Vahvan kuoren yllä särkynyt sydän

Arkkipiispa Leo: Selfie. 2015. Karjalan kielen seura.

Minäkö tässä – – –

ilmassa jota tuskin hengittää

jossa tuskin hengittää

tuskin kulkien

itkien

Hiukan välityöltä vaikuttaneen runokokoelman (Tehtävä Roomassa, 2014) jälkeen Arkkipiispa Leolta on ilmestynyt kolmas kokoelma Selfie, jossa kirjoittaja palaa takaisin omaan ympäristöönsä ja kokemusmaailmaansa. On mielenkiintoista havaita, miten selvästi maisema vaikuttaa kirjoittajaan: Rooman-runot jäävät ulkokohtaiseksi havainnoinniksi ja hiukan pintapuolisiksi – kirjoittaja ikään kuin jää piiloon tehtävänsä taakse.

Selfiessä lukija kohtaa jälleen sen Leon, joka Mustelmissa tarkasteli elettyä elämäänsä, ja se on teksteille ehdottomasti eduksi. Runot jäävät sillä tavoin avarammiksi, että rivien välit täyttyvät myös ajatuksista – mikä luonnollisesti on eräs, ellei nyt runon kriteeri, niin merkittävä osa sitä kuitenkin.

Leo kirjoittaakin runossa Kirjoitan tällaista runoa:

Kirjoitan tällaista runoa

jossa sanoma ei ole vain sanoissa

vaan enemmän niiden takana

Kirjoitan tällaista runoa

jossa sanoja sanomatta jää

mutta kuka näkee hän ymmärtää

Tämä kirjoittajan tunnustus antaa lukijalle mahdollisuuden tulkita runoja – ja niinkin tunnetun henkilön kuin arkkipiispan kohdalla tulkintamahdollisuuksia on todennäköisesti jokaisella lukijalla.

*                     *                    *

Tietyllä tavalla nämä runot tuovat esiin sen puolen arkkipiispa Leosta, jonka takia häntä kirkkokansan keskuudessa rakastetaan. Esimerkiksi runot Teppo oli voimamies ja Muistan aina sen palauttivat vahvasti mieleeni Leon Helsingin metropoliittakaudelta diakonian järjestämät ruokailut, joihin hän aina osallistui ja joissa hänellä aina oli sananen sanottavana laitapuolen kulkijoille, jotka tulivat kahden euron aterialle.

Arkkipiispa Leo lukee pikku-Samuelille karjalankielistä käännöstä Tove Janssonin Vaarallisesta juhannuksesta. Kohta hän voi lukea karjalankielisiä lastenkirjoja omalle tyttärentyttärelleen! (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Niin metropoliitan tuolloisessa käyttäytymisessä kuin käsiteltävän kirjan muutamissa runoissa ei ole mitään tuomitsevaa – sanoisin mieluusti, että niissä on myötäkulkemisen, empatian tunne, silloin kun muu auttaminen on mahdotonta.

Kirjaan sisältyy myös teoksen nimeä tulkitseva runo Selfie ei ole oma kuvasi:

…siinä olet tekeytynyt sellaiseksi

kuin uskot tai toivot olevasi

Luin tämän runon rinnakkaisena edellisen Jos sinulla on peili –runon kanssa:

…mutta jos sinulla on peili

joka on lyöty pirstaleiksi

ja katsot siitä kuvaasi

näet itsesi

Ja vielä liitän tähän mielivaltaisesti tekemääni yhdistelmään katkelman runosta Mitä elämä eniten tekee:

…se vie miten tahtoo

ja sinä tahdot tai et

ja huudat tai vaikenet

mutta sanaton olet sen edessä

 Hahmotan näistä – ja useista muista kokoelman runoista, joissa pilkahtaa hiven alistuneisuutta, hiven pettymystä siitä, että tässäkö eletty elämä todella on – ehkä myös hiven iän mukanaan tuomaa alistuneisuutta.

*                     *                    *

Leon elämän yksi hallitseva piirre on kaipaus menetettyyn Karjalaan – myös tämän kirjan runoissa se tulee selkeästi esille. Uskon sen kaipauksen vaikuttaneen ja yhä vaikuttavan paljoon hänen elämässään – ei vain mielen pohjalla kaihertavaan ikävään vaan moniin konkreettisiin tekoihin, joihin hänellä asemassaan on ollut mahdollisuus vaikuttaa. Vaikka se kenties on ollut vain korviketta Laatokan rannoilla kuvitelmissa eletylle elämälle, vanhemmilta kuultujen kertomusten muokkaamalle, ilolle ja onnelle, se on kuitenkin ollut merkittävää työtä.

Rinnalla, jokaisessa päivässä, aamussa, illassa, elää kadotettu rakastettu – Punatukkainen tyttö, joka

”…iloitsi

kun voikukat hehkuivat

hän itki

kun syreenit kuihtuivat

kun jääkukat kukkivat

hän lähti”

eikä yön hiljaisina tunteina lohduta, että ”Nyt tietäisin mitä olisi pitänyt sanoa – – – on ollut aikaa ajatella”.

Yhdistettyna Mustelmien vielä traagisempiin runoihin kokonaisuus hahmottuu elämänmittaiseksi kätketyksi suruksi, joka nyt murtautuu esiin.

*                     *                    *

Mutta iloa kirjoittajan elämään tuo kauan odotettu lapsenlapsi, Katariina, ja tätä onnea kirjan ensimmäinen osio kuvaakin. Se kertoo myös rakkaudesta omaan tyttäreen, jolle kirja onkin omistettu, ja tämän pieneen perheeseen, jossa ukilla on oma tärkeä paikkansa.

Silti kuulen näissä runoissa puhuvan miehen, joka ”häviävänä hetkenä tajuntani hiljaisena häivähdyksenä” tajuaa, että nuoruus ja siihen liittyvät ehtymättömät voimat ovat takana, miehen, joka kuitenkin rohkenee katsoa elämäänsä taaksepäin, pohtia mahdollisesti tekemiään virheitä, mutta jota yksinkertainen, vain harvoin sanoin ilmaistu usko kantaa eteenpäin.

Niinpä mietin, kuinka tavattoman rakastettu arkkipiispa olisikaan, jos hän ei olisi kuin tämä runonkirjoittaja – ei tekisi eräässä runossa kuvatulla tavalla:

Ihminen rakentaa itselleen seinät

rajaa niillä oman osansa maailmasta

luo niillä yksityisyytensä avaruudesta – – –

sittenkin hän on varauksellinen

ja pohtii pitääkö aukkojen avautua

vai ennen muuta sulkeutua…

*                     *                    *

Otaksun Leon jatkavan kirjoittamistaan, koska – rivien välissäkään – kaikki ei ole vielä sanottu. Toivoisinkin hänen tulevissa runoissaan kiinnittävän enemmän huomiota ilmaisuun ja kypsyttävän sanottavansa syvemmäksi, koska aivan ilmeisesti hänellä on siihen kykyä.

Tämänkin teoksen runot jalkaistaan sekä suomen että karjalan kielisinä. Ja tässä yhteydessä haluan kiitollisena mainita saaneeni selvitystä Savelein Mat’feilta Mustelmat-teoksen nimestä: Mustelmat on yksinkertaisesti karjalan kieltä ja se on suomeksi Muistelmat.

Ja vielä on mainittava kirjan puhutteleva kansikuva joka on Markku Kolehmaisen.

Hellevi Matihalti