IL Y A 8 :David Bentley Hart ja maltillisuuden ontologia

27/05/2015

Kolumni

​Osa Meiningenin katolisen kirkon ​lasi-ikkunasta.

​Osa Meiningenin katolisen kirkon ​lasi-ikkunasta.

Sivusin aiemmassa kirjoituksessani David Bentley Hartin näkemystä kärsimyksen ongelmasta. Hart on tällä hetkellä ehkä yksi kuumimmista ortodoksiteologeista, vaikka herra itse tuskin moista määritettä hyväksyisi. Esittelen seuraavassa hieman laajemmin Hartin ajattelua.

Hart on monella tapaa erikoinen ortodoksiteologi. Ensimmäinen erikoisuus on se, että hänestä ollaan ehkä kiinnostuneempia ortodoksisen kirkon ulkopuolella, kuin sen piirissä. Tämä voi johtua toisesta Hartin erikoisuudesta – hän ei juurikaan käytä teologiassaan tällä hetkellä vallitsevaa uuspatristista käsitteistöä, vaan ankkuroituu tukevasti mannermaisen filosofian perinteeseen. Hart käy luontevasti dialogia – tai usein monologia – postmodernien ajattelijoiden kanssa tavalla, joka ei ole tyypillistä ortodoksiselle teologialle. Tässä suhteessa ehkä ainoastaan kreikkalainen Kristos Jannaras vertautuu Hartiin, mutta siinä missä Jannaras suhteuttaa ajattelunsa eksistentialismiin, on Hartin mielifilosofi Friedrich Nietzsche.

Hartin tunnetuin teos, Ateismin harhat (Atheist Delusions [1]) antaa jo nimensä perusteella osviittaa tämän retorisesta tyylistä. Eri mielisiä – tässä tapauksessa uusateismin äänenkantajia, kuten Richard Dawkinsia ja Daniel Dennettiä ei juuri säästellä ja joskus argumentiksi riittää pelkkä vastustajan tyhmyys – lukijan oletetaan itsekin huomaavan, miksi esitetty argumentti ei ansaitse vastaväitteitä.

Hartin pääteos on nimeltään Äärettömyyden kauneus (Beauty of the Infinite [2]) ja sitä voi hyvällä omallatunnolla nimittää magnum opukseksi. Teoksen alkuosassa Hart käy läpi mannermaista ja postmodernia filosofiaa, Kantista ja Hegelistä aina Derridaan, Deleuzeen ja Levinakseen saakka suorastaan hengästyttävällä otteella. Hartin jokseenkin murhaavan analyysin mukaan postmodernismi on “retoriikan voitto dialektiikasta” ja johtaa väistämättä väkivallan ontologiaan. Toisin sanoen, filosofia ei pyri enää kohti totuutta (koska sitä ei voi saavuttaa), vaan se on kielipeli, jolla pyritään oikeuttamaan omat kulloiset pyrkimykset.

Filosofisen kritiikin jälkeen Hart esittää oman vaihtoehtonsa, joka on puettu kristillisen dogmatiikan esityksen muotoon. Vaikka dogmatiikka on muotona perinteinen, ei Hartin esitys siitä ole sellainen – dogmatiikka esitetään nimittäin esteettisestä näkökulmasta. Kauneus ja kauneuden ääretön monimuotoisuus, ja siitä osallisuus on seurausta Kolminaisuuden persoonien suhteesta. Se tarjoaa myös älyllisen pohjan vaihtoehtoiselle rauhan ontologialle vallitsevan väkivallan ontologian tilalle. Ortodoksisen teologian kannalta Hartin esityksessä ei sinänsä ole mitään uutta, tosin ajatus siitä, että juuri yhteys Jumalaan voi toteutua kauneuden kokemisen kautta on jäänyt aika ajoin marginaaliin teologisessa keskustelussa.

Äärettömyyden kauneus on hyvin tiivis teos, jota en kuitenkaan voi suositella äkkinäiselle lukijalle, koska se on täynnä teologista ja filosofista jargonia, jonka arvostaminen vaatii melko lailla perehtymistä molempiin aloihin. Hart on kuitenkin kirjoittanut myös helpommin avautuvia kirjoituksia. Ehkä tärkein niistä on konservatiivisessa First Things lehdessä 2003 ilmestynyt kirjoitus Kristus ja ei-mikään (Christ and Nothing) [3]. Kyseisessä artikkelissa Hart esittää, että uskomme joko Kristukseen tai ei mihinkään. Ei mihinkään uskominen tarkoittaa tarkemmin sitä, että uskomme, ettei kaiken taustalla ole mitään suurempaa tarkoitusta tai koossapitävää voimaa, vaan pelkkä tyhjyys.

Hartin oma pessimistinen näkemys on, että ‘ei mikyys’ on länsimaissa jo voittanut ja samalla tuominnut eurooppalais-amerikkalaisen sivistyksen vaipumaan hitaaseen rappioon. Kristinuskolla on tulevaisuutta vain sen karismaattisessa muodossa Afrikassa ja muualla kehittyvässä maailmassa.

Olisi houkuttelevaa yhtyä Hartin pessimismiin ja katsella älyllisen väsymyksen vallassa maailman vaipumista kohti iltahämärää. Ensimmäinen syy on Hartin säkenöivä ja elitistinen retoriikka. Kukapa älyllisiin harrastuksiin mieltyneistä ihmisistä ei haluaisi olla Hartin kaltainen, huippuälykäs, sivistynyt ja arvostettu ihminen, joka on enemmistön kanssa eri mieltä, mutta silti oikeassa! Siis eräänlainen ortodoksisen teologian Jörn Donner. On jollain tavalla vapauttava kokemus, jos pystyy esittämään mielipiteitään kuten Hart samalla oikeassaolemisen varmuudella. [4]

On kuitenkin syytä välttää älyllinen kiusaus ja arvioida kriittisesti myös Hartin ajatuksia, kuten hän itse tekee koko länsimaiselle filosofialle.

Uskon, että Hartin ajattelun suurin ongelma johtuu hänen retorisesta kyvykkyydestään. Hart ikäänkuin rakentaa eräänlaisen kuplan, jonka sisälle päästäkseen on oltava samaa mieltä hänen kanssaan. Kuplan ulkopuolisia sen sijaan voi varauksetta haukkua.

Kiitän vaimoani Ilona Sidoroffia joistakin tämän artikkelin ajatuksista, jotka olen häpeämättä ominut omiin nimiini.

Ilja Sidoroff

[1] Atheist Delusions: The Christian Revolution and its Fashionable Enemies, Yale University, 2009

[2] The Beauty of the Infinite: The Aesthetics of Christian Truth, Eerdmans, 2003.

[3] http://www.firstthings.com/article/2003/10/christ-and-nothing

[4] Veikkaan, että Perussuomalaisten menestyksessä on jotain samaa kuin yllä esittämässäni Hartin teologisen konservatismin viehätyksessä: on varmasti vapauttavaa sanallistaa omia epäluulojaan tai pelkojaan esimerkiksi maahanmuuttajista. Mutta samoin kuin teologiassa, tässäkin asiassa on ratkaisevaa mihin suuntaan ottaa seuraavan askeleen: omien ennakkoluulojen korottamiseen jalustalle vai niiden kriittiseen arviointiin.

, , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: