Minun Marilyn, kultatukka, sensuelli, herkkä kuin Marilyn,

ja naistenkutsut! kuinka viehkeää, salaperäistä!

Susheja, ja minä en syö raakaa kalaa, raakaa kalaa en syö!

Iloista poreilevaa läikehtivää naurua: Raakaa kalaa!

Mutta minulla on trauma – ja Marilyn ojentaa minulle

samppanjalasin – se kuplii, kuplii ja antaa sellaista rohkeutta,

että rohkenen – vai rohkenenko? ehkä sentään –

eikä siinä sushissa ollut kalaa ensinkään…

 

Istutaan tyynyillä lattialla, istutaan upottavassa sohvassa,

ollaan tanssivinaan eikä musiikki ole tanssimusiikkia mutta

tanssia voi, ja ilman musiikkiakin.

 

Lääkkeet! Lääkkeet! Melkein olin unohtanut siinä ilossa.

Marginaali on kaksi tuntia – viittä vaille ennätän nielaista

kaksi vaaleanpunaista Xelodaa. Kukaan ei naura, niin sanon:

 

Kamoon, beibiis – en minä vielä ole kuoleva havukka!

 

Se minua raivostuttaa, että kaksi kaunista vaaleanpunaista

tablettia saa toiset muistamaan. Vakava sairaus, vakava sairaus.

 

Ja minä vain rakastan juhlia, samppanjan kuplia –

mutta raakaa kalaa en syö, en raakaa kalaa.