Usko, tieto, epäilys, ihmettely

11/04/2015

Saarnavuorossa

Ikonografi Alexander Wikströmin seinämaalaus Pt. Herman Alaskalaisen kirkossa Espoon Tapiolassa. (Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Ikonografi Alexander Wikströmin seinämaalaus Pt. Herman Alaskalaisen kirkossa Espoon Tapiolassa.
(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Näistähän elämämme pitkälti koostuu. Hänkin, joka vakuuttelee elämänsä perustuvan analysoituun ja tutkittuun tietoon, tekee varmasti päätöksiä tunteen pohjalta, ja sitten hakee niille järkevät perusteet.

Tapana on asettaa vastakkain usko ja tieto siten, että lisääntyvä tieto vähitellen voittaa uskomukset ja uskon. Kuinkahan asia mahtaa olla?

Yhdysvalloissa tehdyssä, lähinnä poliittisia mielipiteitä koskevassa, tutkimuksessa tehtiin yllättävä havainto. Korkeasti koulutetut puoluekannastaan riippumatta pitivät uutta tietoa saadessaan tiukimmin kiinni omaksumistaan poliittisista mielipiteistä ja muista asenteistaan kuin vähemmän koulutetut. Asianhan olettaisi olevan päinvastoin, koska hyvin koulutetuilla on paremmat valmiudet hankkia monipuolista tietoa. Ilmeisesti heillä on myös paremmat valmiudet valikoida päähänpinttymiään tukevaa tietoa ja argumentoida sen puolesta.

Uskovaisella luulisi olevan helppoa. Aina voi tosiasiat sivuuttaen perustella näkemystään jumalallisella arvovallalla. Kuitenkin ihmisyhteisön, vaikkapa heimon, jumalakäsitys voidaan päätellä yli yhdeksänkymmenen prosentin tarkkuudella yhteisön ulkoisten elinolosuhteiden perusteella. Jos heimo asuu aavikon reunalla, elinkeinona on karjanhoito ja sillä on kompleksinen suhde naapuriheimoon, on sen jumala varmasti hyvin ankara.

Uskolla ja tiedolla on kuitenkin yhteinen alkukohta – ihmettely ja halu saada vastauksia. Nyt seuraa henkilökohtainen avautuminen. Olen lapsesta saakka ollut ihmettelijä. Kansakoulusta kotiin tulo saattoi viedä tuntikausia, koska tuolla runsaan kolmen kilometrin matkalla oli niin paljon ihmeteltävää. Sinänsä aivan arkisia ja jokapäiväisiä ilmiöitä,  mutta minulle suurta mysteeriä.

Aikuistumisvaiheessa pohdin ihan kaiken syvintä olemusta. En tiedä, huomasivatko läheiseni ja toverini tätä elämäni vaihetta, jonka sillä hetkellä koin ahdistavana. Tuo vaihe kuitenkin johdatti syvempään tutustumiseen ortodoksisuuteen ja myös pappisuralle.

Eikä ihmettelyn aika vieläkään ole ohi. Nyt se ei kuitenkaan enää ole ahdistuksen aihe vaan lahja ja siunaus. En enää erottele tavallisia asioita ja ihmeitä Joko mikään ei ole ihmettä tai kaikki on sitä. Vaakani on kallistunut jälkimmäiselle kannalle.

Tunnen jonkinlaista sielun yhteyttä apostoli Tuomaaseen, jonka nimeä pääsiäisen jälkeinen sunnuntai kantaa. Silloin kuulemme evankeliumijakson, joka kertoo ylösnousseen Herran kohtaamisesta opetuslastensa kanssa. Sillä kerralla Tuomas ei ollut muiden mukana. Kuultuaan, että muut opetuslapset olivat nähneet Herran, hän ei uskonut. Hän uskoi vasta sitten, kun oli itse kohdannut Mestarinsa.

Kertomuksesta on saanut alkunsa käsite ”epäilevä Tuomas”. Oliko Tuomas kaikkeen negatiivisesti suhtautuva kyynikko, jolle millään ei ollut arvoa? Tuskinpa. Hän oli pikemminkin myönteisessä mielessä ihmettelijä. Aiemmin hän oli kysynyt Jeesukselta: ”Herra, me emme tiedä, minne sinä menet, kuinka voisimme tuntea tien?” Nyt hän huudahti kohdatessaan ylösnousseen Mestarin: ”Minun Herrani ja Jumalani.”

Tiedemies ja uskova etsivät totuutta. Kumpikin tekee virheen, jos kuvittelee jo löytäneensä sen. Vastauksia voimme toki löytää. Niin kristitty kuin tiedemieskin löytäessään yhden vastauksen löytää tilalle kymmenen uutta kysymystä. Aina riittää pohdittavaa, aina riittää ihmeteltävää. Juuri sehän tässä kaikkein parasta onkin.

isä Iivo Suvanto

, , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: