Todellisuus on fiktiossa

14/04/2015

Kirjat

CIMG2060 (2)

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Romaani sodasta ja rakkaudesta. 2015. WSOY

JP Koskisella on takanaan pitkä ura kirjailijana, mutta vasta 2014 ilmestynyt, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Ystäväni Rasputin toi hänet suuren yleisön tietoisuuteen. Historia on aina kiinnostanut Koskista, ja historiaan, tosin Rasputinin aikaa myöhempään, vie myös hänen talvisodan päättymisen muistopäivänä tämän vuoden maaliskuussa ilmestynyt teoksensa Kuinka sydän pysäytetään.

*               *               *

Olen elämässäni lukenut kaksi sotakirjaa – Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta ja Antti Tuurin Talvisodan. Minussa on epäilemättä vamma, joka aiheuttaa vastenmielisyyteni sotakirjoja kohtaan, mutta sen analysoiminen ei ole tarpeen eikä edes kohtuullista, kun kirjoitan JP Koskisen teoksesta Kuinka sydän pysäytetään, joka on alaotsikkonsa mukaan ”romaani sodasta ja rakkaudesta”.

Minulle se on jotakin aivan muuta tai jotakin paljon enemmän kuin romaani sodasta ja rakkaudesta, mutta kaikki tarinat tarvitsevat kehyksensä, tapahtumansa ja henkilönsä tullakseen kerrotuiksi. JP Koskinen on valinnut aineksiksi kaksi sotaa ja kaksi rakkautta; sota on välttämättömyys – rakkaus on ostettavissa ja myytävissä.

Kuinka sydän pysäytetään ei kerro faktaa kansalaissodasta eikä voittajista, mutta se avaa lukijan eteen todellisuuden, jota fakta ei milloinkaan pysty tekemään. Se ei ole tietokirja talvisodasta eikä liioin Mannerheimin pyrkimyksistä pitää Suomi erossa sodasta. Mutta se luo niin tiheän illuusion erityisesti kaikista yrityksistä keinoilla millä tahansa saada apua mahdollisen sodan syttyessä, että lukiessaan uskoo väistämättä fiktiivisetkin henkilöt todellisiksi, keksityt repliikitkin asiakirjoista poimituiksi ja kuvatut tapahtumat dokumentoiduiksi.

Ja yhdeltä, minulle tärkeimmältä, merkitykseltään se on kertomus siitä, mitä isä merkitsee pojalle ja mitä isän menetys merkitsee pojalle. Se on äärimmäisen raastava sukellus pojan mieleen – se on kuvaus hirveästä kilpailutilanteesta, jossa isällä on kaikki edut puolellaan. Ideologiat ja sota ovat ne kulissit, joissa taistelu isän ja pojan välillä pojan mielessä käydään.

*               *               *

Juho Stendahlin isoisä on ollut Venäjän tsaarin upseeri, niin myös hänen isänsä Valdemar Stendahl, joka palveli samaan aikaan kuin Mannerheim. Kun tsaari syöstään vallasta, Stendahl tekee valintansa ja jää puna-armeijaan Venäjälle. Valintansa tekee myös Mannerheim, ja hänestä tulee valkoisten sankari Suomessa, myöhemmin marsalkka, joka johtaa Suomen armeijaa väistämättömässä sodassa. Stendahl jättää perheensä, ja varsinkin perheen äitiin tämän hylkäämisen vaikutus on hyvin suuri, ja se puolestaan on merkityksellinen koko romaanin tapahtumille. Perhe, joka katsotaan punaisiin kuuluvaksi, joutuu kansalaissodan päätyttyä Suomenlinnan vankileirille.

Isä Stendahl on ammattisotilaana ankarasti kasvattanut poikaansa hyväksi sotilaaksi, ja sellainen pojasta tulee – mutta myös Mannerheimilla on käyttöä hänelle, tälle nuorelle vänrikille, jota ei nimenmuutos Kivilaaksoksi sen enempää kuin Mannerheimin luottomiehen asema pelasta siltä, että epäilyt kohdistuvat häneen oletetun punikkitaustan ja isän valinnan johdosta.

Juho Kivilaakso matkustaa Berliinit, Moskovat ja Tukholmat, tuo tietoa Mannerheimille ja luo hyviä kontakteja – mutta apua Suomi ei saa sotilaallisen neuvostouhan edessä. Isänsä poikana Juho ei jää elämään diplomaattista suojattua elämää, vaan osallistuu myös taisteluihin, kun talvisota puhkeaa; mutta toisin kuin isänsä, hän, lapsesta saakka perheestä vastuussa ollut, ei hylkää heitä vaan yrittää pelastaa äidin ja sisaruksensa.

Vaikka näitä lähes pakkomielteen omaisia pelastusyrityksiä tosin yhä edelleen yritän sovittaa Juhon henkilöhahmoon; aivan yksinkertaisesti se ei ratkea. Ajattelen, että se oli Juhon tapa erottautua isästä – tehdä toisin.

En yritä selittää, että Juho oli kaikin tavoin puhdas ja vilpitön, koska se ei ole totta. Mutta Koskisella on tuo ainutlaatuinen kyky, joka jokaisella kirjailijalla pitäisi olla: hän rakastaa kaikkia kirjansa henkilöitä ja niin hän osaa kirjoittaa heidät ihmisiksi, ei vain – esimerkiksi – hyvän ja pahan edustajiksi.

*               *               *

Mutta alaotsikko mainitsee myös rakkauden, joka sekin mahdollisesti pysäyttää sydämen.

Rakkaus tulee Juhon elämään vankileirillä, vaikka tuskin sitä lapsen elämässä aikuisen silmin määrittelisi rakkaudeksi; silloin se kuitenkin Juhon sydämessä käsitykseni mukaan syttyy – ja sillä on jo silloin traagiset seurauksensa. Rakastettu on Laura, jonka Juhon äiti leiriltä pelastaa – mutta Laura haluaa enemmän.

Itse asiassa Laura on nainen, joka haluaa kaiken ja saa melkein kaiken. Sopii kysyä, kumpi hänelle joskus paljon myöhemmin oli tärkeämpää – se melkein kaikki vai se, mitä hän ei saanut.

Juhon elämän toinen nainen on amerikkalainen journalisti Vera, joka tietyllä tavalla on Lauran vastakohta ja jonka Juho pettää. Yhä pohdin, johtuiko petos sittenkin siitä, että Juho ei ollut kasvanut isänsä kaltaiseksi sotilaaksi vaan todellisuudessa rakasti rauhaa toisin kuin isänsä, jonka ainoa tehtävä elämässä oli olla hyvä sotilas.

Koskisen erityiseksi ansioksi on katsottava se, että hän ei selitä; hän jättää tekstiin ilmaa, joka panee lukijan ajattelemaan myös sitä, mitä ei sanota.

JP Koskinen. (Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

JP Koskinen.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

*               *               *

Kirja etenee ajallisesti kahdessa tasossa kuten Ystäväni Rasputinkin: toisella aikajanalla seurataan tapahtumia Juho Stendahl/Kivilaakson lapsuudesta alkaen – toisella janalla ollaan jo talvisodassa. Alkuhahmotuksen jälkeen rakenne osoittautuu merkittäväksi jo siksi, että se suorastaan pakottaa keskittymään tekstiin, mutta myös siksi, että eri ajat luovat merkityksensä niin tulevaan kuin menneeseenkin.

Minulle kirjassa on hyvin tärkeää myös kirjan kieli, ja JP Koskisen kieli on uskomattoman hienoa ja koskettavaa. Se kulkee lähes täydellisesti tapahtumakuvausten mukaisena, eikä tekstissä ole sen enempää sentimentaalisuutta kuin aggressiivisuuttakaan, vaan selkeää kuvausta siitä, mitä todella tapahtuu. Kuten jo kirjoitin, lukijalle jää tilaa – myös kaiken näkemiseen omin silmin kaikkein dramaattisimmissakin tilanteissa.

Kerta kaikkiaan: Ystäväni Rasputinin jälkeen suurin odotuksin luettu kirja ei tuottanut vähäisintäkään pettymystä.

Hellevi Matihalti

 

 (JP Koskisen haastattelu on julkaistu Simeonissa ja Hannassa 2.12.2014) (napsauta tekstiä)
, , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: