Fiktio todellisuudessa – lähimmäisten rakkaudesta

16/05/2015

Kolumni

Intro:

We all live in bubbles.

They are made up by our own preconceptions,

stereotypes and values.

We are calling these bubbles reality.

”Kristus nousi kuolleista, iloni!” sanoi Pyhä Serafim Sarovilainen tavatessaan Motovilovin. Samoin hän sanoi aina kaikille kohtaamilleen ihmisille. Minusta tämä jaettu ilo ja rakkaus on sitä, mihin meidän pitäisi pyrkiä – mitä meidän pitäisi olla. pitäisimme pyrkiä olla.

Pappisveljeni Mihai-Andrei sanoo: ”Un creștin încruntat nu este (încă) un creștin adevarat.” (A frowning Christian is not (as yet) a true Christian.” Siis: se kristitty, joka on liian kireä, ei ole (vielä) todellinen kristitty. Mediassa ja ympärillämme, Suomessa, Romaniassa ja koko maailmassa meitä pommitetaan jatkuvasti katastrofiuutisilla. Siksi mielialamme laskee ja Ylösnousemuksen ilo unohtuu.

 Peştera kylä​stä​,  Brașov maakun​nasta. Copyright Cezar Alexandru Machidon

Peştera kylä​stä​, Brașov maakun​nasta.
Copyright Cezar Alexandru Machidon

Minusta yksi tapa pitää iloa yllä on jaettu rakkaus. Suurin esimerkki rakkaudesta on tietenkin Kristus. Toinen aivan loistava rakkauden esimerkki meille on Jumalanäiti, Maria. Ja tietenkin kaikki pyhät ja marttyyrit.

  *               *               *

Valitettavasti ihmiset ovat nykyään osittain sokeita rakkaudelle ja myönteisempiä rakastelulle, ja tästä syntyy erittäin suuri sekaannus.

Saako rakastaa ihan kaikkia? Jos joku näkeekin minut tekemässä jotain ja tulkitsee sen väärin? Onko parempi olla varovainen hellyyden osoittamisessa ja lähimmäisten auttamisessa?

Välistä tuntuu tärkeämmältä, miltä näytämme, kuin se, että oikeasti rakastamme.

Samoin ajatus, että kaikki on pakko tehdä samalla tavalla. Jos joku tekee toisin, tiedämme tasan tarkkaan, mitä se tarkoittaa.

Tässä meidän fiktiomme on kupla.

Samat sanat voivat tarkoittaa ihmisille eri asioita. Rakkaus ei ole vain suloinen halien ja pusujen antaminen, joskus romanttisen seksuaalisuuden merkityksessä – vaikka joskus sekin voi mahtua mukaan. Rakkaus on vahva, rakentava ja läsnäoleva tunne, joka voi sisältää hellyyttä, ilmetä sanojen ja tekojen kautta. Mutta yli kaiken rakkaus on minusta kunnioitusta toisten arvoille ja valinnoille. En voi auttaa lähimmäistä pakottamalla hänet tekemään sellaista, minkä itse luulen olevan oikein. Ei Jumalakaan pakota ketään. Herra vain koputtaa. Ei avaa ovea edes. Odottaa meitä. Aina. Että tulemme hänen rakkautensa luokse.

 *               *               *

Olen syntynyt Romaniassa ja olen asunut pian 13 vuotta Suomessa. Sanon itsestäni, että olen romanialainen ja sotkamolainen. Suomessa minua miellyttää se, että ihmisille annettaan tilaa – Romaniassa se, että ihmisille tarjotaan apua. Ihan tuntemattomille ihmisille. Tulee usein mietittyä, mikä olisi ihanteellinen yhdistelmä.

Miten voidaan auttaa toisia antamalla tilaa ja näyttämällä, että rakastamme heitä?

Minulle viime vuonna alkanut Saapas-koulutus teki mahdolliseksi, että teoriassa ymmärsin tämän yhdistelmän. Voi olla, että haluni auttaa tuntuu monista suomalaisista tunkeilevalta. Samanlaisilta romanialaisen perheeni ohjeet toisinaan tuntuvat minusta. Olen sen verran suomettunut. Toisinaan taas suomalaisten reaktion puute voi tuntua romanialaisista, ja yleensä muun maalaisista, kylmyydeltä. Olen monesti kuullut tästä. Olen monesti joutunut kertomaan, että ei ole kyse kylmyydestä. On kyse hienovaraisuudesta. On kyse jonkinlaisesta ainutlaatuisesta itsenäisyyden ja yksin pärjäämisen kunnioituksesta.

Mutta Jumala käski meidän rakastaa toisiamme.

 Cozia vuori ​(Copyright Cezar Alexandru Machidon)

Cozia vuori
​(Copyright Cezar Alexandru Machidon) Kuvalähde: (Napsauta tekstiä – Machidon sivusto)

Joten uskon, että pitäisi uskaltaa kohdata useammin lähimmäinen hymyilemällä ja näyttämällä, että välittää. Ehkä sen takia luostarissa on ihana olla; siellä kokee yhteisöllisyyttä ja toisen palvelemista rakkauden hengessä. Eri mielipiteitä ja eri näkökulmia aina on. Toivon vain, että oikeasti yritämme kuunnella toisia enemmän ja olla tulkitsematta omien kuplien kautta heitä

Ehdimmekö?

Muistan lapsuudessani ja nuoruudessani käynnit mummoni luona. Siellä oli aina lampukka sytytettynä ikonin edessä. Ja aina rakkaus jaettavissa – yleensä yhteisen aterian muodossa. Mummoni mielestä tein liian usein sen virheen, että kävin hänen luonaan paastopäivänä. Minusta oli todella ihanaa hänen huolensa minusta, samoin pieni laulu, jonka hän lauloi tehdessään ruokaa. Ranskalaiset paistettuina öljyssä ja vähän vedessä, mahdollisesti tomaattien kera, jos oli tomaattien aika – se oli minulle ihana ateria. Maistui aina taivaalliselta, koska rakkaus oli läsnä. Se on jäänyt minulle muistoksi ja muistamiseksi Jumalan ikuisesta ja loppumattomasta rakkaudesta.

Rakkaus on lahja. Jaettu rakkaus on vielä suurempi lahja. Se on ainoa lahja, joka monistuu jakaessa.

Toivon Simeon ja Hanna -verkkolehdelle monia arvokkaita artikkeleita, joissa jaetaan ihania erilaisia ja ilahduttavia näkökulmia. Ja onnittelen, että se on tarjonnut tilaa myös erilaisille mielipiteille.

Serafim Sarovilaisen tavoin haluan toivottaa Kristuksen ylösnousemuksen iloa kaikille.

Andra Aldea-Löppönen

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Kirjoittaja on Sotkamossa asuva yhteiskuntatieteiden maisteri ja tohtorikoulutettava Oulun yliopistossa. Hän on myös Kajaanin seurakunnanvaltuuston jäsen ja Sotkamon tsasounan isännöitsijä.

, , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: