Kirkolla elettävänä laihat vuodet

29/12/2014

Haastattelu

Isä Leo Huurinainen (Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Isä Leo Huurinainen
(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

”Edessä on suuria vaaroja, joista olemme tässä puhuneet. Meidän täytyy hyväksyä se, että kirkkomme ei elä enää niitä seitsemää lihavaa vuotta – nyt eletään seitsemää laihaa vuotta. Mutta uskon kuitenkin siihen Jeesuksen sanaan, että hän ei hylkää piskuista laumaansa.”

Isä Leo Huurinainen tiivistää iltapäivän mittaisen polveilevan keskustelumme muutamaan lauseeseen, ja minä tunnen vahvasti, että hän todella tarkoittaa, mitä sanoo.

Niin, Suomen ortodoksisella kirkolla on mennyt pitkään hyvin, ja isä Leo on saanut elää niitä ”lihaviakin vuosia” lähes nelikymmenvuotisen pappisuransa aikana, johon on mahtunut myös lähes kokoaikainen kirkolliskokousedustajuus. ”Parin kauden poissaoloa lukuun ottamatta”, hän huomauttaa.

Mutta nyt ajat ovat toiset.

”Kirkon jäsenmäärä on lisääntymistään lisääntynyt – mutta viime vuosina se on johtunut nimenomaan maahanmuuttajista. Ja sekin on nyt loppumassa.”

Meidän on hänen mielestään kohdattava myös se tosiasia, mikä luterilaista kirkkoa jo pitempään on koetellut: kirkosta eroamiset. Hän on kertonut nuorista ihmisistä, tuntemistaan, jotka lähtiessään kotoa opiskelemaan, käydessään läpi itsenäistymisprosessiaan, jättävät taakseen myös kotiin ja vanhempien edustamaan maailmankuvasan tiiviisti liittyneen kirkon.

Se merkitsee yhä ahtaammaksi käyvän taloudellisen tilanteen entistä pahempaa vaikeutumista.

Palvelukeskus – kallis ratkaisu

Nythän pyritäänkin säästämään, minä yritän, ja isä Leo puuskahtaa:

”Ja mitä säästöjä kirkolliskokouksessa nyt esitettiin ja päätettiin toteuttaa! Tämä hallinnon uudistaminen esimerkiksi – siitä on puhuttu niin kauan kuin minä muistan, ja on ollut työryhmiä työryhmien jälkeen. Nyt sitten on esillä hiippakuntakeskeinen malli, ja minä vain kysyn, mitä sillä säästetään? Seurakunnat keräävät edelleen rahat, seurakunnat tekevät budjetit – ja sitten ne lähetetään hiippakuntavaltuustoon. Siellä on sitten jonkun pienen seurakunnan budjetti käsittelyssä – ihmiset matkustavat kokoukseen kolmekin tuntia suuntaansa – ja mitä ne siitä budjetista osaavat päättää? Matkakuluja sen sijaan kertyy…”

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Hän huokaa raskaasti ja jatkaa:

”Yksi hyvä uudistus on saatu aikaan, keskittäminen Kuopioon – tämä palvelukeskus. Minä sitä kyllä kovasti vastustin, mutta hävisin. Eikä minulla vastustuksessani mitkään itsekkäät syyt olleet, vaan ajattelin sitä, miten seurakuntaelämän toimivuuden kannalta tällä tavalla poistui seurakunnasta yksi tärkeä henkilö – kanslisti.”

”Totta kai palvelukeskuksessa on ammattitaitoista väkeä, sitä en ollenkaan kiellä, mutta kun seurakunnissa ei enää ole tätä avointa keskusta, joka oli päivittäin auki – ei vain maanantaina ja perjantaina kymmenestä kahteentoista, vaan joka päivä – ei seurakuntalaisilla ole paikkaa, missä voi poiketa, vaikkei nyt varsinaista asiaakaan olisi. Että seurakunta tavallaan on suljettu suurimman osan ajasta.”

Isä Leo painottaa jumalanpalvelusten merkitystä mutta miettii, että arkenakin ihmiset tarvitsevat seurakunnan yhteyttä aivan arkisisissa asioissa.

”Kuten sanoin, tämä keskittämisajatus oli toisaalta hyvä”, hän jatkaa. ”Mutta toisaalta siinä on yksi erittäin huono puoli: se tulee kalliiksi – paljon kalliimmaksi kuin kanslistit seurakunnissa. Monet pienet seurakunnat ovat todellisissa vaikeuksia sen takia tällä hetkellä.”

Vuoden 2014 kirkolliskokouksen tauolla keskustelemassa isä Leo, metropoliitta Panteleimon ja Veikko Halonen.  (Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö )

Vuoden 2014 kirkolliskokouksen tauolla keskustelemassa isä Leo, metropoliitta Panteleimon ja Veikko Halonen.
(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö )

Uudistamista uudistamisen vuoksi

Hän palaa uudestaan kirkolliskokouksessa esitettyyn hiippakuntakeskeiseen hallintomalliin, kertaa jo sanomansa ja pohtii sitten:

”Millä tavalla se keventää seurakunnan hallintoa? Sitä minä en ymmärrä. Se vie vain pois tämmöistä yhteen puhaltamisen henkeä, koska valitettavasti ihmiset ovat nurkkakuntaisia eivätkä juurikaan ajattele omaa paikkakuntaa laajemmin. Vapaaehtoistyö tulee pienenemään, sillä seurakunnissa tarvitaan henkilöitä, jotka haalivat nämä vapaaehtoistyöntekijät, jotka käyvät pyytämässä henkilökohtaisesti näitä. Ei mikään hiippakuntavaltuusto pysty hommaamaan vapaaehtoisia työntekijöitä.”

Isä Leo arvelee mallia otetun luostareista, jonne halutaan mennä talkoolaisiksi, kun halutaan etsiä jotakin eksoottista vaihtelua elämään.

”Monen tärkeän työn tekeminen, se on monissa paikoissa vapaaehtoisten käsissä täysin, koska ei ole enää sitä kanslistiakaan. Siitä minä olen ollut huolestunut jo monta vuotta.”

Tunnustan kuvitelleeni hiippakuntakeskeisen hallintomallin tarkoittavan kaikkien taloudellisten asioiden hoitamista hiippakunnan alueella hiippakunnasta käsin, ja pyhäkköjen ympärille koostuvan oman yhteisön.

”Se on ihanne”, isä Leo toteaa, ”mutta Suomessa on vain seurakunnilla veronkanto-oikeus – ei hiippakunnilla. Ja tähän ei mielestäni pidä puuttua. Jos niin tehtäisiin, muutkin uskonnolliset yhteisöt tulevat vaatimaan itselleen samaa oikeutta. Sillä Suomessa on suurempiakin uskonnollisia yhdyskuntia kuin ortodoksinen kirkko, joten mitä varten niillä ei ole tähän oikeutta?”

Isä Leo kirkolliskokouksessa Valamon luostarissa 2014. (Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Isä Leo kirkolliskokouksessa Valamon luostarissa 2014.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Isä Leo sanoo tietävänsä kokemuksesta, että uudistaminen on jonkinlainen merkillinen ilmiö:

”Olen 30 vuotta ollut töissä Suomen Puolustusvoimissa. Uudistusta tehdään vain uudistuksen takia, hallintoa muutetaan tai organisaatiota muutetaan. Kun yksi on otettu käyttöön, toista jo suunnitellaan – jos lievästi liioittelee.”

x x x

Säästöistä puhutaan ja samaan aikaan suunnitellaan muutoksia, joilla niitä ei taatusti saada aikaan.

”Mitä varten esimerkiksi arkkipiispan istuin pitäisi siirtää Helsinkiin? Olen kysynyt sitä, mutta vastausta en ole saanut. Kun yhteiskunnassa siirretään valtion virastoja kauaksikin Helsingistä, niin miksi meidän pitäisi tehdä juuri päinvastoin? Eikähän se tuo mukanaan muuta kuin lisää kustannuksia… Helsingissä on kaikki kalliimpaa – Kuopiossa on valmiit remontoidut tilat.”

Hän on hetken hiljaa ja jatkaa sitten:

”Tähän kun nyt mentiin, niin olen minä myös sitä mieltä, että nämä arkkipiispan ja piispojen esikunnat ovat paisuneet kuin pullataikina. Pitää olla erityisavustajia ja erityisavustajien avustajia – ja mihin piispa tarvitsee teologista sihteeriä? Miksi pitää olla kaikki nämä sihteerit – teologiset ja hallinnolliset ja toimistosihteerit? Eikö piispa enää osaa kirjoittaa omia puheitaan?”

Hän muistelee aikaa, jolloin oli piispa ja hiippakuntasihteeri.

”Ensimmäisenä voisikin säästää hiippakuntien menoissa, kirkollishallituksen virkamiesten menoissa ja päällekkäishallinnossa. Tuosta päällekkäishallinnostakin minulla on kokemusta armeijasta, ja siellä se on poistettu kokonaan. Ei meillä tämmöisessä pikkukirkossa ole varaa päällekkäiseen hallintoon, niin että hiippakunta hoitaa joitakin asioita ja keskushallinto joitakin… Ja on kaikennäköistä päällikköä.”

Huomautan tilakysymyksistä isä Leolle – otan esimerkiksi kirkollishallituksen lisääntyneen tilantarpeen Helsingissä. Arkkipiispa Johanneksen aikana kirkollishallitukselle riitti kaksio…

”Sitä minäkin olen ihmetellyt”, isä Leo sanoo. ”Mihin tarkoitukseen sitä oikeastaan tarvitaan – tuollaista palatsia! Käyttöaste pitäisi ainakin selvittää. Ei se kovin kummoinen ole, sen kyllä tiedän – kun olen samassa talossa, samassa rapussa asunut, ei siellä ovi kovin tiheään käynyt. Miksei voida hyödyntää tarvittaessa Sofian tiloja?”

”Säästämiskohteita kyllä löytyisi”, hän miettii. ”Pienimmät seurakunnat pitäisi yhdistää, jos se vain on alueellisesti mahdollista. Ja sitten otan esille tämän kansainvälisen työn, jonka merkityksen kyllä hyvin ymmärrän. Mutta sanon vain, että me olemme niin pieni kirkko, ettei meillä ole varaa ottaa suuria seurueita tänne täysihoitoon.”

”Liiallisesta byrokratiasta löytyy säästämiskohteita.  Paljon on turhaa – pitäisi keskittyä vain olennaiseen. Mutta kuinka käytännössä on? Lisää virkamiehiä ja päällekkäisiä johtajia, sitä se on käytännössä.”

Hän huokaa ja sanoo murehtivansa, kuinka vähän esipaimenilla on tietoa ja kosketuspintaa

arkipäivän todellisuuteen kirkossamme.

”…lempeyden esikuvaksi…”

Tästä me pääsemmekin piispa –kysymykseen, joka syksyn kirkolliskokouksessa oli hyvin ajankohtainen.

Myös isä Leo valittaa sitä, että piispaehdokkaista ei ennakkoon ole mitään tietoja.

”Tämä onkin ollut yksi surullinen asia kirkossamme. Ja minä puhun nyt aivan rehellisesti. Kun suljettu istunto alkaa, siellä sitten ruvetaan miettimään ja kyselemään. Sammutetuin lyhdyin nämä vaalit on aina käyty. Ja se minua kyllä on ihmetyttänyt.”

”Ennakkoon voitaisiin jo henkilöistäkin puhua”, hän jatkaa. ”Tässä kirkolliskokouksessa joku kyseli sellaistakin, millaiset vaatimukset piispakandidaattiin nähden yleensä on. Kaksi puheenvuoroa käytettiin vastauksena, ja toisen niistä käytin minä. Ensinhän on ihan selvät vaatimukset, pitää olla tietty koulutus, pitää olla selibaattipappi tai munkki, nehän on ihan selvät periaatteet.”

”Mutta kun sitten ruvetaan kyselemään muita vaatimuksia, niin ensimmäinen vaatimus tulee esille Jeesuksen vertauksessa hyvästä paimenesta, joka jätti 99 laumastaan ja lähti etsimään sitä yhtä kadonnutta lammasta. Miksi hän teki tämän päätöksen? Miten hän uskalsi tehdä tämän päätöksen? Niin – sehän johtuu pelkästään siitä, että tämä paimen luotti näihin 99 laumansa jäseneen, siihen, että tämä lauma ei hajoa. Ja tässä tulee siis ensimmäisenä se, että pitää olla luottamus, koska valitaan ensisijaisesti esipaimenta paimenille ja sitä kautta tietysti laajemmin myös muille lauman jäsenille. Täytyy olla luottamus näihin paimeniin, ja myös halu lähteä tätä hairahtunutta paimenta etsimään. Todellinen halu. Ja siinä suhteessa on meillä kaikista paras neuvonantaja pyhä Nikolaus. Häntä kuvataan monin eri sanoin, ja yksi ilmaisu on kauneinta runoutta – lempeys.  Tämä pyhä Nikolaus oli lempeyden esikuva. Tämä paimen, josta Jeesus puhuu, oli lempeä. Mitä varten pitää kirkkoisiä tutkia, kun on ihan selvät ohjeet siellä evankeliumissa!”

Hetken hiljaisuuden jälkeen isä Leo sanoo:

”Ja meillä on ollut yksi lempeä – Nikealainen. Joka oli aina paimennettaviensa puolella.”

 

Hellevi Matihalti

, , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: