Arvokas elämä ja hyvä kuolema

 

Aleksander Wikströmin maalaus Taivaan portti. ( Kuva/Photo:  Hellevi Matihalt

Aleksander Wikströmin maalaus Taivaan portti. ( Kuva/Photo: Hellevi Matihalt

Pitkään asiaa pohdittuani olen käsittänyt, että siitä voi täysin rehellisesti kirjoittaa vain sellainen ihminen, jota asia koskettaa aivan ihoa myöten. Niin rohkenen ryhtyä pohtimaan, mitä oikeastaan ovat arvokas elämä ja hyvä kuolema.

*                *                *

Kohta viisi vuotta olen sairastanut luustoon etäpesäkkeen tehnyttä rintasyöpää. Toisin sanoen: kohta viisi vuotta olen saanut erilaisia ylläpitolääkkeitä ja olen voinut – olosuhteisiin nähden – varsin hyvin.

Syöpälääkkeet, eivät vain sytostaatit, ovat kuitenkin myrkkyjä, joiden antaminen elollisille olennoille olisi ehdottomasti kielletty, ellei niitä pidettäisi lääkkeinä. Toisin sanien: ei ole yhtään sellaista syöpälääkettä, joka ei aiheuttaisi enemmän tai vähemmän rankkoja sivuvaikutuksia. Yleensä enemmän.

Ei syöpä etäpesäkkeineen minua oikeastaan millään tavalla vaivaa.

Väsymykseni, huonovointisuuteni, jalkapohjien, kämmenten ja suun haavaumat johtuivat erään elimistössä sytostaatiksi muuttuvan lääkkeen sivuvaikutuksista. Sytostaatit jouduttiinkin runsaan parin vuoden kuluttua lopettamaan: en kyennyt kipeiden jalkapohjien takia kävelemään, merisuolakylvyt ja Bepanthen-rasvaus eivät enää auttaneet – en kyennyt puuvillakäsinein tekemään edes tavallisia kotitöitä kirjoittamisesta puhumattakaan.

Siirryttiin näihin hormonaalisin lääkkeisiin, jotka imevät itseensä sen vähänkin estrogeenin, mitä tämän ikäinen naisihminen saattaa elimistössään tuottaa. Sen täydellinen puute aiheuttaa mielettömiä kipuja luissa ja nivelissä. Lisäksi se aiheuttaa väsymystä, masennusta, unettomuutta, päänsärkyä ja aloitekyvyttömyyttä. Se aiheuttaa äkillisiä itkukohtauksia vaikkapa kaupan kassajonossa.

 *                *                *

Olen ollut nyt yli kolme viikkoa vailla minkäänlaista lääkitystä. Olen ”toipunut” suunnattomasta uupumuksestani, en enää öisin valita luu- ja nivelkipujen takia ääneen kääntyillessäni sängyssä. Olen kirjoittanut innostuneena kuin vain joskus aikaisemmin, olen lukenut monta hienoa kirjaa, olen keksinyt runsaasti uusia ideoita – olen mielestäni elänyt jälleen täyttä elämää.

Kun uutta lääkettä ruvetaan lähiaikoina kokeilemaan, tiedän, mikä on edessä: paluu masennuksen kaltaiseen apatiaan, välinpitämättömyyteen, jolloin ei kykene keskittymään edes lukemiseen. Koen yhdentekeväksi, kirjoitanko jotakin –  ja miksi kirjoittaisinkaan – minulla ei ole jaettavana yhtään ajatusta, ei mitään sanottavaa.

Kirjoittaminen on ollut minut koko elämäni.

Minä en jaksa innostua mistään. ”Jokainen päivä on samanlainen kuin eilinen”.

Koska se uusikin lääke vie kasvualustaa minussa asuvilta syöpäkasvaimilta. Kasvualustan muodostaa estrogeeni.

Minä lakkaan elämästä täyttä elämää. Lääkkeet pitävät minut toistaiseksi elossa.

Minä kysyn: Miksi? Jos en tunne mitään, jos en jaksa mitään muuta kuin raahautua päivästä toiseen ja odottaa iltaa, että pääsen unen lepoon, ehkä – pieneen pakoon olemattomuudesta. Koska kaikki tuntuu yhdentekevältä.

(Kuva/hoto: Hellevi Matihalti)

(Kuva/hoto: Hellevi Matihalti)

Minulla on vain pieni valkea lohtukoira, joka tuntee sanan syöpä. Kun se kuulee sen sanan, sen suuret mustat silmät, iloa täydet, muuttuvat murheellisiksi, ja se tulee nuolaisemaan poskeani. Nivel- ja luukivuiltani en useimmiten jaksa viedä sitä ulos kuin käväisyille, mutta se ymmärtää.

Aikaisemmin teimme pitkiä kävelyretkiä kesät talvet, säästä riippumatta, ja nautimme molemmat niistä kovin. Mutta nyt meillä on syöpä.

Onko tämä arvokasta elämää?

 

*                *                *

Minä pohdin vakavasti, onko minun syytä pitää itseni elossa, kun elossa olemisella ei enää ole mitään tarkoitusta.

Minä ajattelen, että ehkä, ehkäpä sittenkin olisi parempi elää täyttä elämää ilman hoitoja niin kauan kuin se on mahdollista – ja kuolla sitten nopeasti pois. Mutta niin nopeasti ei voi kuolla, ettei joudu kokemaan mielettömiä kipuja, joita luustossa tulee olemaan.

Tosin, jos kivut ovat aivan sietämättömät, ihminen vaivutetaan koomaan, ettei hän tuntisi kipuja.

Sillä käsittääkseni ei ole sellaista lääkettä, joka voisi poistaa kivut luustosta.

 

*                *                *

Jos haluan elää täyttä elämää niin kauan kuin se on mahdollista, haluan myös hyvän kuoleman.

Kun itse, kun läheiseni ja hoitohenkilökunta tietävät, että kuolema on ovella.

Kuolemaa minä en pelkää, koska uskon Jumalan käsittämättömään armoon ja laupeuteen.

Kipuja minä pelkään.

Jos haluan elää täyttä elämää niin kauan kuin se on mahdollista, haluan myös hyvän kuoleman.

Kreikan kielen ilmaisusta, joka nimenomaan tarkoittaa hyvää kuolemaa, on johdettu sana eutanasia. Se herättää hirmuista vastustusta – terveissä ihmisissä. Siihen suhtautuvat kaikki kristilliset kirkot erittäin kielteisesti.

Se on synti.

Terveenä on helppo sanoa, mikä on tuomittavaa – kun asia ei kosketa itseä. Terveenä on hirveän helppo sanoa: se on synti – meidän elämämme on Jumalan kädessä. Tilanne muuttuu totaalisesti, kun omalle – tai hyvin läheiselle ihmiselle – tulee tilanne, jolloin edessä on sataprosenttisen varma kuolema tukehtumiseen – tai mielettömät kivut viikko- ja kuukausitolkulla, ja jokainen tietää, että vain ihme voi tästä johtaa terveeseen elämään.

Vaikka kuitenkin: ei elämästä selviä hengissä. Myös Lasarus, kuolleista herätetty, kuoli aikanaan.

 

*                *                *

Me emme saa puuttua Jumalan tekemisiin.

Mutta me olemme jo hyvin radikaalisti puuttuneet. Jos minulla ei olisi ollut näitä erilaisia ylläpitohoitoja, olisin todennäköisesti jo kuollut. Ehkä se olisi ollut Jumalan tahto. Mutta lääketieteen turvin me olemme siihen puuttuneet.

Vain se ei ole sallittua, että kuoleva ihminen säästetään epäinhimillisiltä tuskilta.

Ja sitäkö me sanomme hyväksi kuolemaksi? Niinkö me tiedämme Jumalan tahdon – laupiaan, armeliaan Jumalan yhtäkkisen muuttumisen hirviöksi, joka ei salli auttaa kärsivää tuskissaan?

Tässä kohdinko me tunnemme Jumalan aivoitukset – hänen, joka on jotakin niin suurta, että ihmisen mielikuvitus sanallisesta ilmaisusta puhumattakaan ei pysty hänestä sanomaan muuta kuin että emme osaa kuvata häntä kuin inhimillisillä attribuuteilla.

 

*                *                *

Eikö mahdollisesti ole niin, että jopa kristityt ovat langenneet kiusaukseen elää ikuista elämää maan päällä?

Että puutumme Jumalan tekoihin keksimällä yhä uusia ja tehokkaampia myrkkyjä, jotta ihminen voitaisiin pitää elossa – siitä fyysisestä ja psyykkisestä kivusta huolimatta, mitä hoidot aiheuttavat?

Että selitämme nämä asiat helpoimmalla tavalla siitä kontekstista käsin, jonka terveinä olemme kehittäneet, langenneina sekulaarin maailman ikuisen nuoruuden ja terveyden ihannointiin, siirtämällä kuoleman kuolemantaloihin, pois silmistämme, pois elävien ihmisten elämästä.

Että jälleen kerran olemme langenneet, koska meillä ei ole mitään kiirettä pois tämän maailman sokaisevan materialististen elämänarvojen parista.

Mutta minä haluan täyden elämän ja hyvän kuoleman ja minä tahdon sinne, mistä ovat poissa kaikki kipu, sairaus, pelko ja tuska. On vain loppumaton riemu.

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: