Nunna Kristodulin ajatuksia suuren paaston aikaan

Nunna Kristoduli Lintulan luostarissa. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Nunna Kristoduli Lintulan luostarissa.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Tutustuin nunna Kristoduliin jo 1990-luvun loppupuolella, jolloin hän vielä kilvoitteli Bytouman luostarissa Kreikassa. Tutustumisemme tapahtui tietenkin kirjeitse – Kristoduli oli lukenut kirjani Niin mieletön ikävä, ja alkoi lempeästi painostaa minua kirjoittamaan sille jatko-osan, kirjan, jossa päähenkilö eläisi enkelielämää luostarissa. Kieltäydyin jyrkästi: sellaista, mitä ei koskaan ole kokenut, ei voi kuvata. Mutta Kristoduli ei luovuttanut.

Tuon lempeän painostuksen yksi osanen oli kutsu Bytouman luostariin Thessaliaan, Pintosvuorten rinteelle, joissa sain viettää kaksi unohtumatonta toukokuista viikkoa. Tuttavuus alkoi muuttua ystävyydeksi. Ja kun nunna Kristoduli lähes 28 Kreikan–vuoden jälkeen vuonna 2001 tuli takaisin Suomeen, Lintulan luostariin, tapasimme aina silloin tällöin.

Uusi kirja isä Paisiokselta

Oli siis ilo tavata jälleen äiti Kristoduli Lintulassa. Kun Gregorios Palamaksen sunnuntain liturgian jälkeen olimme kokoontumassa aamukahville, palveluksen toimittanut metropoliitta Panteleimon kysäisi, mitä minun kirjoittamiselleni kuuluu. Ennen kuin ennätin selitellä mitään, äiti Kristoduli sanoi hilpeästi:

”Emmeköhän Hellevi ja minä ole jo kirjoittaneet niin paljon, ettei meidän enää tarvitse koko aikaa kirjoittaa!”

Minusta se oli erinomainen vastaus – eikä metropoliittakaan omista kirjoitussuunnitelmistaan suostunut kertomaan, myhäili vain mietteliäästi.

Mutta kyllä Kristodulilla on kirjoitustyö meneillään – joskaan ei oman tekstin tekemisen merkeissä vaan tärkeässä käännöstyössä, isä Paisioksen rukousta käsittelevän kirjan suomentamisessa.

Hän on tavannut isä Paisioksen neljä kertaa tämän eläessä ja sanoo jollakin tapaa tunteneensa, että kohtaa pyhän ihmisen.

”Ensimmäisen kerran tapasin hänet Thessalonikassa ihan sattumalta, kun olimme käymässä eräässä luostarissa. Kun olin sen jälkeen kirjoittanut hänestä, olin kirjoittanut, että hänet varmasti julistetaan aikanaan pyhäksi”, Kristoduli kertoo. ”Ei hän silloin vielä ollut kovin tunnettu, mutta jotenkin hän oli hyvin valoisa ja hyvin nöyrä. Ja tästä käännöstyöstä voin sanoa, että se sopii erinomaisesti paaston aikaan – siinä pääsee samanlaiseen tunnelmaan, missä isä Paisios eli. Uskon, että kirjasta tulee klassikko.”

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Jumala antaa lahjojaan nöyrille

Hän kertoo oppineensa kirjaa kääntäessään isä Paisioksesta uusia asioita.

”Sain semmoisen tosi hyvän opetuksen, mikä liittyy tähän paastonkin aikaan, ja voin sen siksi nyt jakaa.”

”Isä Paisios oli aina hyvin nöyrä Jumalan edessä ja piti itseään suurena syntisenä, mutta Jumala antoi hänelle yhä enemmän uusia lahjoja. Isä Paisios selostaa, mikä saa hänet tuntemaan suurta nöyrtymistä Jumalan edessä. Hän muistelee kaikkia hyviä tekoja, mitä Jumala on hänelle tehnyt ja kaikkia ihania kokemuksia – semmoisia kuin voi olla jokaisella ihmisellä, ei ainoastaan hänellä, voi olla joskus esimerkiksi kirkossa tai jotenkin muuten aivan erityinen kokemus. Tällainen panee isä Paisioksen nöyrtymään, koska hän kokee, että on saanut niin paljon Jumalan apua, Jumala on häntä kestänyt ja auttanut ja tuottanut hänelle iloa ja antanut hänelle voimia, ja siitä huolimatta hän ei ole pystynyt vastaamaan siihen niin kuin pitäisi.”

”Se tuottaa hänelle sydämen lämpenemisen mutta myös surullisen olon, ikään kuin valituksen, että Jumala, niin paljon hyvyyksiä olet minulle antanut enkä minä ole niihin vastannut niin kuin pitäisi. Tämä pitää häntä nöyryyden tilassa, ne Jumalan suuret armolahjat, joita hän ei mielestään ole ansainnut.”

”Ja kun hän näin nöyrtyy yhä enemmän ja tuntee itsensä entistä huonommaksi ja kiittämättömäksi Jumalan edessä, se taas lisää nöyryyttä, ja siten Jumala voi antaa hänelle lisää armolahjoja.”

Kristoduli sanoo asian aivan kuin valjenneen hänelle eräänä päivänä, sanoo, että helpostihan sitä ajattelisi sellaisten kuin isä Paisios monine valtavine kokemuksineen ylpistyvän. Mutta silloin ei olisikaan tilaa Jumalan armolahjoille.

”Ja tämä oli minulle tämän paaston löytö!” hän huudahtaa. ”Minä kerta kaikkiaan pysähdyin siihen, kun minä käänsin sen, että hyvänen aika, että tässä se on! Kun sitä usein ihmettelee, miten mitä pyhimmät ihmiset aina sanovat olevansa kaikkein kurjimpia – että he eivät ole tehneet mitään, niin kuin Jumalan edessä olisi pitänyt… että Jumala on käyttänyt heitä, ja he voivat tuntea, etteivät ole vastanneet niin voimakkaasti kuin olisi pitänyt.”

Jumalanäidin akatistos

Koska vietämme suurta paastoa, Kristoduli pohtii eroja kreikkalaisen ja suomalaisen luostarin paastotavoissa. Isompia eroja hän ei sano huomaavansa – palvelukset ovat muuten samanlaiset mutta Kreikassa ne ovat pidemmät kestoltaan.

”Siellä ei juuri paljonkaan lyhennelty palveluksia, ja ennenpyhitettyjen lahjojen liturgioita oli niin kuin meilläkin täällä on, mutta tietysti siellä oli pappeja enemmän”, hän kertoo.

”Mutta on erityinen kreikkalainen erikoisuus – ihmettelen, ettei sitä ei ole vielä muualla otettu käyttöön. Se on suuren paaston viikkojen perjantaipäivänä toimitettava Jumalanäidin akatistos, ja sinne ihmisiä tulee aivan valtavia määriä. Kaikki kirkot ovat täynnä – koska lauantaina on jo tavallaan helpompi paasto ja sunnuntaihan ei kuulu suuren paaston henkeen, joten silloin on tavalliset palvelukset. Jokaisen paastoviikon siis lopettaa tämä perjantai-illan Jumalanäidin akatistos, joka lauletaan erittäin kauniisti.”

Hän muistelee, miten myös Bytouman luostariin tuli paljon ihmisiä, varsinkin perheenäitejä,  ja he oikein naulitsivat silmänsä Jumalanäidin ikoniin.

”Tuntui semmoinen rukouksen voima – tietysti he kaikki sukulaisensa, lapsensa ja muut kantoivat siellä Jumalanäidin eteen.  Sen jälkeen kaikille heille pyrittiin tarjoamaan oliiveja, leipää ja muuta sellaista, ja oli aina niin mainiota nähdä, miten nämä naiset tulivat ihan kuin nuorina tyttöinä, iloisen näköisinä, kun olivat kaikki huolensa uskoneet Jumalanäidille.”

”Tätä tapaa ei ole Venäjälläkään, ja mietittiinkin kerran, että ilmeisesti se tuli kreikkalaiseen käytäntöön sen jälkeen, kun Venäjä oli omaksunut vanhan typikonin. Mutta luulisi venäläisten sen ottaneen käyttöön, kun he niin suuresti Jumalanäitiä rakastavat. Minusta se olisi sellainen palvelus, joka kannattaisi siirtää kaikkiin ortodoksisiin kirkkoihin, ottaa mukaan yhdeksi suuren paaston säännölliseksi palvelukseksi. Se niin mukavasti juuri vaihtaa paastotunnelman viikonlopuksi.”

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Hän sanoo tätä palvelusta kovin kaipaavansa – ja hänellä onkin tapana sulkeutua perjantai-iltaisin omaan keljaansa kuuntelemaan tietokoneen kautta Piraeuksen kirkosta akatistos-hymniä.

”Yleensä näissä suurissa kirkoissa ja seurakunnissa erityisesti pidetään huolta saarnasta, joten useimmiten piispa saarnaa itse, ja sieltä kuullut saarnat ovat todella loistavia ja rohkaisevia”, hän kertoo innoissaan.

Paastoaminen ruoassa

Suuri paasto on Kreikassa öljytön paasto.

”Luostarissa ei ruokaöljyäkään käytetty – paitsi jos sisaria oli sairaina oli – joten se puoli paastosta oli melkein oliivien varassa, ja se otettiin hyvin vakavasti”, Kristoduli selittää. ”Öljy oli sallittu lauantaina ja sunnuntaina. Kun kreikkalaisen ruokavalion pääasia on öljy, ja kun öljy puuttuu, niin kreikkalaiset ovat aivan avuttomia. Siinä mielessä paasto ehkä tuntui enemmän, ja se oli myös koko kansan paasto. Pienempiä paastoja ei nyt niin tarkattu – piti olla kirkkoihminen, jos niin teki, mutta suuri paasto oli näkyvissä, ja varmaan on vieläkin.”

Ruokapaaston tarkoituksena ei tietenkään ole saada aikaan ylpeyttä.

”Ja sairauksien kohdalla igumenia luostarissakin piti aina tarkkaan hyvää huolta – kun varsinkin nuorilla sisarilla oli into paastota. Hän seurasi sitä, ja jos oli influenssaa tai muuta sellaista, niin silloin oli kyllä juotava kaikki mitä annettiin. Nimenomaan nuorten ihmisten kohdalla valvottiin ruokapaastoamista, koska he olivat toisinaan vähän yltiöpäisiä.”

”Tietenkin Kreikassa paastonaikaan useimmiten liittyy juuri kevään tulo. Me täällä sinnittelemme monesti hankien keskellä, joten sitä ei voi ihan samalla tavalla tuntea ja verrata. Mutta minä vieläkin kiinnitän huomiota siihen, että akatistos-hymni olisi iki-ihana. Kun meillä ei ole mitään kiinteitä, ehdottomia traditioita, me voisimme sen ottaa.”

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Pahan todellisuus

Paljon puhutaan myös sisäisestä paastoamisesta, sovusta ja rauhallisen hengen ylläpitämisestä.

Mietimme molemmat, että samaan aikaan kuitenkin tuntuu paholainen aktivoituvan.

”Sehän on ihan selkeää kyllä, että kun suuri paasto alkaa, niin silloin tapahtuu odottamatonta, kaikenlaista pahaa ja vaikeaa joko henkilökohtaisesti tai sitten yleensä kirkossa”, Kristoduli toteaa.  ”Sielunvihollinen on varteenotettava tekijä, vaikka meillä Suomessa ei tästä puhuta.”

Ei puhuta, ei persoonalliseen pahaan uskota. Pahuus on vain abstrakti käsite, ja pahoille teoille etsitään syitä jostakin tapahtuneesta, menneestä, jopa lapsuudesta.

”Se on minun mielestäni puute. Ihmiset eivät osaa ajatellakaan, että jokin saattaa olla ihan sielunvihollisesta lähtöisin”, Kristoduli miettii edelleen. ”Pitää mennä kaikenlaisten psykologisten juttujen taakse sellaisissakin asioissa. Ja se on paholaisen suuri saavutus, että hän on saanut itsensä suurin piirtein näkymättömäksi. Että ihmiset eivät osaa epäillä tällaista.”

Minä mietin ääneen, että länsimaissa yleensäkin on siirretty hyvin paljon todellista ja merkittävää sivuun – Jumala on siirretty sivuun, kuolema on siirretty sivuun ja paholainen on siirretty sivuun.

Ja silti voi nähdä – niin yksittäisten ihmisten suhteissa kuin omassa kirkossakin – että kaikki paha ikään kuin yltyy ja voimistuu suuren paaston aikana. Saatetaan kyllä ihmetellä, miksi ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan yhtäkkiä niin loukkaavasti tai suorastaan vihamielisesti – eikä kenenkään mieleen edes juolahda, että paholainen tekee työtään.

”Kreikassa tämä on vielä hyvin selkeää. Sanotaan, että joku on riivattu, ja sitten hän menee ja luetaan tietyt rukoukset ja hän paranee”, Kristoduli huomauttaa. ”Meillä sellaiseen tietysti suhtaudutaan lähinnä huvittuneesti.”

Ja jos ihminen vain tiedostaisi asian – tunnustaisi, että pahuus on saamassa vallan hänessä, panemassa hänet sanomaan sanoja, joita hän jälkeenpäin ehkä syvästikin katuu. Eikä sanottuja sanoja ei saa takaisin.

Siksi kai paastonajan palveluksissa lauletaan jatkuvasti: ”pane vartija minun suulleni…”

Paaston kevät

Aivan keskustelutuokiomme lopuksi kysyn Kristodulilta, mikä hänelle on tärkeintä tässä paaston ajassa. Vastaus tulee nopeasti:

”Tietysti nämä paastopalvelukset.”

Sitten hetkinen miettimistä.

”Voi se vaihdella myös vuosien mukaan. Mutta kevään tuntu – vaikka monesti vielä eletäänkin hyvin talvea vielä.”

Ja lopuksi:

”Jeesuksen rukous.”

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: