”Ylitettyämme tämän paastokauden puolivälin käykäämme iloiten suoraan eteenpäin sielu hyväntekemisen öljyllä voideltuna, pääs­täksemme otollisina kumartamaan Kristuksen Jumalamme kunnialli­sia kärsimyksiä ja peljättävää, pyhää ylösnousemusta” – kirkko lau­laa tämän illan ehtoopalveluksessa.

Neljä viikkoa sitten aloi­timme pyhiinvaellusmatkan kohti suurta ja pyhää pääsiäistä. Näiden viikkojen aikana meidän mieliimme on tuotu pyhän Raamatun opetukset. Aloitimme Raamatun lukemisen Luomisen kirjasta, ja näin paaston aika on siirtänyt meidät lähtökohtaan – luomisen, syntiinlankeemuksen ja lunastuksen maailmaan, jossa kaikki asiat puhuvat Jumalasta ja heijastavat hänen kunniaansa – maailmaan, jossa kaikki tapahtumat johdetaan Jumalaan ja jossa ihminen löytää elämänsä todellisen ulottuvuuden ja sen löydettyään – hän katuu.

Suuri paasto on katumuksen koulu ja tätä koulua meistä itse kukin on näiden viikkojen aikana yrittänyt käydä. Paaston ensimmäisel­lä viikolla katumuksen opettajana oli pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanooni, joka tämän viikon torstaina luetaan uudelleen.

Olemme rukoilleet pyhän Efraim Syyrialaisen suulla uudestaan ja uudestaan: ”Minun elämäni Herra ja Valtias, varjele minut toi­mettomuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henges­tä.

Anna minulle, Sinun palvelijallesi, kohtuuden, nöyryyden, kärsi­vällisyyden ja rakkauden henki.

Herra ja Kuningas, salli minun nähdä rikokseni ja olla veljeäni tuomitsematta, sillä kiitetty olet Sinä iankaikkisesta iankaik­kiseen.”

Jo paaston valmistusviikoilla eteemme tuotiin Raamatun suuret katumuksentekijät: Sakkeus, publikaani ja tuhlaajapoika. Tämän viikon teemana on Jerikon tien kulkija. Mies joka lähtee Je­rusalemista alas Jerikoon ja tällä matkalla joutuu ryöväreiden käsiin. Ensi perjantain eräs jumalanpalvelusveisu siirtää meidät tuon miehen paikalle: ”Olen jättänyt jumalallisten käskyjesi Jerusalemin ja joutunut Jerikon tien kärsimyksiin elämän tointen kunniattomien haaveitten vetämänä ja olen joutunut järkeilyn valtaan, niin kuin ryövärien, jotka ovat riisuneet yltäni armosta saadun lapseksioton vaatteen, ja makaan niin kuin hengetön haa­voissani. Paikalla ollut pappi oli ruumiin nähdessään välinpitä­mätön. Leviittakin kulki inhoa tuntien ohitseni. Mutta Sinä, Herra, joka selittämättömästi olet tullut Neitseestä lihaksi, vuodattamalla vapaasta tahdostasi kyljestäsi pelastavaa verta ja vettä, niin kuin öljyllä olet voidellut vammojeni haavat, oi Kristus Jumala. Sido ne kääreellä ja laupeudessasi lue minut taivaalliseen kuoroon.”

Tai toinen veisu: ”Himojen karkoittamana suoralta tieltäsi minä onneton olen syöksynyt rotkoon. Paikalle tulleet leviitta ja pappi ylenkatsoivat minua, mutta Sinä, Kristus, armahdit ja risti aseena repäisit synnin velkakirjan, kirkastit minut kärsi­myksistäni vapahtamalla ja saatoit Isän tykö asumaan.”

Kirkon isien opetus Jerikon tien kulkijasta on tämä: Jerusalem edus­taa ihmisen alkuperäistä tilaa paratiisissa. Ihminen kääntää selkänsä Jumalalle ja lähtee alas Jerikoon, joka on synnin ja pahan asuinsija. Tällä tiellä ihminen joutuu ryöväreiden käsiin ja tulee pahoinpidellyksi. Vanhan liiton hurskaus ei ihmistä pelas­ta, tulee laupias Samarialainen, hyljeksitty Samarialainen, joka näkee tien varressa haavoittuneen. Samarialainen, joka on Kris­tuksen kuva, sitoo haavat, vuodattaa niihin viiniä ja öljyä ja nostaa haavoittuneen juhtansa selkään ja vie majataloon. Majata­lo on Kirkon kuva – Kirkon, johon Kristus kokoaa haavoittuneet ja elämän tiellä epäonnistuneet. Kirkon tehtävä, meidän Kirkon jäsenten tehtävä on nähdä ihmiskunnan hätä ja yksityisen ihmisen hätä – niiden ihmisten hätä, jotka Kristus meidän elämäämme tuo. Samarialainen lupasi palatessaan maksaa majatalon pitäjälle hänen vaivannäkönsä. Kristuksen kysymys on viimeisellä tuomiol­la: Mitä te olette tehneet minun vähimmille veljilleni?

Meidän syntimme, tämän yhteiskunnan synnit estävät meitä näke­mästä ja löytämästä alkuperäistä kutsumustamme – kasvamista Jumalan kaltaisuuteen.

Tämän sunnuntain toinen teema on Johannes Siinailainen. Se on vastakohta Jerikon tien kulkemiseen. Johannes kirjoitti kirjan Portaat, kirjan, joka jakaantuu kolmeenkymmeneen puheeseen, jotka portaiden tavoin, astinten tavoin ohjaavat seuraajaansa alemmas­ta ylempään. Sen esiluvussa sanotaan: ”Tämä kirja osoittaa sel­västi parhaan tien niille, jotka haluavat nimensä elämän kir­jaan. Sillä sitä käydessämme huomaamme, että se ohjaa eksymättä seu­raajiaan ja suojelee heidät kaikilta tuhoisilta kompastuski­vil­tä. Se näyttää meille portaat, jotka ulottuvat maasta taivaa­seen ja joiden yläpäässä on Jumala. Luulen, että se on ne tika­puut, jotka himojen kantapäähän tarttunut Jaakob näki levätessä as­keettisella vuoteellaan. Mutta pyydän, ryhtykäämme mekin halu­ten ja uskoen tähän hengelliseen ja taivaaseen johtavaan nou­suun, jonka alkuna on maailmasta luopuminen ja loppuna rakkauden Juma­la.”

Paaston puolivälin jälkeen Kirkon opetuksen painopiste siirtyy meistä, meidän katumuksestamme, niihin tapahtumiin, jotka tapah­tuivat ”meidän ja meidän pelastuksemme tähden” – näemme pyhiin­vaellusmatkamme pään, ja pääsiäisen valonsäteet voimistuvat. Tänään meidän on arvioitava omaa paastokilvoitustamme: kuinka pitkälle olemme päässeet tällä katumuksen polulla tai taivaaseen johtavilla portailla? Nythän kaikki se, mikä koskee meitä, on lähestymässä loppuaan. Tästä lähtien me seuraamme opetuslapsia, ”kun he olivat matkalla Jerusalemiin ja Jeesus kulki heidän edellään.” Ja Jeesus sanoi heille: ”Katso me menemme ylös Je­rusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja kirjanoppi­neiden käsiin, ja he tuomitsevat hänet kuolemaan ja tappavat hänet… ja kolmen päivän perästä hän on nouseva ylös.”

Paaston sävy on muuttunut. Kun koko paaston alkupuolella kilvoi­tuksen tarkoituksena oli oma puhdistumisemme, nyt meidän anne­taan todeta, että tämä puhdistuminen ei ole itsetarkoitus, vaan sen pitää johtaa meidät ristin ylösnousemuksen salaisuuden tut­kiskeluun, ymmärtämiseen ja omaksumiseen. Kilvoituksemme tarkoi­tus paljastuu meille nyt osallistuessamme tuohon salaisuuteen, jota me olimme tottuneet pitämään itsestään selvänä asiana, mutta jonka me yksinkertaisesti olimme unohtaneet. Ja kun seu­raamme Jeesusta hänen kulkiessaan ylös Jerusalemiin yhdessä opetuslasten kanssa, me olemme ”hämmennyksissä ja pelkäämme.”

Paasto ei tähtää niinkään moraaliseen parannukseen, himojen suurempaan hillintään eikä edes henkilökohtaiseen täydellistymispyrkimykseen kuin osallistumaan perimmäiseen ja kaikki käsittä­vään Kristuksen tähän päivään. Sellainen kristillinen elämä, joka ei pyri tähän, on vaarassa muuttua valekristilliseksi, sillä sen vaikuttimena on oma minä eikä Kristus. Tässä on vaarana se, että kun kerran sydämemme kammio on puhdistettu, siistitty ja va­pau­tettu siinä asuneesta pahasta hengestä ja se jää tyhjäksi – paha henki palaa siihen ”ottaen mukaansa seitsemän muuta henkeä pa­hempaa kuin se itse.”

Tässä maailmassa kaikki, vieläpä hengellinen elämä, voi olla demonista.  Siksi on tärkeätä löytää uudelleen paaston merkitys ja rytmi aitona valmistautumisena pääsiäisen suureen ”tähän päi­vään”.

Suuri paasto on matka ihmisyyden syvyyksiin. Sen merkitys mita­taan niinä pitkinä tunteina joita vietämme kirkkorakennuksen ulkopuolella, kodeissa ja työpaikoilla hoitaessamme jokapäiväi­siä velvollisuuksiamme, tavatessamme ystäviämme ja työtoverei­tamme?  Suuri paasto on sopiva aika mitata uskomattoman pinta­puolisia suhteitamme ihmisiin, asioihin ja työhön. Paasto on aika jolloin etsitään merkitystä elämäämme. Ja jos uskollamme on mitään merkitystä, sen on liityttävä elämään koko täyteydessään. Meitä kutsutaan elämään, jotta meidän kauttamme näkyisi valo, ilo, syvyys ja rakkaus – mikä yksin ilmaisee Jumalan läsnäolon ja Hänen voimansa maailmassa.

Jos suuri paasto on sitä, että ihminen löytää uudelleen uskonsa, on se myös sitä, että hän löytää elämänsä – sen jumalallisen merkityksen ja pyhän syvyyden.

Pidättäytymällä ruoasta me tavoitamme sen suloisuuden ja opimme jälleen ottamaan sen vastaan Jumalalta ilolla ja kiitollisuudel­la. Vähentämällä huvituksia ja pintapuolista seurustelua löydäm­me ihmissuhteiden, työn ja taiteen perimmäisen arvon.

Ja me löydämme kaiken uudelleen, koska me yksinkertaisesti löy­dämme uudelleen itse Jumalan – koska me palaamme Hänen luokseen ja Hänessä kaikkeen siihen, mitä Hän on antanut meille äärettömässä rakkaudessaan ja armossaan.

Ja niin me laulamme pääsiäisyönä:

”Tulkaa ottakaa valo illattomasta Valosta ja ylistäkää kuolleis­ta ylösnoussutta Kristusta.

Nyt täyttyy valolla kaikki, taivas ja maa ja syvyydet. Viettä­köön siis koko luomakunta Kristuksen ylösnousemusta, joka on sen luja perusta.”

 

Isä Johannes