IL Y A 7: Vähän pahuudestakin

20/05/2015

Kolumni

( Kuva/Photo: Yksityiskohta Othon Frieszin maalauksesta La Guerre. Grenoblen museo. )

( Kuva/Photo: Yksityiskohta Othon Frieszin maalauksesta La Guerre. Grenoblen museo. )

Nunna Kristoduli sanoi Simeonin ja Hannan haastattelussa paholaisesta näin: “[Se on] Paholaisen suuri saavutus, että hän on saanut itsensä suurin piirtein näkymättömäksi.” [1] Ajatus persoonallisen pahan olemassaolosta on keskeinen, mutta myös omanlaisessa teologisessa lokerossaan sijaitseva ajatus. Se on myös yksi niistä asioista, joka paljastaa jonkinlaisen jännitteen ortodoksisen teologian teorian ja käytännön välillä.

Ortodoksisen kirkon kilvoitteluperinne suorastaan edellyttää pahan ja Paholaisen olemassaolon. Ensimmäiset kilvoittelijat menivät autiomaahan toisaalta hylätäkseen maailman, mutta toisaalta koettelemaan voimiaan demoneja vastaan, joiden uskottiin asuvan juuri autiomaassa, syrjässä sivistyksestä. Hengellinen kirjallisuus on täynnä kuvauksia kilvoittelijoiden kamppailusta erilaisia pahoja henkiä ja näiden laatimia kiusauksia vastaan.

Nykyään maailmassa ei ole enää syrjäisiä kolkkia, joissa pahat henget saisivat asua rauhassa, ja kilvoittelijatkin asuvat usein kaupungeissa ihmisten keskellä. Nykyihmisen ajattelumaailmaan sopii ehkä pahoja henkiä paremmin puhe pahoista ajatuksista tai impulsseista, mikä heijastuu myös uudessa hengellisessä kirjallisuudessa.

Pahat impulssit ovat mieleen ilmaantuvia ajatuksenpoikasia, jotka saattavat realisoitua pahoina tekoina. Omakohtaisia esimerkkejä pahoista impulsseista voisivat olla esimerkiksi suklaan syöminen suurella viikolla tai jonkun tyhmän ihmisen esittämän tyhmän ajatuksen totaalinen teilaus Facebookissa. [2] Impulssien lähteenä voi pitää ihmisen omaa alitajuntaa, mutta ortodoksisessa kilvoitteluperinteessä ne nähdään yleensä ulkoisen, pahan agentin aikaansaannoksina.

Tässä on ensimmäinen jännitteen lähde: onko pahuus lähtöisin meistä itsestämme vai onko se “vain” ulkoisen tahon meihin istuttamaa?

Siinä, että pahuus nähdään pelkästään ulkoisena tekijänä ja ihminen sen heikkona uhrina on vaaransa. Pahimmillaan asenne johtaa uhriutumiseen ja toiseutta demonisoivaan ajatteluun, mistä historia ja nykyhetkikin on täynnä esimerkkejä. Ulkoinen pahuuden lähde tarjoaa kiusauksen väistää omaa vastuuta.

Ortodoksinen kilvoitteluperinne tasapainottaa uhriutumisen kiusausta sillä, että aina, yksimielisesti ja poikkeuksetta, pitkälle edistyneet kilvoittelijat ovat kokeneet ja todenneet olevansa itse maailman suurimpia syntisiä. Huolimatta siitä, mistä paha impulssi on lähtöisin, on lankeemus jokaisen henkilökohtainen asia.

Ulkoisen, objektiivisen tarkkailijan mielestä hurskaiden kilvoittelijoiden julistautuminen maailman suurimmiksi syntisiksi vaikuttaa tietysti mielettömältä ja ne ehkä tulkitaan kilvoittelun kielipeliin kuuluvaksi itsensä vähättelyksi. Joskus näin voi ehkä ollakin, mutta väitän, että pitkälle edenneet kilvoittelijat todellakin pystyvät näkemään oman henkisen tilansa ja itsessään asuvan pahuuden selvemmin, kuin ihmisten “normaali”, suuri enemmistö. Tästä päädytään jonkinmoiseen paradoksiin: taistelemalla ulkoista pahuutta vastaan, tullaan kohdakkoin oman, sisäisen pahuuden kanssa.

Toinen mielenkiintoinen seikka on pahuuden tai jopa itse Paholaisen olemisen luonne, missä jännite syntyy monismin ja dualismin välille.

Ortodoksisen opetuksen mukaan Jumala on ainoa todella oleva ja kaikki muu on luotua todellisuutta, jonka ei välttämättä tarvitsisi edes olla olemassa, ellei Jumala niin olisi päättänyt. Filosofian kielellä: monistisen näkemyksen mukaan hyvä Jumala on ainoa prinsiippi eikä muita prinsiippejä ole.

Monistinen Jumala-näkemyksen tärkeimmät lähteet olivat kreikkalainen keskiplatonistinen filosofia ja Vanhan testamentin monoteismi. Muitakin ajatusvirtauksia kristinuskon syntyaikaan oli, mutta historian tai Pyhän Hengen vaikutuksesta monistinen Jumala-näkemys ajatusvirtaukset jäi vallitsevaksi [3].

Tämän näkemyksen mukaan pahuus on hyvyyden puutetta, eikä sillä ollut omaa itsenäistä olemusta. Näin ollen itse Paholainenkin oli ennen lankeemustaan ollut hyvä ja Paholaisen pahuus on vain totaalista hyvän puuttumista. Jumalakaan ei varsinaisesti tuomitse ihmistä, vaan ihminen tekee sen itse nähdessään oman puutteellisen hyvyytensä ja pakenemalla Jumalan kasvojen edestä.

Monismille kilpaileva näkemys oli dualistinen: hyvän Jumalan lisäksi oli paha Jumalan vastustaja. Molemmat olivat (ainakin miltei) tasavahvoja ja kävivät jatkuvaa kamppailua, joka ratkeasi vasta lopun aikoina. Erään dualistisen näkemyksen mukaan oli jopa niin, että aineellinen maailma oli pahan luojajumalan, demiurgin luoma – ja tämä paha luojajumala oli Vanhan testamentin Jahve. Jeesus sen sijaan oli henkisen, Korkeimman Jumalan lähetti, jonka tehtävä oli pelastaa ihmiset aineen orjuudesta.

Dualistiset näkemykset eivät koskaan saaneet kirkon hyväksyntää, eikä niiden varsinaisilla opillisilla rakennelmilla liene suurta vaikutusta kirkollisessa elämässä. Käytännössä niiden taustalla oleva ajatusmaailma kuitenkin vaikuttaa kilvoitteluelämässä, mikä on sangen ymmärrettävää. Jos Paholainen on kirkon virallisen opin mukaan “vain” langennut enkeli, joka saa toimia vain siksi, että Jumala sen sallii, ei tarkoita sitä, etteikö Paholainen olisi yksittäiselle kilvoittelijalle äärettömän pelottava ja vaarallinen olento. Myös aineelliseen maailmaan ja luomakuntaan on suhtauduttu kirkon piirissä kielteisesti, vaikka virallisen opin mukaan luomakunta on langenneenakin sangen hyvä.

Yllä vetämiäni ääriviivoja jännitteistä kirkon opin piirissä ei pidä lukea kritiikkinä tai ongelmien etsimisenä – käytännössä esittämilläni teoreettisilla pohdinnoilla tuskin on paljoakaan tekemistä kristityn päivittäisen kilvoituksen kanssa. Filosofisella tasolla jännitteet puolestaan kuuluvat todellisiin ajatusjärjestelmiin ja ne ovat merkki elävästä systeemistä. Ongelmia sen sijaan syntyy, jos järjestelmää yritetään totalisoida tai väkisin pakottaa ristiriidattomaksi.

Ilja Sidoroff

[1] https://simeonjahanna.com/2015/03/18/nunna-kristodulin-ajatuksia-suuren-paaston-aikaan/

[2] On huomattavaa, että jo varhaiset erämaakilvoittelijat puhuivat pahoista ajatuksista ja niitä vastaan taistelemisesta – kyseessä ei siis ole mikään nykyaikaan sopiva pahuuden vesitys pelkäksi psykologiaksi.

[3] Vaihtoehtoisista ajatusvirtauksista esimerkkinä olkoon Islam, jonka voi aatehistoriallisesti nähdä kristinuskon sellaisena versiona, josta kreikkalaisen filosofian vaikutteet on (osin) puhdistettu.

, , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: