Ystäväni Irina, muistelija vailla vertaa

13/12/2014

Haastattelu

(Kuva/Photo: Hellevi Hatihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Hatihalti)

Irina Mirolybov soittaa minulle tuohtuneena tasan kuukausi sen jälkeen, kun olemme lokakuun lopun hämärtyvässä iltapäivässä istuneet kahvipöydän herkkuja nauttien hänen kotonaan Myllypurossa, ja minä olen – jälleen kerran – nauhoittanut minidiscin täyteen Irinan muistoja Helsingin ortodoksisesta seurakunnasta, Venäläisestä Hyväntekeväisyysyhdistys Suomessa ry:stä ja Helenan vanhainkodista, sen vastikään sata vuotta täyttäneestä kirkosta. Koska kaikki nämä asiat liittyvät Irinan mielestä tavalla tai toisella yhteen.

Syntyperäinen helsinkiläinen

Mutta se tuohtumus?

Irina – äidinkieleltään venäläinen, syntyjään kumminkin helsinkiläinen ja Suomen kansalainen – on vastikään saanut toisen maahanmuuttajille tarkoitetun kutsun osallistua vielä toistaiseksi Mellunmäessä paikkaansa pitävän toimintakeskuksen ortodoksiseen toimintaan.

Kukapa ei liki 100-vuotisen elämänhistoriansa jälkeen – historian, johon kuuluu avioliittoon vihkiminen Helsingin seurakunnassa, samassa seurakunnassa kastetut lapset Marianna ja Aleksij, lapsenlapset ja vielä lapsenlapsenlapsetkin – olisi närkästynyt siitä, että seurakunta lukee hänet nimen ja kenties äidinkielenkin perusteella venäläiseksi maahanmuuttajaksi.

Kun sentään aviopuoliso on ollut Peter Mirolybov, seurakunnan eri kirkoissa kuoronjohtajana palvellut, jonka säveltämä liturgiakin esitettiin hiljakkoin ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan Uspenskin katedraalissa.

 

Kuva Helenakodin kirkon historiikista, jonka suomenkielinen painos ilmestyi kirkon 100-vuotisjuhlaan tänä vuonna (Kurkimies, Pyhien marttyyrien Veran, Nadezhdan, Ljubpvin ja hein äitinsä Sofian kunniaksi pyhitetty kotikirkko pyhän Helenan vanhainkodissa)

isä Valerian Gretschaninoff Kuva Helenan vanhainkodin kirkon historiikista, jonka suomenkielinen painos ilmestyi kirkon 100-vuotisjuhlaan tänä vuonna (Kurkimies, Pyhien marttyyrien Veran, Nadezhdan, Ljubpvin ja hein äitinsä Sofian kunniaksi pyhitetty kotikirkko pyhän Helenan vanhainkodissa)

Puhumattakaan siitä, että isä on ollut seurakunnan ensimmäinen ylidiakoni ja viimeisinä eläkevuosinaan Helenan vanhainkodin kirkon pappi, isä Valerian Gretschaninoff

” Minä soitin seurakuntaan ja sanoin, että…”

Ja minä voin hyvin kuvitella, mitä hän sanoi. Sillä väritön ilmaisuiltaan Irina ei ole, temperamentti ei vuosien myötä ole kadonnut.

Jo työelämässä Irina oli nimittäin joutunut merkillisten kysymysten kohteeksi.

Hän on ammatiltaan farmaseutti, vaikka lääkäriksi olisi halunnut – mutta sanoo tietäneensä, ettei siihen pystyisi. Niinpä hän opiskeli ammatin läheltä mieluisinta alaansa.

Kerran työpaikalla kollega sanoi: ” Saanko kysyä sinulta jotakin?”

Irina vastasi hämmästyneenä, että totta kai – luuli työasioista olevan puhe. Mutta kollega kysyikin:

”Kuule, oletko sinä emigrantti vai kommunisti? ”

Kollega sai kuulla perusteellisen selvityksen ja loppupontimena:

”Ja kommunistia sinä et minusta tekemälläkään saa!”

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Isä Simeon Okulov

Irina Mirolybov on todellakin niin paljasjalkainen helsinkiläinen, krunikalainen jopa, ettei sen enempää voi löytyä. Perhe asui Liisankadun Pappilatalossa – Irinan lisäksi oli isosisko Margarita, joka muisteli minulle kerran niitäkin aikoja, kun nyttemmin pyhänä kunnioitettu isä Aleksander Hotovitski oli seurakunnan kirkkoherrana.

Margarita lähetettiin leikkimään Hotovitskeille, jos vierailemassa oli lapsiperheitä. Niitä aikoja Irina ei tietenkään muista, sen verran ikäeroa sisaruksilla oli, mutta Helsingin seurakunnan mukana hän kasvoi, oppi tuntemaan koko pappien kavalkaadin, muistaa hyvät ja vähemmät hyvät papit.

Ja joka kerta, kun hän muistelee tätä papistoa, hän muistaa mainita kaikkein parhaimman:

”Ei sellaisia pappeja enää olekaan, kuin isä Simeon Okulov oli,” hän sanoo.  ” Minulle isä Simeon on jäänyt mieleen aivan lähtemättömästi. Hän huolehti seurakuntalaisistaan, vieraili usein näiden luona – kaksi viikkoa ennen omaa kuolemaansa kävi katsomassa Sergei Pogreboffin äitiäkin. Tämähän loukkaantui hyvin vakavasti ja oli sairaalassa…”

 kirkkoherra Simeon Okulov

Kirkkoherra Simeon Okulov. Kuva teoksesta Helsingin ortodoksinen seurakunta 1827 – 1977

”Mutta kyllä vain isä Simeoniakin vastaan yritettiin hyökätä. Ne olivat niitä aikoja, kun suomenkielisiä palveluksia ruvettiin toimittamaan säännöllisesti. Isä Simeon toivoi vain seurakunnan yhtenäisyyttä kielieroista huolimatta. Seurakunnan kokoukset olivat noihin aikoihin aivan kauheita, kestivät joskus kello kahteen yöllä. Se kysyi voimia, se oli todella raskasta isä Simeonille, joka oli muutenkin sydänsairas. Enkä tiedä, mistä ne kaikenlaista kaivoivat esiin häntä vastaan – aivan paikkansapitämätöntä.”

Isä Simeonin viimeinen päivä

Myös isä Simeonin viimeinen päivä on jäänyt tarkkaan Irinan mieleen – Okulovien nuorimmainen, Manja-tytär, oli Irinan hyvä ystävä, tytöt olivat usein yhdessä ja arvatenkin keskustelivat luottamuksellisesti sen ikäisten salaisuuksistakin keskenään. Irina huomauttaa, että se oli myös hyvää harjoitusta hänelle, koska tytöt käyttivät tietysti suomen kieltä keskusteluissaan.

Irina muistaa tarkkaan isä Simeonin viimeisen päivän, koska sitä edelsi tämän ja hänen oman isänsä viettämä yö pommisuojassa.

Oli sota – elettiin vuotta 1944, ja pommitukset olivat jo kovin koetelleet Helsinkiä. Kirkkoherra ja ylidiakoni olivat palaamassa kirkosta, kun hälytyssireenit taas soivat, ja oli pakko kiiruhtaa lähimpään pommisuojaan.

”Koko yön he joutuivat viettämään siellä”, Irina kertoo, ”enkä tiedä, oliko heillä edes vettä mukanaan. Kun he aamulla pääsivät lähtemään, oli isä Simeon sanonut isälle, että mennään vielä käymään kirkossa, kun ollaan niin lähellä. Kotona hän oli mennyt lepäämään, sairaskin kun oli, mutta illan suussa hänellä oli vihkiminen Kolminaisuuden kirkossa, ja vaikka maatuska Anna koetti estellä, isä Simeon piti velvollisuutenaan hoitaa kaiken niin kuin oli kuvannut.”

”Hän lähti kirkkoon. Mutta jonkin ajan kuluttua tuli kirkon vahtimestari kyselemään kotoa, mikä on, kun hääpari odottaa kirkolla…”

Isä Simeon oli saanut sydänkohtauksen kadulla ja viety sairaalaan – aivan vastapäätä kotiaan.

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Irina muistaa, miten Senja, Okulovien vanhempi tytär, oli lähtenyt heti ulos vahtimestarin kerrottua asiansa, ja palannut kotiin kertomaan suru-uutisen.

”Minä menin sitten Manjan kanssa lennättimeen lähettämään tietoa asiasta”, Irina jatkaa. ”Isä Simeonin hautauspalvelus toimitettiin Kolminaisuuden kirkossa. Olin kuorossa laulamassa, mutta haudalle en päässyt.”

Irina vaikenee hetkeksi ja sanoo sitten vakaasti:

”Hän oli läpeensä hyvä ihminen ja läpeensä hyvä pappi”.

 

Isä Valerian

Gretschaninoffin perheen kotikieli oli siis venäjä.

”Äiti ei koskaan oppinut suomea”, Irina kertoo, -”Isä kyllä osasi suomea, ja minuthan pantiin alusta alkaen suomenkieliseen kouluun. Kyllä isää moitittiin siitä, sanottiin, että miksei pane tytärtään Tabunoffin kouluun! Mutta isä sanoi, että ehdottomasti on suomen kieli opittava – että varmasti tulen asumaan Suomessa ja tekemään täällä töitä. Oli se tietysti alussa vaikeaa, kun ummikkona menin suomenkieliseen kouluun”, hän nauraa.

”Ja sitten sain olla silloin tällöin isän apuna kansliassa”, Irina muistelee. ”Ei silloin ollut erillisiä kanslisteja, isä hoiti ne työt. Eikä silloin ollut mitään koneita – kirjoista katsottiin ja todistukseen kirjoitettiin, että Suomen kansalainen eikä minkään muun maan alamainen.”

Käkisalmelaissyntyinen isä – isä Valerian – oli hyvin tärkeä ihminen Irinalle. Ja kun siirrymme puhumaan Helenan vanhainkodista, Irina kertoo isän olleen jo vihkimässä kirkkoa. Tietenkään se ei hänen omiin kokemuksiinsa kuulu, mutta perhetraditiossa muisto on elänyt. Kuten Simeon ja Hanna kirkon 100 –vuotisjuhla-artikkelissa kertoi, kirkon pyhittämisen toimitti rovasti Dimitri Troitski, joka oli sen aikaansaamisen varsinainen puuhamies. Isä Valerian toimitti hänen kanssaan tuon palveluksen.

Isä Dimitri Troitski. Kuva teoksesta Helsingin ortodoksinen seurakunta 1927 - 1977

Isä Dimitri Troitski.
Kuva teoksesta Helsingin ortodoksinen seurakunta 1927 – 1977

Helenakodin kirkon kuorossa

Muuten isä Valerian palveli tuolloin Uspenskin katedraalissa, joten hän ei vanhainkodin kirkon palveluksiin voinut osallistua.

Helenakodin kirkko. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Helenakodin kirkko. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

”Ehkä suurina juhlina hän siellä palveli ja tietenkin syksyisin temppelijuhlassa, marttyyrien Veran, Nadezhdan, Ljubovin ja heidän äitinsä Sofian muistopäivänä”, Irina muistelee. ”Mutta kun hän jäi eläkkeelle, hänet vihittiin papiksi ja silloin hän omistautui kokonaan Helenan vanhainkodin kirkolle.”

Valitettavasti isä Valerianin kausi pappina ja vanhainkodin asukkaiden pidettynä sielunhoitajana kesti vain kolme ja puoli vuotta. Tuona aikana myös muu perhe osallistui palveluksiin vanhainkodin kirkossa – ja Irinakin siirtyi laulamaan sen kuoroon Uspenskista, jonne tosin myöhemmin palasi.

Uudelleen Irina niin kuin myös Margarita-sisar alkoivat laulaa säännöllisesti vanhainkodin kirkon kuorossa. Se oli sitä aikaa, kun Irina oli jo naimisissa ja hänen puolisonsa Peter Mirolybov toimi seurakunnan palveluksessa kuoronjohtajana.

”Mutta hän joutui jättämään tämän kuoronjohtajuuden – ja niin hän sitten tuli, muistaakseni isä Mikael Kriisinin houkuttelema vanhainkotiin kuoron johtajaksi”.

Irinan mukana Peter Mirolybovia seurasivat tietenkin Margarita ja Konsta Häkkälä.

”Ja Ilkka tuli myös, Ilkka Soini. Peter hänelle sanoi, että tule laulamaan! No, hän tuli – sitten siellä vanhainkodissa hän sanoi, että tämähän on kivaa, kiva porukka, ja minä rupeankin käymään täällä! Hän on erittäin musikaalinen – täytyy sanoa, että hän on varsinainen monilahjakkuus! Ja sitten vielä hyvä lääkäri ja hyvä ihminen.

”Ja kuule, hän tuo minulle aina joskus tuliaiseksi viinipullon! Saanko nyt tarjota sinulle lasillisen hänen tuomaansa portviiniä?”

Kilistämme Ilkan kunniaksi, erinomaisen kuoron kunniaksi ja sen hienon johtajan, vastikään director cantus –arvonimellä palkitun Aleksij Mirolybovin kunniaksi.

Iltapäivä ulkona alkaa sinistyä illaksi.

Nikolai Tjapugin

Irina lauloi Helenan vanhainkodin kirkossa vuosikymmenet – aina 2000 –luvun alkupuolelle saakka. Sitten eivät kivut enää ole sallineet hänen osallistua edes palveluksiin. Myös sisar Margarita lauloi aivan viimeisiin aikoihinsa kuorossa – Konsta Häkkälä ja Ilkka Soini ovat kantavia laulajia yhä. Kuoron sointi on harjoittelun ja kuoronjohtajan ammattitaidon ansiosta suurenmoinen – ”kuin serafit ja kerubit laulaisivat”, minulla on tapana sitä kuvata. Irina nauraa hiukan – kertoo sitten Peter-puolisonsa vaativuudesta. Ja olen varma, että poika, Aleksij, on perinyt senkin ominaisuuden isältään.

Helenakodin kirkko. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Helenakodin kirkko.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Mutta palaamme ajassa taaksepäin.

Vaikka vanhainkoti oli kirkkonsa saanut, kaikki oli yhä hyvin vaatimatonta. Tarvittiin paljon esineistöä, tarvittiin palveluspuvustoa, ikoneita.

Eräänä suurena, kenties suurimpana, kirkon hyväntekijänä Irina mainitsee Nikolai Tjapuginin – hänkin jo monia vuosia sitten tuonilmaisiin siirtynyt.

”Tjapugin – hän oli jollakin tavalla hyvin vaatimaton, sanoi aina ”unohda, unohda sellaiset”! Mutta jos kaikki unohtaisivat, kukaan ei myöhemmin tietäisi mistään mitään! Hänhän oli 17 vuotta kirkon isännöitsijänä, 18 vuotta hallituksen jäsen ja lisäksi hän lauloi kuorossa. Hän etsi kuoroon laulajia, hän etsi johtajaa kuorolle, kun sellaista tarvittiin, ja tiedän lisäksi, että joskus hän jopa maksoi omasta pussistaan laulajille pieniä palkkioitakin. Sellaiseenhan nyt muuten ei missään tapauksessa olisi ollut varaa.”

Nikolai Tjapugin. (Kuvalähde/photo: VHY:n kuva-arkisto)

Nikolai Tjapugin.
(Kuvalähde/photo: VHY:n kuva-arkisto)

”Hänhän oli erittäin musikaalinen, uneksi laulajan urasta. Mutta siitä piti luopua päivätyön takia…”

”Hän keräsi myös ikoneita – hän matkusti paljon työasioissakin ympäri Eurooppaa, varsinkin Saksassa ja siellä kai eniten Münchenissä. Hänellä oli kodissaan yksi huone täynnä ikoneita”, Irina kertoo.

Minäkin muistan ne ikonit – Tjapugin esitteli ne kerran minulle. Samalla muistan hauskan anekdootin, jonka rouva Gisela Maria Tjapugin kertoi minulle:

”Nikolai toi aina ulkomailta kankaita vanhainkodin kirkolle – suuret määrät hän niitä toikin, ja kauniita ne olivat. Mutta siihen aikaan oli tarkat rajat, paljonko valuuttaa sai matkalle ottaa mukaan. Joskus pyysin, että hän toisi minulle pukukankaan, kun Suomessa ei sodan jälkeen kunnollisia kankaita juuri saanut – mutta eivät rahat koskaan siihen riittäneet! Olivat menneet kirkkoon tuotaviin kankaisiin.”

Irina vakuuttaa, että tuo piti paikkansa.

”Hän myös teetti kirkkoon monia korjauksia omalla rahallaan. Kellojakin hän sinne suunnitteli, mutta siitä ei sitten tullut mitään.”

Muotokuvat

Irina muistelee, miten vanhainkodille hankittiin muotokuvia niistä henkilöistä, jotka olivat toimineet merkittävästi niin yhdistyksen kuin kirkonkin hyväksi.

”Sanoin heti, että Tjapuginin muotokuva täytyy välttämättä saada. Niin ajattele, että yksi jäsen kehtaa kysyä: Mitä hän on tehnyt?”

Minä arvaan, että Irinassa kuohahti ”pyhä viha”. Hän nauraa ja sanoo, että Igor Kurkimies kyllä heti kannatti ja sanoi, että Tjapugin on sen todella ansainnut.

”Minä soitin rouva Tjapuginille, mehän tunsimme toisemme erittäin hyvin”, Irina jatkaa. ”Kerroin hänelle muotokuva-asiasta, mutta sanoin, että se on salaisuus, siitä ei vielä saisi kertoa – että yritä nyt saada miehesi vain sinne kokoukseen! Kun muotokuva sitten paljastettiin, Tjapugin sanoi heti minulle: Joo, joo – tiedän, että se on sinun keksintösi! Minä sanoin, että se ei mikään keksintö ollut – sinä olet sen kyllä ansainnut!”

”Kyllähän tuo Paavali Rodionov pyysi minunkin muotokuvaani, mutta minä sanoin, että minun kuvaani sinne ei panna, minä olen jo aivan tarpeeksi valokuvissa! Ja onhan siellä isän kuva!”

”Minut siihen hallitukseenkin vedettiin mukaan ja 30 vuotta siinä meni, niin että se riittää.”

Ja niin se on, että kun Irina on jonkin asian vakaasti päättänyt, ei hänen päätään kukaan käännä.

Isä Tapani Repo

Muistot kulkevat ihmisten kautta – niinpä erään puheliaan rouvan mieleen tuomana Irina alkaa kertoa isä Tapani Revosta.

”Hänessä oli paljon hyvää”, Irina sanoo vakavasti. ”Tässä muuan nuorimies, joka oli haastattelemassa minua graduaan varten, kysäisi, että käyvätkö seurakunnan papit minua tervehtimässä. Minä sanoin, että ei kukaan – ei heillä ole tapana. Mutta isä Tapani olisi varmasti tullut!”

Kuva teoksesta Ortodoksisuutta eilen ja tänään. Mitro Revon kokoelmista.

Isä Tapani Repo. Kuva teoksesta Ortodoksisuutta eilen ja tänään. Mitro Revon kokoelmista.

”Muistan aina erään juhlapäivän – varmaan se oli Marian ilmestyspäivä, ja Kolminaisuuden kirkossa oli ollut palvelus, isä Tapani oli toimittanut. Me menimme mieheni kanssa syömään siinä lähellä olevaan ravintolaan, ja kun tullaan sieltä pois, Repo tulee vastaan, huutaa innoissaan: ”Pekka, sinä se osaat tehdä juhlan!” Mies kysyy, että mitä se nyt – minä sanoin, että sinulle se huutaa! Siis isä Tapani, joka oli täysin epämusikaalinen, antoi kuitenkin arvoa tälle. Me todellakin tulimme oikein hyvin toimeen. Hän oli sanonutkin kerran, että jos kaikki ryssät olisivat tuommoisia, ei olisi mitään vaikeuksia!”

Ja Irina nauraa iloisesti.

”Mutta sattui kaikenlaisia väärinkäsityksiä, levitettiin sitten väärää tietoa. Eräästä rouvastakin kuviteltiin, että hän ei voi sietää isä Tapania. Sitten rouva oli sairaalassa, ja tämä Tapani oli käynyt siellä, kysynyt hoitajalta, että onkos täällä ortodokseja. ”Tuossa on yksi venäläinen mummu”, oli hoitaja vastannut, ja isä Tapani, että minäpäs käyn sitten siellä.”

”No, hän meni ja sanoi suoraan: ”Minä tiedän, että te ette pidä minusta, mutta minä nyt tulin teitä katsomaan.” Ja heistä tuli niin hyvät ystävät, että tämä rouva sanoi, että kai isä Tapani minut sitten saattaa hautaan. Ja isä Tapani lupasi sen.”

”Oli nimittäin tapahtunut sellainenkin väärinkäsitys, että tämä rouva oli halunnut hautausmaalla mennä slaavinkieliseen palvelukseen, kun oli se radonitsa, ja olikin mennyt vahingossa pikkukirkkoon. No, ovelta huomaa, että on väärän kielisessä palveluksessa, toteaa ”Ai se on Repo!”, ottaa keppinsä ja lähtee kiireesti pois. Eihän suinkaan hän Revon takia sieltä lähtenyt vaan siksi, että halusi slaavinkieliseen palvelukseen ja kiiruhti toiseen kirkkoon! Mutta tämäkin asia sitten käännettiin toiseksi.”

Mauno Ivanovitsh

”Mutta tiesitkös sinä”, Irina kysäisee kaataessaan vielä yhden kupillisen kahvia, ”että tämä meidän Manu kävi Helenan vanhainkodilla? Ei tietysti silloin vielä ollut presidentti. Minun anoppini oli viimeiset vuotensa siellä, ja eräänä päivänä tulee pitkä komea herra, niin anoppini sanoo Zdrastuite, ja tämä herra vastaa Zdrastuite, ja Mauno Ivanovitsh. No, anoppini sitten kertoo Aleksijlle, että joku semmoinen Mauno Ivanovitsh kävi! ”Kuule, babushka, hän on Suomen Pankin pääjohtaja!” selittää Aleksij.

”Hän kävi siellä vanhainkodilla ottamassa keskustelutunteja, niin että oppi venäjän kielen oikein hyvin – aikaihmisenä sen opiskeli”, Irina tietää. Saivathan hän ja Peter Mirolybov myöhemmin kutsunkin linnaan, kun Mauno Ivanovitsh siellä isännöi.

Ulkona on jo aivan pimeä – lokakuun lopussa illat alkavat pimentyä varhain. On tullut kotiinlähdön aika. Irina saattelee minut ovelle, jää vilkuttamaan, kun menen hissiä kohti.

Ja mehän soittelemme taas pian, kerromme kuulumiset – ja sitten Irina muistaa taas jonkun tapahtuman menneisyydestä…

 

Hellevi Matihalti

 

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: