Metropoliitta Ambrosius: Avointa ekumeenisuutta ja vuorovaikutusta

15/03/2015

Haastattelu

Helsingin metropoliitta Ambrosius. (Kuva/Photo; Hellevi Matihalti )

Helsingin metropoliitta Ambrosius.
(Kuva/Photo; Hellevi Matihalti )

”Mielestäni alttari on pyhä paikka”, metropoliitta Ambrosius sanoo, ”mutta se on Kristuksen pyhyyttä, mitä alttari säteilee, ja se säteilee jokaiselle, joka siellä käy ja jokaiselle, joka on lähellä. Se säteilee jokaiselle, joka on kirkossa, ja on turha tehdä alttarin ja kirkkosalin välistä jyrkkää vastakohtaa, jollainen usein tehdään, koska toimitetaanhan liturgiaa kappelissakin, jossa ei edes ole alttaria, ja se on ihan sama liturgia.”

Me olemme siis keskustelemassa Suomen ortodoksista kirkkokansaa tai ainakin osaa siitä suuresti kuohuttaneesta tapauksesta, Helsingin piispan Irja Askolan kymmenminuuttisesta läsnäolosta Uspenskin katedraalissa suuren paaston kolmantena sunnuntaina.

Ja metropoliitta jatkaa:

”Alttarin pyhyys ei kärsi siitä, jos sinne hyvällä asialla kirkkoherran tai piispan siunauksella kutsutaan joku vieras.”

”Tarvitsemme lisää keskinäistä oppimista”

Mitä tapahtui todella?

Metropoliitta Ambrosius sanoo, että on varsin niukasti ottanut kantaa asiaan julkisesti.

”Mutta pelkistetysti ja ytimekkäästi sanottuna oli sovittu, että piispa Irja tulee liturgiaan, koska seuraavana maanantaina Sofiassa järjestettiin seminaari, jossa oli kansainvälisiä vieraita, ja hän tunsi heitä”, hän kertoo.

”Sen sijaan ei ollut sovittu, että kutsun piispan alttariin, vaikka Kuopio niin väittää. Kun pappisvihkimys alkoi, Mikko Leistola, joka ei ollut papiksivihkimisessä kiinni kuten diakonit, kävi pyynnöstäni kutsumassa piispa Irjan alttariin papiksivihkimisen ajaksi. Hän oli siellä sen kymmenisen minuuttia, ja syynä kutsuun oli se, että hän on sentään luterilaisen hiippakunnan piispa ja meillä on hyvät ekumeeniset ja luottamukselliset yhteydet. Me tarvitsemme siinä lisää keskinäistä oppimista. Katsoin, että on hyvää ja arvokasta, että hän näkee ja tutustuu siihen, miten meillä papiksi vihkiminen tapahtuu. Hän oli alttarissa sivuseinällä hiljaisena rukoilijana, ja kun papiksivihkiminen loppui, hän palasi takaisin kliirossille, jossa oli muutama muukin vieras.”

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

”Alttari on pyhä paikka”

Metropoliitta Ambrosius sanoo olevansa yllättynyt reaktioista, joita tapahtuma on aiheuttanut.

”Ainahan joku jotain sanoo, ja onhan tästä luterilaisen piispan alttarissa käynnistä keskusteltu meidän kirkossamme aiemminkin”, hän huomauttaa. ”Mutta minun mielestäni, ollaanpa tästä yksittäistapauksesta mitä mieltä tahansa, kirkkojen täytyy kasvaa läheisempään vuorovaikutukseen, keskinäiseen oppimiseen ja yhteyteen. Olennainen kysymyshän teologisesti on se, osallistuuko luterilaisen kirkon jäsen, oli hän pappi tai piispa, meidän kirkon ehtoolliseen, ja siitähän ei ollut kysymys.”

Ehdotan tapahtuneen olleen kanonien vastaista, ja metropoliitta Ambrosius kysyy minulta kanoneita. Minä luen Laodikean 44 kanonin ja Trullon 69 kanonin.

”Tässä on nyt kaksi kohtaa”, metropoliitta vastaa. ”Ensiksikään mehän emme voi ikuisesti keskustella toisen aikakauden kanonien validiteetista, eivätkä ne ole universaalisia sääntöjä kumpikaan, varsinkin, kun ne eivät ole kirkon elämän ydintä vaan käytäntöä. Toiseksi meidän kirkon piispainkokous totesi vuonna 2001, jolloin siis Johannes oli vielä arkkipiispana, että alttari on pyhä paikka, jonne ei mene mies eikä nainen, ellei hänellä ole erityistä tehtävää tai siunausta tähän. Päätökseen lisättiin vielä erityisesti – koskiko se kanttoria vai joitakuita muita – että he saavat mennä alttariin, jos heillä on semmoinen tehtävä, että se vaatii menoa sinne. Minun mielestäni tämä perinne, alttarin pyhyydestä ja siitä, kuka sinne menee, koskee samalla tavoin miehiä ja naisia.”

”En kiistä selviä sääntöjä”, hän jatkaa, ”mutta onhan esimerkiksi Lintulassa nunna ponomarina, ja eri puolilla ortodoksista maailmaa olen nähnyt nunnia alttariapulaisina, esimerkiksi Bulgariassa joku vanhempi nainen oli hoitamassa jotakin tehtävää alttarissa. Niinpä en periaatteellisella tasolla näe piispa Irjankaan käynnissä alttarissa mitään ongelmaa. Hän tuli alttariin hiippakunnan piispan kutsusta tämän omassa katedraalissa tiettyä tehtävää varten tietyksi ajaksi.”

Ja se tehtävä oli metropoliitan mukaan tuo alussa mainittu: että vuorovaikutuksen lisäämiseksi myös luterilaisen piispan on hyvä nähdä, millainen ortodoksisen kirkon pappisvihkimys on.

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

”Kirkko kulkee eteenpäin tai taaksepäin”

Kerron metropoliitta Ambrosiukselle, että minua on eniten tässä syntyneessä kohussa häirinnyt se, miten osassa kirkkokansaa tapahtuma on aiheuttanut hämmennystä. Metropoliitta heittää takaisin, että on toinen kysymys, kuka tuon hämmennyksen aiheuttamisessa mitäkin roolia esitti.

Hän ei kuitenkaan sitä halua kommentoida, vaan selittää:

”On myös hyvin paljon päinvastaista ajattelua. Ei kannata liioitella niiden määrää, jotka ovat tästä hämmentyneet – vaikka totta kai, kunnioitan heidän hämmennystään, ja se on hyvin valitettavaa.  Mutta jos kysytään kirkkokansan enemmistöltä ja papiston enemmistöltä, niin tilanne onkin paljon monimuotoisempi.”

Enemmistö-vähemmistö-asetelma viittaa demokratiaan, ja ortodoksinen kirkkohan ei varsinaisesti ole demokraattinen?

”Ei. Mutta ei kirkkokaan pysy paikallaan, vaan se kulkee eteenpäin tai taaksepäin, ja jos kirkko ei tänä päivänä maailmassa – tai kirkot, ei pelkästään ortodoksinen kirkko – kasva lähempään vuorovaikutukseen toinen toisensa ymmärtämisessä ja toinen toiseltaan oppimisessa, ei se lupaa hyvää meidän kirkolle 2000 –luvulla.”

”Ja minä kunnioitan luterilaisen kirkon pappeutta ja piispuutta, oli pappi tai piispa mies tai nainen. Suomen ekumeenisissa oloissa on kaksi kansallista kirkkoa, ja sillä tavalla luterilainen kirkko ja sen piispat ovat meidän lähimpiä työtovereitamme. Henkilökohtaisesti en näe tässä ongelmaa. Se ongelma – myönnän, että joku ongelma tässä on, mutta se on ihan muualla – se on meidän kasvatuksessamme ja valistuksessa, mitä meidän kirkossa tehdään näissä asioissa.”

Kun viittaan ortodoksisen ja luterilaisen kirkon erilaisiin virkakäsityksiin ja eron vaikutuksesta tapahtuneeseen, metropoliitta vastaa, että tämä ei liity sinänsä virkaan, koska kyseessä oli ekumeeninen vieraanvaraisuus. Lisäksi hän sanoo, ettei ortodoksinen kirkko koskaan ole päättänyt mitään luterilaisen kirkon viran suhteen: ”Meidän kirkko ei ole päättänyt, että luterilaisen kirkon virka ei ole oikea virka. Emme liioin ole päättäneet, että se on sitä.”

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

”Suuri mahdollisuus”

Mutta luterilaisen naispiispan kutsuminen alttariin on kuitenkin ikään kuin aloite muutokseen? Ja voiko yksi paikalliskirkko tehdä muutoksia?

Metropoliitta Ambrosius tyrmää ajatukseni sanomalla, että hänen mielestään se ei ole aloite mihinkään muuhun, vaan kannustusta ja mahdollisuutta keskinäiseen oppimiseen ja lähentymiseen spirituellilla tasolla. Hänen mukaansa siinä ei ole mitään kirkko-opillista tai virkateologista aspektia.

”Jos jotkut näkevät sen niin, kunnioitan heidän näkemystään ja kokemusmaailmaansa. Ja totta kai olen samaa mieltä, että olemme osa yleisortodoksista maailmaa, ja se on meille suuri mahdollisuus. Mutta meidän tilanteessamme on hyvä, että me Suomessa pyrimme, niillä keinoilla kuin se on mahdollista, myös lähentymään kirkkoina toinen toistamme ja erityisesti oppimaan toinen toiseltamme.”

Hän viittaa luterilaisessa kirkossa vuosituhannen vaihteessa tehtyyn niin sanottuun messu-uudistukseen, jossa on merkittävää lähentymistä meidän kirkkoomme.

”Ei meidän kirkkoomme sinänsä vaan jakamattomaan kirkkoon, joka on hyvin pitkälle meidän kirkkomme”, hän lisää.

Viittaan luterilaisen kirkon hyväksymään naispappeuteen ja naispiispuuteen, joita esimerkiksi silloinen Nikean metropoliitta piti etääntymisenä yhä kauemmaksi ykseydestä.

”Minä en ole naispappeuden kannalla, mutta katson, että se on avoin kysymys”, metropoliitta Ambrosius sanoo.

Mitä tarkoittaa, että naispappeus on avoin kysymys kirkossamme?

”Me emme ole pohtineet sitä vakavasti vielä millään foorumilla. Mutta tiedän yleisortodoksisista yhteyksistä, kun tunnen esimerkiksi Konstantinopolin patriarkaatin kaikki keskeisimmät teologit, että kukaan heistä ei sano ´ei koskaan´, vaan että tämä ei ole nyt meille ajankohtainen kysymys pohdittavaksi.”

”Eikä alttariin menemisellä ole mitään tekemistä virkakäsityksen kanssa”, hän jatkaa painokkaasti. ”Kun olin Valamossa kymmenkunta vuotta veljestössä ja pappina kahdeksan – yhdeksän vuotta, niin joka toinen ponomari oli luterilainen. Lisäksi nykyajan kirkossa uskon perusasioista on yksimielisyys, ja tämmöisiä hyvin pitkälti kirkon järjestykseen liittyviä asioita voidaan arvioida ja katsoa eri näkökulmista.”

”Enkä usko, että valistuneet ortodoksit, eri puolilla maailmaa – sellaiset, jotka seuraavat asioita ja pohtivat niitä – tänä päivänä olisivat sitä mieltä, että katolinen kirkko tai luterilainen kirkko olisi jotenkin harhaoppinen. Ei näin ajatella. Minä en ainakaan ajattele niin.”

”Ektenia on esirukousta”

Useassa yhteydessä on myös tullut esille piispa Irja Askolan puolesta rukoileminen ekteniassa.

”Voin sanoa, että tätä ei ollut ohjeistettu etukäteen, en ollut sanonut diakoneille mitään, että rukoillaan Irjan puolesta tai ei rukoilla. He olivat itse sen keksineet, ja totta kai me tiedämme, mitä siinä oli taustalla”, Ambrosius sanoo. ”Toisinaan, kun Irja on ollut täällä Sofiassa jossain kokouksessa ja kun hän oli sairaana, niin hänen puolestaan rukoiltiin tuossa ekteniassa. Kun diakonit näkivät, että Irja on kliirossilla, he rukoilivat myös hänen puolestaan. Ja aivan hyvä, että Irjan puolesta rukoiltiin. En valita sitä, vaikka se olikin poikkeus normaaliin. Ja – joka tapauksessa ektenia on esirukousta, rukoillaan Tasavallan presidentin, vankien, matkustavien, sairaiden puolesta, ja niin edelleen.”

”Mutta kun oli suuri saatto, siinä muistelimme vain arkkipiispa Leoa, en muistellut Irjaa – ja ehtoollisaineitten pyhittämisen kohdalla muisteltiin vain arkkipiispaa ja minua. Koska se on kirkon elämän ytimessä.”

Getto vai avoin ekumeeninen yhteisö?

Myönnän, että ´tunnustuksellinen´ on huono sana tässä yhteydessä, mutta silti: voiko tunnustuksellinen kirkko olla avoin yhteisö?

”Tarkoitin erityisesti tässä tapauksessa avoimuudella vuorovaikutusta”, Ambrosius selittää. ”Avoimuus tarkoittaa sitä, että meillä on oma identiteetti selvänä, ja meidän kirkollahan se on, ja puolustan sitä kaikissa olosuhteissa voimakkaasti.”

”Kirkko on eräs tapa olla yhteisö, ja jokaisella yhteisöllä on omat piirteet ja omat ideaalinsa ja tavoitteensa. Suomen ortodoksinen kirkko on paljon avoimempi suhteessa toisiin kristillisiin yhteisöihin ja myös yhteiskuntaan kuin ortodoksiset kirkot useimmissa muissa maissa. Sen takia varmaankin meidän kirkko nauttii laajaa kannatusta suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Olen sanonut jossakin puheenvuorossa, että jo 60-70-luvulla vallitsi – kiitos rohkeitten johtajien, Paavalin ja sitten Johanneksen – avoimuuden linja.”

”Yleensähän vähemmistökulttuurit ovat sisäänpäin kääntyneitä, kiehuvat omassa liemessään. Hyvin usein. Ja sitten supistuvat. Mutta Suomen ortodoksinen kirkko on säilyttänyt avoimen ekumeenisen linjan, myös avoimen vuorovaikutuksen linjan suomalaiseen yhteiskuntaan. Ja omalta osaltani toivon voivani sitä linjaa edustaa.”

                                                                                                                                                                                                             Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: