heteroseksuaalinen, elinikäistä uskollisuutta ja toinen toisesta huolenpitoa korostava.”

Leon mukaan niin kutsutussa tasa-arvoisessa avioliittokäsityksessä eivät elinikäinen uskollisuus ja toisesta huolehtiminen ole ensisijaisia. Niin kuvailee oma esipaimeneni 20-vuotta kestänyttä liittoani tietämättä siitä yhtään mitään.

Haluaako kirkkomme julistautua sydämen kylmyyden linnakkeeksi?

Kersti Juva

 

Kirjoittaja on suomentaja, joka on saanut mm Agricola-palkinnon 1998, Suomen kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon 2006 ja kunniatohtorin arvon Itä-Suomen yliopistossa 2014. Hänet nimitettiin taiteilijaprofessoriksi 2008. http://turanko.net/wordpress2/

 

 

 

 

 

, , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: