Kommenttipuheenvuoro kirjoitukseen Arvokas elämä ja hyvä kuolema: Ennen hyvää kuolemaa hyvä elämä

Tiivistän kanssaihmisemme Hellevi Matihaltin kirjoituksen kahteen lauseeseen: ”Kuolemaa minä en pelkää, koska uskon Jumalan käsittämättömään armoon ja laupeuteen. Kipuja minä pelkään.”

Elämä on sekä arkista toivoa vielä paremmasta elämästä että myös elämän päättymistä: kuolemista. Se on ihmiselon vaikein kipupiste. Ihminen haluaa vaistonvaraisesti elää, mieluiten ikuisesti. Parantumaton sairaus saattaa kuitenkin lopettaa elämän ennenaikaisesti ja saattaa tehdä elämän lopusta helvetin esikartanon.

Fyysisten kipujen ohella tuskaa, epätoivoa ja toivottomuutta saattavat vahvistaa henkiset kärsimykset, joita ovat esimerkiksi toivon puutteesta nouseva ahdistus, suru ja huoli läheisten ihmisten kestokyvystä ja tulevasta elämästä, levottomuus oman taudin tulevista käänteistä, elämän tarkoituksettomuus ja tosiasiallinen yksinäisyys (elämän lopun ollessa mielessä kaiken aikaa muiden ihmisten myötäelämisestä huolimatta). Siinä tilanteessa asianomainen voi toivoa vain kivutonta loppua, johon liittyy läheisten valmistaminen rakkaansa lähtöön.

Kun sairaalle ihmiselle luetaan ennenaikainen kuolemantuomio, sellaisessa epätoivoisessa tilanteessa hän tarvitsee toivoa, vaikka sitä ei olisikaan. Sellaisen toivon antaja on hyvä Jumala. Mutta kun minun poikani kuoli parantumattomaan syöpään kesken nuoren elämänsä 37 vuoden iässä, hän päätyi kuoleman edessä ajattelemaan, että jos Jumala on antanut hänelle parantumattoman taudin, hän ei rupea sellaiselta Jumalalta rukoilemaan armoa. Hänelle Jumala esittäytyi julmana Jumalana.

Jos ihminen ei saa elää, toivoa luo myös ajatus siitä, että elämä ei pääty kuolemaan. Eri uskonnoissa kuoleman jälkeiselle olomuodolle tarjotaan erilaisia – toivoa tuottavia – vaihtoehtoja.

Kohtuullisin toiveista – ja se on ihmisten käsissä – on se, että kuolemansairaan ihmisen ei tarvitse kärsiä sietämättömän kovia ruumiillisia kipuja. Sellaisen toivon toteuttaminen on useimmiten mahdollista. Jos siinä ei onnistuta, syynä on joko lääkäreiden ammattitaidon puute tai sitten se kauhea totuus, että aina jää jäljelle pieni joukko ihmisiä, joiden kipuja ei pystytä torjumaan edes parhaalla lääketieteellisellä osaamisella.

Silloin pitää olla tarjolla vaihtoehtoja. Ne ovat sedaatio eli kuolemaan nukuttaminen lääkärin päätöksellä tai sitten eutanasia ja mahdollinen avustettu itsemurha potilaan omalla päätöksellä.

Jos sanotaan, että itse aiheutettu kuolema on syntiä sietämättömän kivun painaessa päälle ja kuoleman ollessa muutenkin pian tulossa, sellainen synti-käsitys ei voi olla peräisin Jumalasta, vaan se on terveiden fariseusten kirjanoppinutta piittaamattomuutta toisten ihmisten reaalisesta elämäntilasta ja -tilanteesta.

Asianmukainen saattohoito sekä hyvä ja arvokas kuolema tulisi turvata kaikille kansalaisille; onhan se jokaisen elämässä sangen ainutkertainen tapahtuma. Suomessa eletään kuitenkin saattohoidon takapajulassa. Kaikille meille ei yhteiskunta turvaa hyvää kuolemaa siinä hengessä, jota Terhokodin sairaanhoitaja Aija Immonen kuvaa kirjassa ”Eutanasia”: ”Onni voi olla lyhytkin ripaus hyvää oloa. Se voi olla niin pieni asia kuin olut tai siideri kylvetyksen jälkeen, jutustelua ja myötäelämistä. Se on selviytymistä tänään, kun huomisesta ei ole tietoa. Saattohoidossa me pyrimme tekemään jäljellä olevat elinpäivät mahdollisimman helpoiksi ja turvallisiksi.”

Sellaista on hyvä kuolema parantumattomasti sairaalle.

Olen samaa mieltä Hellevi Matihaltin kanssa. Terveillä on erilainen käsitys armorikkaasta kuolemasta kuin niillä, jotka tietävät kuolevansa ennenaikaisesti koviin kipuihin ja joiden kipuja ei lääketieteen parhaallakaan osaamisella osata torjua. Sellaisia ihmisiä eivät voi koskea – ennen liemujuskan avaamista – samat kuolemisen normit kuin terveitä.

Minun poikani jätti jälkeensä kirjeen niille, jotka saavat elää. Se loppui näin:

”Minulla ei ole mitään suuria viimeisiä sanoja. Olen vain 37-vuotias, enkä tiedä kaikkea. Minulle riittää se, että toivon teistä mahdollisimman monen saavan toteuttaa mahdollisimman monia teidän unelmistanne.

Se siitä. Kirjaudun ulos. Ikuisiksi ajoiksi. Elämä on niin kummallista. Kaikki tämä on vielä täysin epätodellista. Antaisin mitä tahansa, jos voisin vielä elää. Olkaa hyvä ja nauttikaa te hyvästä ajasta tulevina hyvinä vuosina. Tehkää se myös minun puolestani.”

Eläkäämme ennen hyvää kuolemaa hyvä elämä.

 

Esko Seppänen

, , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: