Hyväkin elämä lyö mustelmille

24/03/2015

Kirjat

LeonKirja

Arkkipiispa Leo, Mustelmat. 2014. Karjalan Kielen Seura ry

Ihmetystä kuulin herättävän arkkipiispa Leon muistelmilleen antaman nimen Mustelmat – miksi ei kunnolla Muistelmat? kyseltiin. En ollut vielä tuolloin lukenut kirjaa enkä osannut ottaa asiaan kantaa. Nyt, kirjan luettuani, arvelen, että epäilemättä nekään, jotka nimivalintaa ihmettelivät, eivät olleet sitä lukeneet – tai jos olivat, eivät olleet lukemaansa oikein ymmärtäneet.

Jos on elänyt sellaisen elämän, mitä kirjan eräällä tapaa impressionistiset runomuotoon kirjoitetut muistikuvat kuvaavat, paljosta koetusta taatusti on muistona yhä mustelmia, vähintäänkin sielussa ja mielessä.

 

*                *                *

Voisi päätellä, että Leo eli onnellisen lapsuuden – ainakin hän itse haluaa uskoa niin. Tämän päivän lukijan pitää vain käsittää, että onnellisuus hänen ikäluokkansa lapsuudessa – kuten minunkin – merkitsi aivan muuta kuin nykyään; jos nykyään onnellisuuden syvintä sisältöä enää ymmärretäänkään. Aika oli toinen ja kirjassa kuvattu elämä oli karjalaisen evakkoperheen elämää.

Tosin vain vanhemmat olivat kulkeneet raskaan evakkotien, joutuneet kahteen kertaan jättämään rakkaan kotiseudun rajan taakse, ja joistakin runoista – joko suoraan sanottuna mutta myös rivien välistä – voi helposti lukea, että äidille menetys oli ollut jotakin sellaista, mikä eli hänessä koko hänen elämänsä. Kun äiti näki Pielavedelle valmistuvan uudisrakennuksen kivijalan, hän itki: ”Miten tuohon voi mahtua koti?”

Äiti oli kaunis ja herkkä ihminen, mutta äidin kauneutta Leo ei lapsena eikä nuorena tajunnut – ei nähdessään tämän navettatakkiin ja arkisiin asuihin pukeutuneena. Vasta vanhoista valokuvista löytyi se äiti, joka tavallaan oli jäänyt menetettyyn Karjalaan. Mutta äidin hyvyyden Leo näki ja muistaa – senkin, miten äiti ei koskaan kieltäytynyt auttamasta:

 

”Äiti antoi leivän

                 kääri kimpaleen

                 voita voipapaperiin

                 laittoi mustalaismuorin syliin.”

Tietenkään en voi välttyä ajatukselta, että äidin kuva saattaa olla aavisteisesti ihannoitu: sellainen on poikien tapa, olen huomannut.

Ja mitä se sitten oli, tämä uusi elämä: oli rakennettu uusi koti, ja

 

”Isä kuokki

                 rahkasammaleista

                 multavan pellon”

 

Sillä parhaita maita ei evakoille suinkaan annettu. Ja mielen täytti koko ajan se, mikä oli menetetty – sen oppi jo lapsena myös Leo sisaruksineen.

 

*                *                *

Muistelmat eivät etene kronologisessa järjestyksessä, ja kirjoittaja palaa monessa runossa omanikäisenään lapsuuteen ja sen muistoihin. Hän elää lapsuutta, maistaa lapsuuden ahomansikoiden makeuden, hän kertoo niistä lahjoista, joita äidille tai isälle oli ilo viedä kuten juuri nuo omassakin suussa makoisat mansikat timoteiheinän varteen pujotettuina. Mutta samalla hän on jo isoisä, joka miettii, onko sellaisia ahomansikoita enää lapsenlapselle poimittavaksi ”kun ahoiakaan ei ole”.

Vaikeitakaan asioita Leo ei muistelmissaan ole vältellyt eikä jättänyt käsittelemättä, vaan runoissa kuvataan myös rakkaus ja lyhyen avioliiton tragedia. Kuvaus on samanaikaisesti lähes järkyttävä mutta hienotunteinen, ja saa lukijan melkein samastumaan tilanteisiin. Erityisen koskettavia ovat runot Punatukkainen tyttöni ja Sinä koettelit minua kovin. Sillä

 

”Elämä ei ole vain rakkauden juhlaa

                 se kovilla tunteilla käy

                 se on myös ruusuilla tanssimista

                 pitkillä piikeillä, punaisilla

                 niin etteivät verijäljet näy”

 

*                *                *

 

Kaiken kaikkiaan minun on sanottava, etten osannut odottaa arkkipiispa Leolta näin avointa ja vilpitöntä muistelmakirjaa. Muodollisesti teksti ei ole mitään suurta runoutta ja monia horjahduksia runomitan käytössä on havaittavissa, mutta mielestäni rakenne sinänsä toimii erinomaisesti. Ja jos kirjan ottaa lukeakseen suomalaisen miehen elämäkertana – miehen, joka on varsin menestynyt urallaan ja jonka urakehitys oli mahdollinen juuri elämän suuren tragedian tähden – miehen, joka pyrkii kertoessaan olemaan avoin ja rehellinen, lukija todella löytää jotakin ainoalaatuista.

 

*                *                *

Teoksen tekstit ovat sekä suomen että karjalan kielisinä.

 

Hellevi Matihalti

i

 

 

, , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: