Simeon ja Hanna käsitteli kesällä 2014 kahdessa artikkelissa (napsauta tekstiä) Ukrainan selkkausta koskevaa tiedonvälitystä. Artikkeleissa arvuuteltiin taustalla olevaa todellisuutta. Tässä artikkelissa palataan aiheeseen runsaan puolen vuoden kokemusten jälkeen.

Huomautus lukijalle: Tätä artikkelia on kirjoitettu ja muokattu kahden viikon aikana sotatoimien ollessa kiivaimmillaan. Tilanne on nopeasti muuttuva. Henkilö- ja paikannimien latinalainen kirjoitusasu on epäjohdonmukainen. Henkilönimissä käytetään kulloisenkin lähteen translitterointia. Paikannimissä pyritään suomalaiseen kirjoitusstandardiin. Jos kohdekielellä on vakiintunut nimimuoto, sitä käytetään. Muulloin käytetään paikallisten asukkaiden enemmistön käyttämää muotoa: englanniksi kirjoittaisin ”Munich” ja ”Ekenäs”; suomeksi ”Kiova” ja ”Lugansk” (eikä ”Kyiv” ja ”Luhansk”).

Uuden vuoden neljännellä viikolla uudistuivat taistelut Donetskin lentokentän lähellä. Taisteluista kertovat valtamedian uutiset ovat noudattaneet kaavaa ”Ukrainan armeija kertoo – Venäjä kiistää”. Kaikki viikon aikana Itä-Ukrainasta saamamme tieto on ollut siis kahden täysin epäluotettavaksi tiedetyn osapuolen väitteiden ja vastaväitteiden toistamista. Miten tiedostavan kansalaisen tulee tänään suhtautua Ukrainaa koskeviin uutisiin? Mistä tunnistaa desinformaation?

Viime kesän artikkeleissani päädyin siihen, että suomalainen ja kansainvälinen valtamedia on kykenemätön välittämään Itä-Ukrainasta riippumattoman, tasapuolisen journalismin ihanteiden mukaisia uutisia. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea resurssipula: ei ole omia toimittajia paikan päällä eikä toimituksissa ole aikaa eikä väkeä uutisaineiston kriittiseen arviointiin. Tämän seurauksena usein toistettua väitettä sekoitetaan vahvistettuun väitteeseen. Havaintoa ja siitä tehtyä päätelmää ei osata erottaa toisistaan. Tukeudutaan asiantuntijoihin varmistamatta, että heillä on asiantuntemusta siitä asiasta, josta he puhuvat.

”Missä ovat todisteet?”

Näin Venäjän ulkoministeri Lavrov vastasi toimittajan kysymykseen venäläissotilaista Itä-Ukrainassa. Lehdistökonferenssin vielä kestäessä Twitter-tilini täyttyi linkeistä vakuuttaviin todisteisiin siitä, että venäläissotilaita on Itä-Ukrainassa. Itsekin pidän riidattomana faktana, että niitä on. Lavrovin tokaisu kuitenkin osoittaa Ukraina-uutisoinnin keskeisen dilemman: Vaikka on todisteita (napsauta tekstiä) lukuisten sotilaiden läsnäolosta, kukaan ei ole esittänyt julkisesti kuvanäyttöä, todistajanlausuntoa tai esinelöytöjä, jotka osoittaisivat, että alueella on sellainen sodankäynnille ratkaiseva määrä venäläissotilaita tai -kalustoa, jota Ukrainan hallitus tai sitä tukevat länsivallat väittävät. Nykymaailmassa on lähestulkoon mahdotonta kuvitella, että suuri määrä taistelijoita kalustoineen voisi liikkua rajatulla alueella, eikä kukaan heitä näe, ei edes satelliitti. Elän maailmassa ja ajassa, jossa minulle on normaalia tarkastaa Google Earthin kautta, onko tyttäreni Australiassa vienyt pihakalusteet ulos. Lavrovin kiistäminen ei ole näissä oloissa täysin epäuskottavaa. On järkevää epäillä, onko Itä-Ukrainassa sellainen määrä venäläisiä sotilaita, että niillä olisi merkitystä taistelujen tulokselle.

Tämä aihetodistelun ja kohtuullisen epäilyn ongelma toistuu nähdäkseni kaikissa Ukrainan kriisiä koskevissa keskusteluissa, vaikkapa malesialaiskoneen kohtalosta tai pakotteiden vaikuttavuudesta. Eri kertomusten tueksi löytyy selkeitä viitteitä, mutta myös niitä vastaan löytyy riittävästi vastaindikaatioita tai ainakin epävarmuustekijöitä, jotta kummankin osapuolen kertomuksia voi järjellisesti ja rehellisesti epäillä.

Mediakenttä

Ukrainaa koskevan tiedon saaminen on ainakin minun mielestäni vielä vaikeampaa nyt kuin kriisin alkuaikoina. Suomalaiset ja kansainväliset toimittajat ovat poistuneet Ukrainasta ja palaavat sinne vain oikein suurten uutisten sattuessa. Donetskin taisteluista viikolla 4 YLE kertoi Ukrainan armeijan lähteisiin viitaten. Suomalaistoimittaja ehti 24.1.2015 paikalle kertomaan ensimmäisistä ohjusiskuista Mariupoliin. Muina aikoina uutisointi perustuu osapuolten väitteisiin tai parhaassa tapauksessa uutistoimistojen paikalta palkattujen toimittajien raportteihin; näiden riippumattomuudesta ja ammattimaisuudesta voi esittää vain arvailuja.

Suurista uutisorganisaatioista riippumattoman tiedon virta on heikentynyt. Keväällä 2014 blogeissa ja sosiaalisessa mediassa monet äänet kuvasivat tuoreeltaan tapahtumia. Nyt äänten tilalle on tullut hiljaisuus tai äänet ovat muuttuneet niin voimakkaasti puolueellisiksi, ettei niihin voi uskoa, eikä niitä usein edes jaksa kuunnella.

Venäjän hallitusta tukeva uutisorganisaatio on voimistunut mm. RT- ja Sputnik-organisaation perustamisen myötä. Samalla ’virallinen’ venäläistiedotus pysyy niin karkean propagandistisena, että se todennäköisesti haittaa Venäjän asiaa. Jos säännöllisesti välittää ilmeisen epätosia uutisia ja lisäksi viljelee omituista, julistavaa tyyliä, harva uskoo viestiin ja vielä harvempi kehtaa sitä toistaa. Tämä on valitettavaa, koska Ukrainan hyvin monisyisessä tilanteessa on aidosti olemassa myös Venäjän näkökohtia tukevia argumentteja, joita tulisi valottaa.

Kansainvälinen ja suomalainen valtamedia on minun mielestäni näyttäytynyt Ukrainan kriisin aikana pääosin puolueellisena, Kiovan ja ’lännen’ näkökohtia ylipainottavana. Itse arvioin, että tässä ei ole tapahtunut tahallista luopumista ammattietiikasta, vaan ilmiö johtuu resurssipulaan liittyvistä journalistisista heikkouksista yhdistettynä tiedotusympäristön epäsymmetriaan.

Saksassa syntyi syyskuussa 2014 liikehdintä puolueellisena pidettyä Ukraina-raportointia vastaan, kun valtion yleisradioyhtiöiden ’katsojaneuvosto’ esitti (napsauta tkstiä) esimerkkejä vääristävästä, Kiovaa tukevasta uutisoinnista. Juuri Saksassa tietoisuus Ukrainan tilanteen monista vivahteista näyttää muutenkin suuremmalta kuin muualla. Der Spiegel julkaisi (napsauta tekstiä) marraskuussa katsauksen Maidanin tapahtumiin sekä Kiovan vallanvaihtoon johtaneista, EU:n ja Ukrainan epäonnistuneista sopimusneuvotteluista. Johtopäätös oli sama kuin Simeon & Hannan kesä-heinäkuussa: EU itse ajoi taitamattomuuttaan neuvottelut pisteeseen, jossa EU-sopimuksen hyväksyminen oli Ukrainalle taloudellisesti mahdotonta ja Janukovitschin oli pakko vetäytyä siitä. Sittemmin joukko johtavia saksalaisia, joukossa entisiä presidenttejä ja kanslereita, on julkisesti protestoinut (napsauta tekstiä) Saksan Kiovaa myötäilevää ja Euroopan vakautta vaarantavaa linjaa vastaan.

Internetissä on vahvistunut trollaaminen ja aktiivinen desinformaatio osana psykologista sodankäyntiä. Oman näkemyksen asiasta olen julkistanut blogissani.

Epäsymmetrinen tiedotusympäristö

Ukrainan tapahtumia voi sovittaa useisiin narratiiveihin (suuriin kertomuksiin), joista ääripäät kai muodostuvat yhtäältä Moskovan ja Donbassin kapinallisten kertomuksesta (”spontaani kansannousu vallan anastaneita russofobeja vastaan”) ja toisaalta Kiovan sekä haukkamaisimpien länsivaikuttajien kertomuksesta (”Venäjän aggressio länsimaiseen demokratiaan pyrkivää, legitiimiä Ukrainan valtiota vastaan”). Kumpaankin narratiiviin sisältyy annos totuutta ja kummastakin voi esittää perusteltuja vastaväitteitä. Sitoutuminen johonkin narratiiviin vaikuttaa siihen, miten ottaa vastaan, seuloo ja ymmärtää uutisvirtaa. Ihanteellisessa maailmassa media osaisi käyttää uutisvirtaa myös keinona analysoida ja kritisoida vallitsevia narratiiveja. Pelkään kuitenkin, että on käynyt päinvastoin: uutisia arvioidaan sen mukaan, miten ne sopivat Venäjän aggressiivisuutta painottavaan kertomukseen. Tällä on vaikutusta uutisten totuudenmukaisuuden arvioimiselle: toisiin tietoihin uskotaan vähemmällä näytöllä kuin toisiin. Tällainen asenne on ongelmallinen siksi, että Ukrainan tilanne ei ole mustavalkoinen. Ukrainan hallinnon sitoutuminen länsimaisiin arvoihin ei ole ilmeinen. Ukrainan hallituksen joukkoja epäillään (napsauta tekstiä) järjestelmällisistä sotarikoksista. Journalisteilta on lupaa vaatia, että verisen sisällissodan kaikkia osapuolia tarkastellaan kriittisesti.

Uutisoinnin epäsymmetria johtuu myös objektiivisista tekijöistä. Ulkomainen media ei yleensä ole läsnä sotatoimialueilla vaan parhaimmillaan Kiovassa. Uutisten lähde on siis yleensä joko Ukrainan hallitus tai paikalta palkattu, rintaman länsipuolella oleva henkilö. Koska Venäjä kiistää olevansa sodan osapuoli, maan media esiintyy muka kolmannen osapuolen mediana, mikä, yhdistettynä venäläisen uutisoinnin laatuongelmiin, vähentää sen läpimenoa lännessä.

Journalistiikan kuluttajansuoja

Väitin jutun alussa, että suomalainen ja kansainvälinen media on kykenemätön välittämään Itä-Ukrainasta riippumattoman, tasapuolisen journalismin ihanteiden mukaisia uutisia. Miten minä sitten muodostan oman käsitykseni konfliktista, josta voi tulla suomalaisellekin kohtalon kysymys? Omassa mielessäni olen laatinut uutistenkuluttajan huoneentaulun:

• Lue laajasti ja epäile kaikkea! Kannattaa lukea monesta maasta ja useilla kielillä kirjoitettua aineistoa. Samalla on muistettava, että jokainen juttu on kirjoitettu jostakin ennakkoasenteesta lähtien.
• Muista lähdekritiikki! Sanotaanko jutussa, että tieto perustuu oman toimittajan havaintoon vai osapuolten väitteeseen vai johonkin muuhun? Mikä osa uutisesta on havaintoa ja mikä on ehkä päättelyä; vaikuttaako päättely pitävältä?
• Muista lukemasi! Yllättävän moni uutinen on kierrätystavaraa. Luin äsken kolmannen kerran uutisointia venäläisyhtiön Turun saaristosta hankkimista kiinteistöistä. Tarkempi selvitys osoitti, että kyseessä oli joka kerta sama yhtiö ja samat kiinteistöt. Kolme kertaa olen nähnyt uutisen, jonka mukaan presidentti Putin olisi uhitellut valtaavansa kahdessa viikossa Kiovan ja muitakin pääkaupunkeja. Tarkempi selvitys osoitti, että kysymyksessä oli sama presidenttien Poroshenkon ja Putinin välinen keskustelu, josta Poroshenko oli kertonut eteenpäin. Kolmasti olen lukenut uutisen, jonka mukaan Washingtonissa toimiva, nuoruudessaan Putinin esikunnan avustavissa tehtävissä ollut venäläinen Andrei Ilarionov  (napsauta tekstiä) ”paljastaa” Putinin aikovan vallata Suomen. Joka kerta ’uutinen’ oli se, että joku ulkomainen lehti mainitsi Suomen – kirjoittaessaan samasta Ilarionovin väitteestä. Yhteistä näille uutistapahtumille on, että ne luovat vaikutelman laajemmasta toiminnasta. Vain tarkimmat lukijat huomaavat, että tapauksia ei ollut kolme vaan ainoastaan yksi. Uutisten kierrätys vaikuttaa myös lähdekritiikkiin: uutisen toistuminen ei välttämättä merkitse vahvistusta, vaan voi johtua siitä, että useampi media nojaa samaan alkuperäiseen lähteeseen. Muista, että media ei läheskään aina mainitse, kun uutinen on ’lainattu’ muilta.
• Muista konteksti! Ukrainan sotauutisissa ei aina kerrota, kumman osapuolen alueella jokin tapahtui. Joskus luodaan asiayhteys, joka voi olla harhaanjohtava. Kun lokakuussa 2014 Punaisen Ristin työntekijä sai surmansa Donetskiin ammutuista kranaateista, eräät lehdet ilmaisivat kontekstin niin, että ”venäläismieliset kapinalliset ovat käyneet sotaa…Venäjä vallannut Krimin”. Uutisoinnista unohtui, että Donetsk on kapinallisten hallussa ja ammukset tulivat ukrainalaisjoukkojen suunnalta. Uutisointi oli siis joissakin lehdissä silkkaa propagandaa.
• Tarkasta, jos viitsit ja ehdit! Paikoista ja aikaisemmista tapahtumista saa tietoa (jota pitää myös epäillä!) googlettamalla. Jos Ukrainan viranomaiset ovat lähteenä jostakin, mikä tapahtui Donetskissa, on syytä olla skeptinen. Ukrainan viranomaiset vetäytyivät sieltä kuukausia sitten.
• Epäile asiantuntijaa! Kun mediassa viitataan asiantuntijaan, kannattaa katsoa netistä, mikä alan asiantuntija tämä henkilö on ja mitä hän on tutkinut ja julkaissut. Vaikka suomalaislehdet (tai tutkijoiden esimiehet) ovat palauttaneet järjestystä, edelleen törmää uutisiin, joissa tutkijana, virkamiehenä tms. esitelty henkilö lausuu itsevarmasti aiheesta, joka ei kuulu hänen omaan alaansa. Kun toimittaja ei ole asiaa selvittänyt, lukijan pitää itse selvittää, milloin on kysymys aidosta asiantuntijan arviosta ja milloin äänessä on vain joku, joka käyttää tutkijallekin kuuluvaa ilmaisun- ja mielipiteenvapautta.
• Tee omat päätelmäsi! Kun saat uskottavalta vaikuttavaa tietoa siitä, ’mitä’, ’milloin’ ja ’missä’ tapahtui, mieti erikseen ’miksi’ tapahtui. Median päättely ei ole enää raportointia vaan päättelyä, johon kannattaa soveltaa omaa järkeä sekä miettiä, voiko jokin toinen selitys istua faktoihin yhtä hyvin kuin median välittämä. Todennäköisin selitys on usein uskottavin, muttei välttämättä oikea. Kun ohjus iskee jommankumman osapuolen alueelle, todennäköisesti sen ampui vastapuoli. Oma maali lienee poikkeus eikä sääntö.
• Rakenna oma uutisvirtasi! Twitterin avulla on helppo saada luettavakseen Ukrainaa koskevia uutisia monista lähteistä. Ole itsekriittinen, tarkoituksena ei ole saada omia ennakkokäsityksiä tukevaa tietoa. Oma päivittäinen uutisvirtani perustuu tätä nykyä yhdeksään valtamedian verkkosivustoon. Twitter vinkkaa muista lähteistä. Venäläisistä seuraan säännöllisesti oppositiota tukevia TV Dozhd  (napsauta tekstiä) (jota väitän Euroopan laadukkaimmaksi uutiskanavaksi – vaikeissa olosuhteissa!), radiokanavaa Eho Moskvyi (napsauta tekstiä) sekä nettilehteä Slon. (napsauta tekstiä)   Yhtäkään näistä ei saa erehtyä luulemaan objektiiviseksi, niillä on omat agendansa. Ukrainasta seuraan Korrespondent -nettilehteä (napsauta tekstiä), joka on hallituksen puolella, mutta vaikuttaa luotettavalta ’mitä/missä/milloin’ -uutisoinnissaan. Sodasta saa hyödyllisiä ja yleensä luotettavaksi osoittautuneita raportteja, karttoja ja ennusteita (!) sivustolta net (napsauta tekstiä), joka on kapinallisia tukeva, mutta ammattimaisesti laadittu. Englanninkieliset Moscow Times ja Kyiv Post lasken nyt jo propagandalehdiksi. Virallisen Venäjän ja Ukrainan uutisvirta on helpoimmin seurattavissa maiden ulkoministeriöiden Twitter-tilien kautta. Suomalaisesta mediasta maininnan ansaitsee Suomen Sotilas -lehti (napsauta tekstiä), joka on apu sotilasasiantuntemusta vaativien asioiden avaamisessa – kunhan muistaa, että lehdellä on oma Suomen Nato-jäsenyyttä ajava agenda.
• Seuraa ETYJin raportteja! (Napsauta tekstiä)  ETYJin tarkkailijoiden raportteja edellisen vuorokauden tapahtumista saa tilattua sähköpostiinsa. Niihin sisältyvät myös venäläis-ukrainalaisen aselepotarkkailijaryhmän raportit tulitauon noudattamisesta. Vaikka tarkkailijat eivät voi ehtiä joka paikkaan, niiden raportit ovat ammattimaisia ja puolueettomia – ja pääsyy siihen, että aloin viime vuonna epäillä valtamediaa.

Mitä ajattelen Ukrainan tilanteesta tammikuussa 2015?

Kuten viime kesäkuussa kirjoitin, ”vaikka uutisointi on epäluotettavaa, suuresta tiedon määrästä on silti mahdollista hahmottaa joitakin todennäköisesti oikeita suuria linjoja. Seuraavaa tulee ymmärtää uutisnörtin impressionistisena tauluna.” Aiheen laajuuden ja lähteiden niukkuuden vuoksi aion käsitellä vain joitakin pääkohtia ja minua itseäni kiinnostavia seikkoja. Hyödyllinen aikajana Ukrainan tapahtumista löytyy tästä.

Suuri kuva. Omassa mielessäni viime kuukausien päällimmäinen anti on se, että Ukrainan tilanne on asettunut geostrategiseen kehykseen, johon mahtuvat niin Lähi-idän tapahtumat kuin Itämerellä vilkastunut sotilaallinen toiminta, South Stream -kaasuputken peruuttaminen ja öljyn hinnan lasku. Kysymys on USA:n ja sen liittolaisten sekä Venäjän strategisten etujen järjestämisestä. Suomessa tämä havaittiin uutisointina Suomen ilmatilan loukkauksista  (napsauta tekstiä) sekä mm. Ruotsin saaristossa tehdyistä sukellusvene-epäilyistä. Uutisointi ei mielestäni välittänyt oleellisinta tietoa, joka oli se, että sotilaallinen toiminta oli lisääntynyt kaikkialla Kuolan niemimaalta Mustalle merelle ulottuvalla kaarella. Uutisointia ei myöskään asetettu sikäli oikeaan kontekstiin, että lisäys koski sekä Venäjän että Naton toimintaa (napsauta tekstiä). Uutisoinnissa ei myöskään huomioitu, että suuri osa tästä sotilastoiminnasta oli sellaista, josta NATO ja Venäjä olivat ETY-järjestön jäseninä informoineet  (napsauta tekstiä) vastapuolta etukäteen. Suuri kuva on mielestäni siis se, että suurvaltojen jännitteet ovat kasvaneet, molemmat valtaryhmät ovat aloitteellisia, ja Ukrainan ja varsinkin Suomen sekä muut Itämeren alueen maat voi nähdä tässä katsannossa enemmän objekteina kuin subjekteina.

Maidanilta vaaleihin. Kesällä arvioin, että Ukrainan vallanvaihdos oli monivaiheinen tapahtumasarja. Alkuperäinen Maidan oli spontaani, uudistusmielisten mielenosoitus korruptoitunutta valtaeliittiä vastaan. Siihen liittyi myöhemmin väkivaltainen ääriaines. Tilanteen kärjistyttyä osapuolet sopivat EU:n ja Venäjän edustajien myötävaikutuksella rauhanomaisesta vallanvaihdoksesta. Sopimus mitätöityi kuitenkin samana yönä, kun presidentti Janukovych poistui maasta ja parlamenttiin tukeutuva ryhmä otti vallan. Arvioin silloin, että vanhan oligarkkivallan edustajat kaappasivat kansan vallankumouksen. Arvio on mielestäni edelleen oikea. Uusi hallinto on kuitenkin myöhemmin saanut vaaleissa valtakirjan, jota voi pitää riittävänä joskaan ei kovin vahvana.

Vaaleja edeltävään aikaan mahtuu kaksi otsikkoasiaa, Ukrainan EU-sopimuksen allekirjoitus ja suspendointi sekä Ukrainan armeijan operaatio Donbassin kapinallisia vastaan.

EU:n ja Ukrainan assosiaatiosopimus  (napsauta tekstiä) allekirjoitettiin 21.3.2014 (poliittinen osa) ja 27.6.2014 (talousosa). Ulkomaankauppaa koskevien osien voimaantuloa lykättiin syyskuussa 2014 Venäjän kanssa käytäviä neuvotteluja varten. Sopimuksen ratifiointiprosessi on edelleen kesken. Kuten muistamme, assosiaatiosopimus oli keskeisin Maidanin tapahtumiin ja Ukrainan vallanvaihdokseen johtanut tekijä. Neuvottelujen avaaminen Venäjän kanssa on nähtävä myöhäisenä yrityksenä korjata kriisiin johtanut sopimuksen valuvika. Ironinen yksityiskohta on se, että Euroopan parlamentti halusi juhlistaa sopimusta käsittelemällä sitä samanaikaisesti ja videoyhteydessä Ukrainan parlamentin kanssa. Koska EP ei halunnut odottaa Ukrainan vaaleja, juhlallinen yhteisistunto pidettiin sen Verkhovna Radan kanssa joka oli vähän aikaisemmin suurella enemmistöllä päättänyt sekä vetäytyä sopimuksesta että käyttää kuolettavaa voimaa Maidanin mielenosoittajia vastaan.

 

Vaalit. Petro Poroshenko valittiin  (napsauta tekstiä) presidentiksi 25.5.2014 54%:n ääniosuudella. Äänestysvilkkaus hallituksen kontrolloimilla alueilla oli 60%. Parlamenttivaalit pidettiin 26.10.2014. Yksityiskohtaisia tietoja vaalien tuloksesta saa esimerkiksi tästä. Keskeiset tiedot mielestäni ovat seuraavat: Äänestysvilkkaus koko maassa (ilman Krimiä ja Donbassia) oli 52 %. Länsi-Ukrainassa aktiivisuus oli verrattomasti suurempaa kuin maan itäosissa. Suurimmiksi puolueiksi nousivat presidentti Poroshenkon puolue (132 paikkaa), pääministeri Yatsenyukin kansanrintamapuolue (82 paikkaa, mutta suurempi ääniosuus kuin Poroshenkolla) ja ’oman avun’ puolue (Самопоміч, Samopomich; 33 paikkaa). Kommunistinen puolue sekä aiemmin venäjänkielisten edustajana toiminut alueiden puolue eivät osallistuneet vaaleihin. Toisaalta useita entistä Janukovychin hallintoa tukeneita edustajia löytyy Oppositiorintama-puoleen sekä sitoutumattomien, yhden miehen vaalipiireistä valittujen kansanedustajien joukossa. Tärkeää on, että entisen pääministerin Julija Tymoshenkon ääniosuus jäi vaatimattomaksi ja eri uusfasistisina pidettävien liikkeiden osuus häviävän pieneksi.

Vaalien jälkeen Ukrainan politiikka on presidentti Poroshenkon ja pääministeri Yatsenyukin yhteiseloa. Kumpikin on toiminut johtotehtävissä aikaisemmin ja kumpaakin voidaan lukea oligarkkieliitin edustajaksi. Poroshenko rikastui suklaatehtailijana ja Yatsenyuk pankkialalla. Ylipäätään lokakuussa valittua Verkhovna Radaa voidaan pitää aikaisemman poliittisen järjestelmän jatkumona. Uudeksi, Maidanin mielenosoittajien vaatiman korruptiosta eroon pyrkivän politiikan edustajaksi, voidaan laskea vain Samopomich-puolue. Vaaleissa puolueet erottuivat toisistaan myös Donbassin kapinan ratkaisua koskevan linjansa osalta; vaaleissa voitti sotilaallista ratkaisua vaativa linja. Presidentti Poroshenko näyttäisi esiintyvän pääministeriä sovittelevampana, mutta valtionjohtajana hän on useaan otteeseen antanut käskyn sotatoimien vahvistamisesta idässä.

Vaikka vaalit esitetään länsimielisen politiikan voittona, olisin hyvin pidättyväinen arvioissa. Presidentin ja pääministerin aikaisemmasta toiminnasta ei löydy merkkejä sitoutuneisuudesta liberaalin oikeusvaltion ihanteisiin tai avoimeen talousmalliin. Maidanin vaatimat ja EU:lle tai IMF:lle luvatut uudistukset ovat tähän mennessä jääneet toteutumatta (napsauta tekstiä). On siis pidettävä mielessä mahdollisuus, että Ukrainan nykyjohdon länsimielisyys on vain opportunismia: otetaan tukea ja rahaa sieltä, mistä sitä on saatavana. Yksi ETYJ:n päivittäisten raporttien huomiota herättävistä seikoista on Maidanin vaatimuksia toistavien mielenosoitusten jatkuminen katkeamatta sekä Kiovassa että maakunnissa vallanvaihdoksesta näihin päiviin asti. On myös muistettava, että varsinkin Poroshenkolla on edelleen taloudellisia intressejä Venäjällä. Esimerkki Ukrainan johdon joustavasta suhtautumisesta arvoihin ehkä saatiin Venäjän kaasusopimuksia koskevista neuvotteluista viime lokakuussa, jolloin EU:n edustajien arvion mukaan Ukrainan ja Venäjän edustajat toimivat yhdessä (napsauta tekstiä) EU:ta vastaan saadakseen mahdollisimman paljon rahaa irti EU:lta.

Ukrainan sisäpolitiikkaa raportoidaan melko niukasti kansainvälisessä mediassa. Minun on mahdotonta arvioida maan nykyhallituksen vakautta. Maidanin vaatimuksia toistavien mielenosoitusten jatkuminen voi kuitenkin olla merkki kytevästä oppositiosta. Nykyhallinnolla on pienempi vaaleissa osoitettu kannatus kuin edeltäjällään, joka luhistui nopeasti mielenosoitusten edessä. Suuri osa sotilaallisesta voimasta on oikeistonationalististen ryhmien kontrolloimilla miliiseillä. Talouden tilan jatkuva heikkeneminen sekä jatkuvat sotilaalliset vastoinkäymiset voivat milloin tahansa saattaa hallituksen aseman koetukselle. Oman, myönnetysti ei-kattavan, käsityksen mukaan Ukrainan kotiyleisölle suunnattu propaganda on ollut viime aikoihin asti tehokasta – sisällissodan menetyksistä on vaiettu tai niitä on vähätelty. Tämä voi olla muuttumassa. (napsauta tekstiä)

Vaikka äärikansallinen oikeisto (napsauta tekstiä) menestyi vaaleissa huonosti, sen merkitystä ei tule aliarvioida. Osa suurten puolueiden parlamenttiedustajista on valittu äärikansallisten miliisien edustajina parlamenttiin sinänsä maltillisten puolueiden listoilta. Ääriliikkeiden vaikutusvalta asevoimissa on epäselvä, mutta todennäköisesti huomattavan suuri. Myös pääministeri Yatsenyukin eräitä julkisia lausuntoja (”Venäläiset ali-ihmisiä”, ”Neuvostoliitto hyökkäsi maailmansodassa Saksaan ja Ukrainaan”) voi pitää osoituksena äärimmäisyysajattelusta.

Sisällissota

Presidentti Poroshenko julisti ”antiterroristisen operaation”, siis sodan, Donbassin kapinallisia vastaan huhtikuussa 2014. Huonosti alkanut operaatio sai pontta heinäkuussa, ja hallitusjoukot valtasivat laajoja alueita kapinallisilta, kunnes eteneminen pysähtyi suuren miestappion saattamana Ilovaiskin taistelun (napsauta tekstiä) jälkeen.

Ukrainan, Venäjän sekä Donetskin ja Luganskin ’kansantasavaltojen’ edustajat sopivat aselevosta (napsauta tekstiä) Minskissä 5.9.2014. Aselepoa rikottiin (napsauta tekstiä) päivittäin sen jälkeen kummankin osapuolen toimesta.

Tätä artikkelissa kirjoitettaessa lähihistoria näyttää toistavan itseään. Poroshenko julisti hyökkäyksen (napsauta tekstiä) Donetskin lentokentän alueelle 18.1.2015. Hyökkäys epäonnistui surkeasti ja Ukrainan joukot vetäytyivät (napsauta tekstiä) kuukausia puolustamaltaan lentokentältä (napsauta tekstiä) 22.1.2015. Kapinallisjoukot irtisanoutuivat aseleposopimuksesta (napsauta tekstiä) ja ryhtyivät hyökkäykseen  (napsauta tekstiä) Mariupolin kaupunkia vastaan. Samaan aikaan raportoitiin (napsauta tekstiä), että tuhansia Ukrainan taistelijoita on jäämässä saarroksiin, mottiin (napsauta tekstiä) Debaltsevon kaupungin lähellä.

Miksi sotaonni kääntyi? Viime elokuussa, ja myös tätä kirjoitettaessa tammikuussa, kapinallisten menestys Ukrainan hallituksen joukkojen aluksi voitokkaalta näyttäneen hyökkäyksen epäonnistuttua mainitaan lännen retoriikassa todisteena Venäjän aseellisesta väliintulosta. Väite on toki looginen, mutta sen heikkoutena on, että kenelläkään ei ole havaintoa sen kokoisten venäläisosastojen olemassaolosta, joita tarvittaisiin massiivisen hyökkäyksen kääntämiseen vastahyökkäyksellä. On aiheellista ainakin miettiä vaihtoehtoisia selitysmalleja. Silloin kannattaa muistaa, että Donbassissa hallituksen joukot ovat hyökkääjän, kapinalliset puolustajan asemassa.

Sodassa puolustajalla on yleensä etu. Puolustaja toimii omalla, tutulla alueella, usein kiinteistä, linnoitetuista asemista ja lyhyen huoltoreitin päässä. Tietoisuus oman kodin läheisyydestä lisää miesten motivaatiota. Hyökkääjällä on vastaava haitta: vieras maasto, hyökkäys avomaastossa kiinteää puolustusta vastaan, pidempi kuljetusmatka miehille ja varusteille. Hallitusjoukkojen nopea eteneminen heinäkuussa ja niiden kohtaama vähäinen vastustus saattoi olla kapinallisten tietoista taktiikkaa. Ovathan kapinalliset osoittaneet pystyvänsä kiivaaseen vastarintaan tarvittaessa. Jos vetäytyminen oli tietoista taktiikkaa, se salli hallitusjoukkojen etenemisen kapinallisten ympäröimille alueille, pitkien huoltoreittien päähän. Ukrainan armeija ajautui mottiin Ilovaiskissa, jossa ainakin tuhat miestä menehtyi  (napsauta tekstiä). Tätä kirjoitettaessa lehdistö jännittää (napsauta tekstiä) , odottaako Debaltsevossa piiritettyjä hallituksen joukkoja sama kohtalo.

Sisällissodan taistelijat ja tavoitteet. Mielestäni tärkein sodan suuresta kuvasta tehtävä havainto on se, että kumpikaan osapuoli ei käytä siihen tarpeeksi voimaa ratkaisun saavuttamiseksi. Arviot osapuolten miesvahvuudesta ovat vaihtelevat ja epävarmat, mutta enimmillään 25 – 30.000 kummallakin puolella voi olla mahdollinen luku. (Yksi arvio Donbassissa taistelevista joukoista on tässä (napsauta tekstiä). Amerikkalaisarvio Ukrainan ja Venäjän armeijoiden kokonaisvahvuudesta on tässä.) (napsauta tekstiä)

Ukrainan kenttäarmeijan pienuus on häkellyttävä. Tilanteessa, jossa valtio on menettänyt kontrollin osasta aluettaan ja ulkorajojaan, 40-miljoonainen Ukraina saa aseisiin saman verran miehiä kuin pieni Suomi rauhan aikaan. Tämä johtaa useisiin päätelmiin. Ukrainan armeija oli ajettu lähes täysin alas ennen kriisin alkamista. Vallanvaihdoksen, Krimin menetyksen ja itäisten maakuntien kapinan yhteydessä huomattava osa Ukrainan sotilaista joko vaihtoi leiriä tai lähti siviiliin. Kriisin pitkittyessä Ukrainan johto on ollut kyvytön tai haluton mobilisoimaan riittävästi miehiä sotaan. Monen raportin mukaan Ukrainan joukkojen selkärangan muodostavat erilaiset aluejoukot (napsauta tekstiä), jotka koostuvat vapaaehtoisista ja ovat yhteydessä joko johonkin poliittiseen liikkeeseen tai joukkoa rahoittavaan oligarkkiin. Jos spekuloi, sekä kyvyttömyydellä että haluttomuudella voi olla merkitystä. Ukrainan hallinnon arvovaltaa ja taitamista sopii epäillä, kuten myös kansan valmiutta uhrauksiin hallinnon puolesta.

Vaalien tuloksen ja Ukrainan kansalaismielipiteen vuoksi hallituksen on ylläpidettävä vaikutelmaa aktiivisista sotatoimista. Toisaalta hallitus halunnee välttää konfliktin eskaloitumista sisäisestä selkkauksesta avoimeksi sodaksi Venäjää vastaan, koska sellaisen lopputulos on liiankin hyvin arvattavissa. Kyyninen tarkkailija voisi sanoa, että nykytilanne sopii Poroshenkon ja Yatsenyukin hallinnolle hyvin: illuusio ponnekkaista sotatoimista saadaan ylläpidetyksi ilman, että oma äänestäjäkunta joutuisi pahemmin uhrautumaan. Samalla nationalistiset aktivistiryhmät saadaan pidettyä poissa Kiovasta hallinnon valtaa uhkaamasta.

Venäjän osuus sotatoimiin pysyy hämärän peitossa. Pidän riidattomana, että taisteluihin on osallistunut Venäjän armeijan miehiä. Tätä tukevat tiedot sekä Venäjällä kadonneiksi (napsauta tekstiä)  ja kaatuneiksi (napsauta tekstiä) ilmoitetuista että raportit Donbassissa vangeiksi (napsauta tekstiä) joutuneista venäläissotilaista. Hämärämpi on sen sijaan kysymys venäläisten lukumäärästä, roolista ja tehtävästä. Uskottavia ensi käden raportteja yhdistelemällä pääsee enintään muutamaan sataan mieheen. NATO ilmoitti (napsauta tekstiä) elokuussa 2014, että sillä oli näyttöä 1 000 venäläissotilaasta Ukrainan alueella. Presidentti Poroshenko puhui (napsauta tekstiä) tammikuussa 2015 Davosissa 9 000 venäläissotilaasta. Ulkopuolisesta tarkkailijasta tuntuu, että näin suuresta sotajoukosta syntyisi todistajahavaintoja ja (myös julkaistavaksi kelpaavia) tiedustelu- tai muita kuvia. Merkitystä on myös sillä, toimivatko nämä väitetyt joukot yhtenäisinä venäläisinä muodostelmina vai hajallaan kapinallisjoukkojen osana ja komennossa. Ukrainan hallituksella on vahva intressi liioitella ja Venäjällä on kiinnostusta vähätellä lukumäärää. Pidän uskottavina lehdistön raportteja, että kaatuneiden ja kadonneiden venäläisten joukossa on myös muita kuin vapaaehtoisia. Jos näiden osuus on suuri, se tukisi teoriaa johdetusta interventiosta.

Tämän hetkisen julkisen tiedon perusteella voi tehdä vain hyvin epävarmoja arvauksia. Myös venäläissotilaiden lukumäärästä esitettyjen korkeimpien lukujen perusteella niiden osuus kapinallisjoukoista on enimmillään kolmasosa. On luultavaa, että venäläisjoukot koostuvat erilaisista aineksista: aidosti vapaaehtoisiksi ilmoittautuneita aktiivisotilaita ja reserviläisiä; paikalle komennettuja erikoismiehiä, kouluttajia ja johtajia; asevelvollisia, jotka komennettiin paikalle jonkin kiintiön täyttämiseksi; Kaukasuksen ja Afganistanin veteraaneja, seikkailijoita. Yleiskuva näyttäisi kuitenkin olevan, että valtaosa kapinallisten ns. aluejoukoista edelleen on alueelta rekrytoituja miehiä. Kapinalliset jakaantuvat (napsauta tekstiä) useisiin itsenäisiin yksikköihin. Ryhmien keskinäiset suhteet ovat epäselvät; yhtäältä on raportteja ryhmien keskinäisistä aseellisista yhteenotoista, toisaalta ne ovat kyenneet vaikuttaviin yhteissuorituksiin nimellisesti ylivoimaista hallituksen armeijaa vastaan. Donbassin aluejoukkoja vahvistaa tuntematon, mutta mahdollisesti tärkeä Venäjältä tullut joukko. On mahdollista, mutta ei vahvistettua, että aluejoukkojen johdossa on merkittävä venäläinen ammattisotilaiden komponentti.

Samanlainen epävarmuus koskee kummankin osapuolen osalta aseita ja sotatarvikkeita. On viitteitä siitä, että Venäjä on toimittanut aseita kapinallisille, mutta strategisen mittakaavan toimituksista ei ole esitetty julkisuudessa kuvatodisteita tai riippumattomien silminnäkijöiden lausuntoja. Arviointia vaikeuttaa se, että Neuvostoliiton jäljiltä Ukrainan ja Venäjän armeijat käyttävät pitkälti samoja aseita ja varusteita – ja vielä melko äsken Venäjä teetti aseita Ukrainassa. Ajoittaiset raportit, joiden mukaan kapinallisilla olisi aseita, jotka ovat käytössä vain Venäjällä, vaikuttavat (napsauta tekstiä) maallikosta usein kyseenalaisilta (napsauta tekstiä) eivätkä kerro mitään mahdollisten toimitusten määrästä. Toisena esimerkkinä mainitsen Ilta-Sanomien jutun (napsauta tekstiä) 27.1.2015, jossa kuvituksena on kapinallisille kuuluvaksi sanottu Grad-raketinheitinjärjestelmä, mutta sitä kuljettavalla rekalla on Ukrainan armeijan ja kuljettajalla Kiovaa tukevan Azov-pataljoonan tunnukset.

Materiaalikysymyksellä on merkitystä, kun arvioi, mitkä valtiot tai tahot tukevat taustalla sotatoimia. Yksikään valtio ei ole myöntänyt toimittavansa Ukrainan osapuolille kuolettavaa kalustoa. (USA:n edustajainhuone on päätöslausumallaan (napsauta tekstiä) antanut presidentille luvan asetoimituksille Ukrainan hallitukselle, mutta tätä ei ole käytetty.) Yhdeksän kuukauden sodankäynnin jälkeen voisi olettaa, että varastot kaipaavat täydennystä. Ukrainan sotateollisuus sijaitsee merkittäviltä osiltaan sotatoimialueella eikä siis pystyne kovin suuriin toimituksiin. On kohtuullista olettaa, että Ukrainalla oli suuria sotavarastoja kriisin alkaessa. Kun tiedetään, että Donbassin varastot päätyivät kapinallisten haltuun kapinan alkupäivinä, on todennäköistä, että varastot jakaantuivat osapuolten kesken kutakuinkin suhteessa niiden pinta-alaan ja väkimäärään. Lisäksi on viitteitä siitä, että toimivaa kalustoa on siirtynyt taisteluissa hallituksen joukoilta kapinallisille enemmän kuin päinvastoin. Koska valtaosa Ukrainan alueesta ja väestöstä on sotatoimien ulkopuolella, Ukrainan hallituksella voi arvata säilyneen suurempi osuus asevarastoista kuin kapinallisilla. Toisaalta uutisissa on tietoja, joiden mukaan hallitusta tukevat aluejoukot joutuvat hankkimaan varusteensa kansalaiskeräysten ja lahjoitusten avulla (mikä voi implisoida aseiden hankintaa kansainvälisiltä harmailta markkinoilta). Päättely johtaa siis taas aihetodistelun ja kohtuullisen epäilyn ratkaisemattomaan yhtälöön. Kapinallisten ei voida osoittaa saaneen aseapua ratkaisevassa määrin ulkoa, mutta silloin on oletettava heidän asevarastonsa olleen erittäin suuret kriisin alkaessa ja saaneen merkittävästi vahvistusta sotasaaliista sen jälkeen.

Kapinallisten ja Venäjän päämäärät. Tämän sodan osapuolten tavoitteita voi vain arvata. Selvää on, että Venäjä ei ole mobilisoinut Donbassiin riittävästi resursseja konfliktin sotilaalliseen ratkaisuun. Tästä voi kohtuudella päätellä, että Venäjän tavoitteena ei ole Donbassin sotilaallinen haltuunotto. Suoraan puhuen: jos Venäjä olisi halunnut, se olisi ajat sitten voinut vallata Donbassin tai vaikka koko Ukrainan – ja olisi tuskin kohdannut muulta maailmalta enempää pakotteita kuin pystyy sietämään. Viime kesän artikkeleissa perustelin, miksi aluevaltaus (Krimin lisäksi) tuskin kuuluu Venäjän suunnitelmiin.

Miksi siis jatkaa sotaa, jota ei pyri voittamaan? Ukrainan osalta viittasin edellä sisäpoliittisiin syihin. Venäjän ja kapinallisten osalta uskottavin teoria mielestäni perustuu siihen, että Venäjä ja Donbassin ’kansantasavallat’ ovat kaksi eri toimijaa, joiden päämäärät ovat yhdensuuntaisia mutta eivät täysin yhteneviä. Tässä teoriassa Donbassin (itse itsensä nimittäneiden) johtajien toiminta vastaa puolustussotaa ulkoista vihollista vastaan tavoitteena puolustuskykyisen alueen luominen. Tämä on mahdollista siitä huolimatta, että ’kansantasavallat’ ja niiden orgaanit ovat vailla demokraattista oikeutusta: Luganskin ja Donetskin läänien asukkaiden näkökulmasta heidän kimppuunsa on hyökännyt asein Ukrainan hallitus, joka Donbassissa nähdään vihamielisenä vallananastajana. Sodankäynnin raakuus ja piittaamattomuus siviiliuhreista vastaa sitä kielenkäyttöä, johon osa Ukrainan johtoa on syyllistynyt. Venäjän propaganda on levittänyt tätä viestiä, mutta Ukrainan johto on kiistatta itse jo omalla toiminnallaan herättänyt Donbassin asukkaissa riittävästi pelkoa ja inhoa.

Kahden toimijan teoriani perustuu järkeilyyn, että vaikka Donbass on riippuvainen Moskovan tuesta ja kuuntelee sen ääntä, Donbass ei välttämättä taipuisi esimerkiksi käskyyn laskea aseitaan.

Moskovan motiiveja, kun aluevaltaus on suljettu pois, kannattaa hakea kolmesta suunnasta: reagointipakko, Ukrainan sisäinen kehitys ja Venäjän sisäpolitiikka. On pantava merkille, että aseellisen konfliktin aloitus ja jokainen sen merkittävä eskalointi on tapahtunut Ukrainan hallituksen aloitteesta. Tähän Venäjän suurvaltana sekä Donbassin hyökkäyksen kohteena on täytynyt reagoida. Ukrainan offensiivien epäonnistuttua puolustaja on käynyt vastahyökkäykseen alueella, joka kuuluu Donbassiin. Ukrainan sisäiseen kehitykseen sisältyy ’sotapuolueen’ ja sovinistisen oikeiston vahva rooli; näiden ohjelmiin sisältyy Donbassin väestön alistaminen tai villeimmissä puheissa likvidointi. Venäjän näkökulmasta on tärkeää, että Donbass ja sen venäjää puhuva väestö pysyy osana sodan jälkeistä Ukrainaa. Lisäksi ääritilanteessa Venäjä, kuten kaikki muutkin valtiot, vastaa kansainvälisen oikeuden mukaan siitä, että Donbassin siviilit eivät joudu sodan vuoksi vainon tai etnisen puhdistuksen kohteeksi. Viimein sisäpolitiikka rajoittaa Venäjän hallituksen liikkumatilaa. Autoritaarisenkin hallituksen täytyy ottaa kansalaismielipide huomioon. Kansalaiset eivät halua sotaa Venäjän ja Ukrainan välille, mutta eivät myöskään suvaitse Donbassin venäläisten jättämistä oman onnensa nojaan.

Talous ja pakotteet

Ukraina. Oltuaan Neuvostoliiton vaurain osavaltio Ukraina on SNTL:n päättymisen jälkeen taantunut suhteessa Venäjään. Karkeasti ottaen CIA:n lukujen (napsauta tekstiä)  mukaan Venäjän taloudellinen kehitys on ollut yhtä nopea kuin EU:n tähtioppilas Puolan, ja Ukraina on seurannut Bulgarian kehityskulkua. Ukrainan talous (napsauta tekstiä) oli nykyisen kriisin alussa erittäin vaikeassa tilassa. Kriisin aikana tuotanto on vähentynyt 10 %. Maan ulkoinen velka on kasvanut 40 %:n BKT-osuudesta 70 %:iin. IMF arvioi maan seuraavan vuoden rahoitustarpeeksi 20 miljardia euroa. Toistaiseksi maa on saanut lainata noin 7 mrd € IMF:ltä, vajaan miljardin EU:n jäsenvaltioilta ja miljardin USA:lta. EU:ssa harkitaan nyt 1,5 – 2 miljardin lisälainan myöntämistä. Mainittu makrotaloudellinen apu koskee siis olemassa olevan velan uusimista sekä lähiajan välttämättömien valtion menojen (energia!) maksamista. Rahasta merkittävä osa päätyy Venäjälle, joka Ukrainan energiantoimittajana ja pitkäaikaisena tukijana on ollut Ukrainan tärkein rahoittaja. Paradoksaalista kyllä, energiatoimituksista tehdyn sovun (napsauta tekstiä) tuloksena Venäjä on Ukrainan hallituksen tärkein rahoittaja. Päästääkseen talouskasvun uralle Ukraina tulee tarvitsemaan moninkertaisia summia investointirahana, jonka on tultava ulkomailta. Venäjän ja lännen valmius Ukrainan rahoittamiseen pysynee pienenä.

Venäjä. Venäjän talouskehitys on ollut runsaasti esillä suomalaisessa mediassa. Tämän artikkelin puitteissa rajoitun käsittelemään kysymystä lännen pakotepolitiikan vaikutuksista Venäjän talousvaikeuksiin.

Euroopan unionin neuvosto julkisti 31.7.2014 uusia Venäjää vastaan suunnattuja, ns. kolmannen vaiheen pakotteita sisältävän asetuksen ja päätöksen. Aikaisemmin julkistettujen, yksittäisiä henkilöitä koskevien rajoittavien toimenpiteiden lisäksi unioni rajoittaa nyt venäläistahojen joukkovelkakirjoilla käytävää kauppaa, aseiden ja liitännäistuotteiden viennin Venäjälle, kaksikäyttötuotteiden viennin Venäjälle sotilaskäyttöön sekä tiettyjen öljynetsintäteknologioiden vientiä Venäjälle. Sanktioita laajennettiin 12.9.2014, jolloin kiellettiin viiden venäläispankin, sekä eräiden energia- ja puolustustarvikeyritysten rahoittaminen. Samalla tiukennettiin kaksikäyttötuotteiden ja mm. öljynetsintäteknologiaa koskevia vientirajoituksia. (Pakotteita on täsmennetty eri vaiheissa. Käyttökelpoista tietoa pakotteista saa tästä.) EU:n ulkoasiainministerit kokoontuvat 29.1.2015 käsittelemään Ukrainan tilannetta. Tätä kirjoitettaessa on epäselvää, onko (napsauta tekstiä) kokouksesta odotettavissa pakotteita koskevia päätöksiä.

Pakotteiden teoriasta. Talouspakotteiden vaikutuksista ja vaikuttavuudesta on julkaistu suuri määrä tutkimuksia. Tilan säästämiseksi annan tässä joitakin linkkejä:

• Galtung, Johan (1967): On the effects of International Economic Sanctions: With Examples from the Case of Rhodesia, World Politics, Volume 19, 378-416. http://web.stanford.edu/class/ips216/Readings/galtung_67.pdf
• Hufbauer, G.C., Schott, J.J., Elliott, K.A. (1990) Economic Sanctions Reconsidered: History and Current Policy, Institute for International Economics, Washington, D.C.
• Kaempfer, Lowenberg (2007): The Political Economy of Economic Sanctions. http://www.sfu.ca/~schmitt/sanctions.pdf
• Collins (2009): The Efficacy of Economic Sanctions, Economic Sanctions and American Foreign Policy in the Unipolar Area. http://digitalcommons.kennesaw.edu/facpubs/72/
• Lektzian, Souva (2007): An Institutional Theory of Sanctions Onset and Success. http://jcr.sagepub.com/content/51/6/848.abstract

Mikäli maallikkona ymmärrän lukemaani, tutkijoiden enemmistö päätyy sekä historiallisen aineiston että peliteorian ja päättelyjen kautta siihen, että talouspakotteilla tuskin kyetään, ja harvoin jos koskaan on kyetty, vaikuttamaan kohdemaan politiikkaan. Historiallisessa aineistossa merkille pantavaa on, että pakotteiden asettamisen jälkeen kohdemaat ovat muuttaneet politiikkaansa vain noin kolmasosassa tapauksista. Pakotteita voidaan asettaa ’toiminnallisista’ syistä aiheuttamaan kohdemaalle kärsimystä joko rangaistuksena tai kannustimena. Ne voidaan asettaa myös ”ekspressiivisesti” osoittamaan asettajamaan vakaata tarkoitusta. Kirjallisuuden mukaan ”toiminnalliset” pakotteet usein johtavat päinvastaiseen tulokseen, kuin mihin pyrittiin. Pakotteiden kohteeksi joutuneissa maissa hallituksen kannatus voi lisääntyä ja kriittiset äänet hiljentyä, kun ’kunnon ihmiset’ omista mielipiteistään huolimatta ryhmittyvät oman hallituksensa tueksi ulkomaisen painostuksen edessä. Samalla talouspakotteet kannustavat kohdemaita kehittämään korvaavaa teollisuutta ja tuotantoa, mikä vähentää maan alttiutta ulkomaiselle painostukselle. Tutkimukset painottavat pakotteiden ”ekspressiivistä” tai viestintäulottuvuutta. Tarkoituksena ei välttämättä edes ole suora kohdemaahan vaikuttaminen. Kysymys on omille kansalaisille tai muille maille osoitetusta viestistä, että kiistakysymykseen suhtaudutaan niin vakavasti, että sen puolesta ollaan valmiita tekemään taloudellisia uhrauksia. Kysymyksessä voi myös olla vastaus omien kansalaisten ”jotain on tehtävä” -tyyppisiin vaatimuksiin.

Kauppasaartojen taloudellisten vaikutusten osalta viittaan edellä mainittuihin teoksiin. Selvää on, että talouspakotteet vaikuttavat kielteisesti sekä asettaja- että kohdemaan talouteen kaupan volyymin supistumisen vuoksi. Tästä eteenpäin talousvaikutukset ovatkin vaikeammin ennakoitavissa. Kaupan ehdot, siis hinta, jolla kohdemaa myy tuotteitaan tai ostaa tuontituotteita, voivat pakotteiden vuoksi muuttua epäedullisemmiksi, mutta tämä riippuu siitä, löytyykö vaihtoehtoisia ostajia ja myyjiä ja millaisin hinnoin. (Sovellettuna Venäjän 7.8. asettamiin vastasanktioihin: millaisin hinnoin Venäjä saa hedelmiä ja lihaa latinalaisesta Amerikasta tai maitotuotteita Uudesta Seelannista? Millä hinnoilla EU voi myydä ylimääräiset tuotteensa muualle?) On epävarmaa, näkyykö kaupan ehtojen muutos suurempana haittana sanktioiden kohteelle vai niiden asettajalle. Jos kohdemaa kykenee luomaan korvaavaa – ja aidosti kannattavaa – kotimaista tuotantoa, sanktiot vaikuttavat kohdemaata vahvistavasti ja asettajamaassa kielteisesti. (Jos esimerkiksi Venäjä pystyy lisäämään kulutusmaidon, smetanan ja jogurtin tuotantoaan riittävän laadukkaana, Suomen ja Baltian maiden paluu näille markkinoille voi olla vaikeaa.) Pääomaan kohdistuvat pakotteet johtavat yleensä kohdemaan tuotantotekijöiden hinnan laskuun ja siten pääoman tuoton kasvuun. Toisin sanoen, ulkomaalaisten omistamat tuotantolaitokset siirtyvät halvalla kohdemaan asukkaiden omistukseen. Poliittisesti sanktiot johtavat ei-toivottuun tulokseen, kun (yleensä hallitusta tukevat) pääoman omistajat hyötyvät pääoman kasvaneesta tuotosta. Samalla kohdevaltion verokertymä voi kasvaa. Pääomaa koskevat pakotteet vaikuttavat näin ollen kohdemaahan pitkällä viiveellä ja silloinkin vain, jos ne reaalisti haittaavat kohdemaan kykyä investoida uuteen tuotantokapasiteettiin. Venäjän tapauksessa tulee lisäksi harkittavaksi, miten pakotteet (ja Kyproksessa 2013 toteutunut offshore-pankkien riskialttius) vaikuttavat pääomamarkkinoihin, jos aikaisempaa suurempi osa energiasektorin tuotoista investoidaan kotimaassa.

Venäjäpakotteiden vaikutus käytännössä. Pakotteiden vaikutuksista Venäjällä lienee mahdotonta esittää luotettavaa arviota, kun maan talouteen vaikuttaa samanaikaisesti öljyn maailmanmarkkinahintojen lasku alle puoleen viime vuoden tasosta. Sanktioiden vaikutuksia arvioitaessa on tehtävä ero henkilöitä koskevien ja taloudellista toimintaa koskevien pakotteiden välillä. Henkilöpakotteet ovat asianomaiselle itselleen ikävät, mutta tuskin heilauttavat kansantaloutta. Varsinaisten talouspakotteiden osalta on tarkasteltava erikseen niiden välittömiä ja välillisiä vaikutuksia.

Tällä hetkellä pitäisin selvänä, että varsinaista merkitystä on toistaiseksi ollut lähinnä pakotteiden välillisillä vaikutuksilla: pankit ja yritykset ovat varotoimena vetäytyneet tai pidättäytyneet liiketoimista Venäjällä tai venäläisten kanssa. Kun esimerkiksi Nordea irtisanoi (napsauta tekstiä) Hietalahden telakan tilit, tähän ei ollut ainakaan pakotepäätösten vuoksi velvollisuutta, vaan pankki oletettavasti ennakoi tulevia intressejään.

EU:n pakoteasetusten  (napsauta tekstiä) mukaiset, välittömät talouspakotteet on laadittu siten, että ne laukeavat tulevaisuudessa ja asteittain. Ne koskevat tulevia liiketoimia asetusten mainitsemilla toimialoilla sekä uutta rahoitusta. Uusia toimitus- ja hankintasopimuksia ei tehdä eikä uutta rahoitusta anneta, kun vanhat lainat erääntyvät maksettaviksi. Toisin sanoen länsirahaa vedetään pois sitä mukaa, kun lainat erääntyvät. (Minulle henkilökohtaisesti epäselväksi jäänyt yksityiskohta on, miten asetuksen kielto arktiseen öljynetsintään soveltuvan tekniikan myynnistä vaikuttaa Hietalahden telakan tulevaisuuteen.)

Venäjällä pakotteet alkavat näkyä asteittain toteutumattomina liiketoimina. Yritykset joutuvat ottamaan ruplamääräistä lainaa, jolla ostavat valuuttaa maksaakseen pois erääntyvät ulkomaiset luottonsa. Venäjän keskuspankki rahoittaa toimintaa lisäämällä liikkeellä olevien ruplien määrää, mikä lisää paineita inflaatioon sekä ruplan vaihtokurssia vastaan. Venäjän valtionpankin valuutta- ja kultavaranto (napsauta tekstiä) on vuoden aikana laskenut viidenneksellä n. 400 miljardiin dollariin. Varannon arvioidaan riittävän ainakin kahden vuoden rahoitustarpeisiin, mutta on mahdotonta sanoa, kuinka likvidejä saatavia varantoon sisältyy.

Oma arvioni on, että talouspakotteiden välittömiä vaikutuksia ei vielä nähdä Venäjällä. Välilliset vaikutukset näkyvät – yhdistettynä öljyn hinnan laskun vaikutuksiin – inflaationa, valuuttakurssin heikkenemisenä sekä korkojen nousuna. Näillä on vaikutusta sekä yritysten että kuluttajien talouteen.

Lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä pakotteiden vaikutus kansantalouteen voi olla ristiriitainen. Yhtäältä taloudellinen toimeliaisuus ja siten hyvinvointi pienenevät. Toisaalta inflaatio voi jopa lisätä valtion ruplamääräisiä tuloja. Valuutan heikkeneminen voi edistää Venäjän tuotantoteollisuuden monipuolistumista, kun venäläisten tuotteiden kilpailukyky kotimarkkinoilla paranee.

Pakotteiden poliittinen vaikuttavuus. Poliittisen teorian ja historian valossa pidän erittäin epätodennäköisenä, että pakotteilla kyettäisiin vaikuttamaan Venäjän politiikkaan. Epäilen myös vakavasti, onko tämä edes EU:n, USA:n ja muiden tarkoituksena. Pakotteiden tarkoitus voi olla enemmän viestintää sekä vastaamista kotiyleisön odotuksiin toimista, kun oikeasti vaikuttavia toimia ei ole olemassa. Teorian lisäksi myös intuitio tukee tätä arviota: mitkä pakotteet saisivat Venäjällä aikaan samanlaista kipua, kuin kansa on jo kokenut useita kertoja 1991 jälkeen? Silloinkaan kovat ajat eivät johtaneet poliittiseen liikehdintään. Historia opettaa, että Venäjän kansa suhtautuu stoalaisella rauhallisuudella vaikeuksiin – ja että Venäjän johto suhtautuu tyynesti kansan hetkittäisiin vaikeuksiin.

Verkko on täynnä salaliittoteorioita, joiden mukaan länsi pyrkii aktiivisesti horjuttamaan Venäjän ja muiden maiden johtoa ja poliittista vakautta. Jos haluaa, voi myös löytää lännen poliittisten johtajien puheista kohtia, joita voi tulkita tällä tavalla. Myös reaalimaailmassa esimerkiksi USA:n apulaisulkoministeri Victoria Nulandin kuuluisa puhe (napsauta tekstiä) viiden miljardin dollarin ’sijoittamisesta’ Ukrainan horjuttamiseen antaa tukea spekulaatioille, että tämä olisi pakotteiden tarkoitus. Käänteisesti vakavammin otettavat johtajat varoittavat (napsauta tekstiä), että pakotepolitiikka voi horjuttaa Venäjän vakautta. Henkilökohtaisesti en epäile, etteikö lännen johtajien joukossa ole niitä, joiden ajattelua hallitsee viha ja toiveajattelu Venäjän suhteen. Lähden kuitenkin siitä, että päättäjien valtavirta laskelmoi realistisesti: Venäjän johto ja järjestelmä nauttivat aidosti kansan laajaa tukea ja vallanvaihdokseen liittyy todennäköisyys, että Venäjän seuraava johtaja voi olla autoritaarisempi ja kansallismielisempi kuin nykyinen.

Miten tästä eteenpäin?

Eurooppa on lähempänä avointa lännen ja idän välistä selkkausta kuin yksikään minun ikäiseni (58) pystyy omasta kokemuksestaan muistamaan. Olemme joutuneet syytösten, pakotteiden ja sotilaallisten valmistelujen kierteeseen, jossa kumpikin osapuoli – nähdäkseni vilpittömästi – katsoo reagoivansa vastapuolen provokaatioihin. Olen huolissani siitä, että nykyisen politiikan jatkaminen voi johtaa Suomen ja Euroopan ihmisten aseman heikkenemiseen ja pahimmillaan sotaan.

Suomessa hallitus ja poliittinen luokka on tarkastellut Ukrainan kriisiä EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa (YUTP) korostavasta näkökulmasta. Lähestymistapa on oikea, EU on pohjoismaiden rinnalla Suomen luonnollinen poliittinen viitekehys. EU:ssa jäsenvaltion velvollisuutena on kuitenkin myös osallistua yhteisen politiikan muotoiluun. Poliittisessa keskustelussa voi unohtua, että EU:lla ei oikeasti ole yhteistä ulkopolitiikkaa siinä mielessä kuin se ymmärretään kansallisvaltioissa. Väittäisin suoraan, että EU:lla ei ole Venäjän, Ukrainan tai ylipäätään naapurustonsa osalta varsinaista ulkopolitiikkaa, siis yhteiseen tilannekuvaan perustuvaa yhteistä tavoitteenasettelua ja yhteistä näkemystä keinoista, joilla tavoitteisiin voi päästä. YUTP on paljon vähemmän. Ukrainan osalta YUTP on oikeastaan vain joukko vaivoin sovittuja pakotepäätöksiä ja julkilausumia, joilla reagoidaan jo tapahtuneisiin asioihin. Kuten kesällä kirjoitin, eurooppalaista naapurustoa koskeva YUTP eli itäisen kumppanuuden politiikka todennäköisesti myötävaikutti nykyisen kriisin syntymiseen tämän politiikan epäselvien tavoitteiden, jäsenvaltioiden vähäisen sitoutuneisuuden ja politiikan luokattoman toteutuksen kautta.

Suomella on näissä oloissa tilaa sekä oman ulkopolitiikan tekemiseen että unionin politiikkaan vaikuttamiseen, kuten ymmärrän tasavallan presidentin uudenvuoden puheessaan tarkoittaneen.

Diletantin itsevarmuudella rohkenen heittää ilmaan joitakin ajatuksia siitä, mitä politiikka voisi pitää sisällään. Kuluttajansuojan vuoksi tunnustan olevani ulkopolitiikan suhteen vanhan liiton mies: kansainvälistä politiikkaa ohjaavat geostrategiset tekijät, joille kansainvälinen oikeus tarjoaa sivistyksen vernissaa. Yksikään valtio ei uhkaa Suomen vapautta maatamme koskevista syistä. Uhka Suomelle voi johtua vain suurvaltojen välisestä konfliktista, minkä vuoksi suurvaltakonfliktien liennyttäminen on oleva Suomen ulkopolitiikan keskiössä. Vaikka EU ja pohjoismaat ovat minustakin Suomen luonnollinen viitekehys, suhtaudun skeptisesti unionin ja pohjoismaiden poliittiseen koheesioon, niiden kykyyn yhteisten päätösten muodostamiseen ja niiden keskinäiseen solidaarisuuteen vaikeina aikoina. Olen lukenut Nato-sopimuksen monta kertaa, enkä ole löytänyt siitä turvatakuita, vain art. 5:n takuita paljon löyhemmän muotoilun.

1. Liennytys. Suurvaltojen ja blokkien välisten jännitteiden lieventämisen on oltava politiikan keskiössä. Tähän kuuluu kaikkien neuvottelu- ja keskusteluyhteyksien avaaminen laajimmalla mahdollisella rintamalla. Kansainväliseen keskusteluun on palautettava arvokkuus ja keskinäinen kunnioitus. Eräiden pikkuvaltioiden harhaluulo, että Venäjä kunnioittaa kovaa ja röyhkeää puhetta, on haudattava. Venäjän talous- ja tuotantopotentiaalia koskevat ylimieliset – ja asiallisesti virheelliset – heitot pitää lopettaa. Turvallisuuspolitiikan alalla on katsottava keinoja rajojen lähellä tapahtuvan sotilastoiminnan vähentämiseen. Sotilasharjoitukset tulee nähdä niiden ajallisessa ja maantieteellisessä kontekstissa. Jos esimerkiksi keskisen Ruotsin ja Baltian välillä tapahtuvaa merisotaharjoitusta edeltää eteläiseltä Norjalta keskiseen Ruotsiin ulottuva maakuljetusharjoitus, miten näiden summaa voi ymmärtää?
2. Asiantuntijuus. Venäjää ja (ymmärrettävämmin) Ukrainaa koskevan asiantuntijuuden ohuus Suomessa ja unionissa on hälyttävää ja johtaa nähdäkseni jo nyt arviointivirheisiin. Venäjä-osaaminen ja kyky ennakkoluulottomaan tilanneanalyysiin on palautettava.
3. Etäisyys. Euroopan unionin on syytä minimoida Ukrainan kriisiin liittyvää omaa aktiivisuuttaan. Tulee tunnustaa unionin rajallinen kyky ulkopolitiikan sisällön muotoilemiseen sekä ulkosuhdepalvelun rajallinen kyky sen toteuttamiseen. Unionin tulee käytöksellään ilmaista, että sen kumppanina on Ukrainan tasavalta eikä jokin sen hallituskokoonpano. Rauhan palauttaminen pitää jättää Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista vastaavalle ETYJ:lle (ja samalla kiittää taivasta, että ETYJ:n johtovuorossa sattuivat olemaan Sveitsi ja Serbia, eikä mikään puolueelliseksi leimautunut valtio). EU:lla on nyt tilaisuus kantaa assosiaatiosopimuksen perusteella vastuuta koko Ukrainan tukemisesta tulevassa vakautus- ja sovintoprosessissa – ja samalla tilaisuus päästä eroon kriisiin syntyyn myötävaikuttamisen stigmasta.
4. Realismi. Ukrainan tulevaisuus tulee määräytymään osana laajempaa yhteiseurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria, jossa unioni on yksi useista tilaajista, ei arkkitehti. Unioni on sitoutunut ottamaan jäsenekseen jokaisen ehdot täyttävän eurooppalaisen valtion. Tämä on oikea lähtökohta, mutta unionin on tehtävä selväksi, että ehtojen täyttäminen on ehdokasmaan omalla vastuulla. Ehdottomana jäsenyysehtona on pidettävä, että ehdokasmaa on vakaa sisäisesti ja ulkorajoillaan. Tarvittaessa unionin laajentuminen tulee alistaa maanosan vakauden vaatimukselle. Unionin yhteinen idänpolitiikka tulee sovittaa jäsenvaltioiden reaaliseen valmiuteen sitoutua siihen. Asioissa, joista ei ole aitoa yksimielisyyttä, tulee tunnustaa, että jäsenvaltioiden edut eivät ole symmetriset. Unioni ei missään oloissa saa antaa yhdellekään valtiolle vaikutelmaa suuremmasta poliittisesta tai taloudellisesta valmiudesta tukeen, kuin mihin jäsenvaltiot ovat yhteisellä päätöksellään sitoutuneet.
5. Ukrainaa koskien: Ukrainan kriisin vuoksi asetetuista pakotteista tulee pyrkiä eroon niin pian, kuin kasvoja menettämättä voi. Pakotteet eivät toimi, niistä on haittaa ja ne lisäävät jännitteitä. Krim tulee säilymään Venäjän federaation subjektina; vaikka tätä ei voi nyt julkisesti tunnustaa, ajan kuluminen todennäköisesti vakiinnuttaa tilanteen. Siihen asti lännen toimia ei kannata mitoittaa säädyllistä minimipaheksuntaa suuremmiksi. Donbassin rauhoittaminen ja säilyminen Ukrainan osana edellyttää alueen asukkaiden turvallisuutta ja luottamusta turvaavia järjestelyjä. Tälle pitää antaa sama painoarvo kuin Ukrainan suvereenisuusnäkökohdille. Verisen sisällissodan jälkeen ja johtavien ukrainalaispoliitikkojen lausuntojen valossa olisi vastuutonta edellyttää aluejoukkojen kokonaista vetäytymistä, eikä tällaista ehdotusta hyväksyttäisi. Unionilla ei ole taloudellista kapasiteettia eikä poliittista halua ottaa vastuulleen Ukrainan uudelleenrakentamista ja kehittämistä. Tulevaisuuden rakenteissa on välttämätöntä ottaa huomioon myös Venäjän rooli Ukrainan suurimpana kauppakumppanina ja rahoittajana.

 Peter Saramo